Juha Vakkurin muistelmateos Olkilinna julkistettiin Otavalla eilen. Mies on alaotskon mukaan elänyt kolmella mantereella, Euroopassa, Afrikassa ja Amerikassa. Kansainvälistä meininkiä jo ennen kuin globalisaatiosta tuli iskusana.
Juha on ollut YK:n hommissa ja perustanut kulttuurikeskuksen Afrikkaan. Kävin minäkin stipndiaattina Beninissä Villa Karossa toistakymmentä vuotta sitten. Viitisensataa taiteilijaa, journalistia, tutkijaa siellä on 15 vuoden aikana ahminut afrikkalaisia vaikutteita. Aika komea saavutus.
Lisäksi Vakkurilla on yllättävän laaja kirjallinen tuotanto, romaaneja, näytelmiä, tv-käsikirjoituksia, tietoteoksia, runoja ja viimeksi muhkeita matkaraportteja ympäri Afrikkaa. Muistelmissa on 600 sivua, ainesta on riittänyt.
Luin ensimmäiseksi Juhan vaiheista MTV-teatterissa ja yhtiön ulkomaansuhteiden hoitajana, kun jonkin aikaa toimin siellä minäkin teatteripäällikkönä. Tuntuvat jo kovin kaukaisilta nuo Pentti Hanskin ja Ville Salmisen luotsaamat ajat, jolloin todella tehtiin tv-näytelmiä, sarjoja vieroksuttiin ja mahdollisia piilokommunisteja yritettiin toimituksesta jäljittää. Vakkurin kuiva englantilainen huumori sävyttää kommentteja.
Luettava siis lisää ennen kuin voin muodostaa käsitystä kirjasta. Ikäpolvemme alkaa olla muistelmaiässä, niitä tulee yhdeltä ja toiselta. On paras muistella niin kauan kuin muistaa jotakin. K. A. Fagerholmin sanoin on yhtä helvettiä kirjoittaa muistelmia, kun ei enää muista mitään. Vakkurilla näkyy olleen varsin tarkat muistiinpanot ja päiväkirjat elämänsä vaiheista.
Vanhoja työtovereita tapaamassa MTV-ajoilta, vas. Kirsti Valtari, PR, silloinen sihteerini Liisa Aro ja dramaturgi Matti-Juhani Karila alias Pultsi.
Kun menneitä muisteltiin, myös Kalle Holmberg oli keskuudessamme. Kaikilla on mielessä väläyksiä Kallesta. Mikkelin poikana Pultsi tunsi Kallen, ja minäkin tein viisi vuotta yhteistyötä hänen kanssaan Pyynikin Kesäteatterissa. Koko Väinö Linnan keskeinen tuotanto murjottiin näyttämölle. Kallen vaihtelevaa, improvisoivaa, kovan tahdon läpäisevää ohjaustyöskentelyä seurasin. Väkevä kyky hän oli parhaimmillaan. Kirsikka Moringin lennokas essee Hesarissa kertoo enemmän.
Näin myös Kallen viimeisen ohjauksen, Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa TTT:n juhlanäytelmänä 2001. Ohjaaja tajusi, ettei enää kulkenut. Sekavahkon epäonnistumisen jälkeen hän totesi, että perälauta näkyy. Kova itsekritiikki sulki vaikuttavan uran.
Joitain vuosia sitten Kalle kertoi tavanneensa sattumalta Jouko Turkan Helsingin kadulla. ”Mukava kohtaaminen!”, hän huudahti. Sekin varmasti viimeinen. Tai jospa he kohtaavat taas yläilmoissa, sikäli kun samaan paikkaan liihottelevat. Millaista on ohjaajien taivaassa? Kuuluuko vielä kirouksia ja karjahduksia? Ortodoksina Kalle tapasi kutsua äänekkäästi sielunvihollista avuksen, mitä joskus kummastelin.
Sitten vielä Pekka Valkeejärvi, joka tuolla pihamme takana parvekkeellaan usein sauhutteli, mitä lie miettinyt. Parhaiten muistan hänen varhaisen työnsä Waltarin Suuren illusionin filmatisoinnissa, ohjaajana Tuija-Maija Niskanen. Valkeejärvi oli silloin toimittaja Hart, nuori pyöreäposkinen kovanaama. Toisenlaisia töitä teki myöhemmin. Teatterin rivit harvenevat uhkaavaa vauhtia.
15.9.2016