Aamupäivällä luin loppuun Antti Eskolan uuden kirjan. Vaikuttava oli hänen valmistautumisensa kuolemaan. Kuinka moni suunnittelee noin tarkoin sen mikä tuleman pitää. Kuinka moni mies ylipäätään puhuu ja pohtii kuolemaansa?
Itse olen lykännyt ajatusta eikä se tunnu läheiseltä vieläkään. Mutta seitsemännen vuosikymmenen täytyttyä jatkoelämän rajallisuus on alkanut tuntua. Mitä vielä ehdin? Mihin pitäisi eniten keskittyä? Saanko ylipäätään entisetkään suunnitelmat tehdyksi? Jääkö arkistoni, paperini, valokuvani, kirjani kaikki semmoiseen kuntoon kuin ovat nyt? Pystynkö varaamaan aikaa niin sanotun jäämistöni järjestämiseen? Entä tärkein: tavoitanko enää hyviä ystäviäni kaiken keskellä ennen kuin on myöhäistä?
Onneksi koko tämmöinen takaseinä tuntuu vielä kaukaiselta. Tartun mieluummin hetkeen kiitävään tai niin kuin Eskola oikein suomentaa Horatiuksen sanat Carpe diem: on poimittava päivä kerrallaan. Kunpa edes siihen oikein osaisi asennoitua.
Tänään lauantaina kuolema tuli yllättäen suoraan kohti. Vasta Eskolasta selvittyäni sain lamaannuttavan kuolinviestin sukuni piiristä. Miten äkkiä voi läheinen ihminen poistua iäksi. Jäin tätä loppuillaksi miettimään, vaikka saunottiin, seurusteltiin vieraiden kanssa ja oltiin näennäisen hilpeitä. Miten ohuen korren varassa täällä heilumme. Parin hyvän ystävän vakavat sairaudetkin jomottavat mielessä.
Sitten tuli ikään kuin teeman huipennus. Ajelin vielä keskiyöllä katsomaan Alman teatteriesitystä Räähkän luku Onkiniemen voimalaan. Esitys alkoi korkeassa pimennetyssä hallissa kynttilöiden valossa klo 23. Alma oli rakentanut eräänlaisen kuolemantanssin Heini Maarasen luurankonuken ja ihmeellisen jousimuusikon Pekko Käpin kanssa. Nadja Räikän suunnittelema visuaalinen teho oli paikoin kuin Bergmanin elokuvasta tai tarkemmin ajatellen mieleen tuli Victor Sjöströmin mykkäelokuva Selma Lagerlöfin kertomuksesta Ajomies vuodelta 1921.
Dramaturgian osalta voisi myös viitata Runar Schildtin teokseen Hirsipuumies, ajatellen lähinnä esityksen karmaisevaa loppukuvaa. Mutta Alman oma teoshan tämä on, hänen parhaansa tähän saakka, kuten saatoin kiittäessäni todeta. Hän on ohjauksen ohessa hyvä näyttelijä. Me olimme kaikki tätä todistamasssa, Aino, Heidi ja Vilho sekä muutamat Alman opiskelutoverit, täysi katsomo muuten. Mutta miksi nuori nainen oli tarttunut juuri tähän teemaan, juuri nyt? Kysymys jää toistaiseksi leijumaan vailla vastausta.
Janne Junttilaa kiitin hänen hyvästä taannoisesta radiokeskustelustaan Henrik Meinanderin kanssa, aiheena sotavuosista alkanut kehitys ja suomettuminen. Se sentään oli reaalisempaa todellisuutta, painavaa ja vähän pyöristelevää historian tulkintaa.
Mutta pääteemasta: johan käväisi kuolema kylmäävän lähellä. Onkohan sillä joku merkitys? Sainko ensimmäisen varoituksen tuonpuoleisesta? Nykäisikö viikatemies arkipaidasta ja sanoi kuten Tuula Amberlan laulussa: ”Terve vaan, kerran vielä kohdataan…”
Unohdin jopa Rion olympialaisten hienot avajaiset, joita edellisenä yönä katselin. Kaunis ekologinen teema, jolla brassien entisiä luonnontuhoja hyviteltiin. Mutta värikäs ja kaunis oli show, nautin todella. Suomen tynkäjoukkue oli jäyhän arvokas verrattuna riehakkaisiin ilonpurkauksiin muiden taholta. Ei tehdä tästä nyt numeroo, he tuntuivat tuumivan. Nyt on vain elettävä edelleen näitä elokuun lämpöisiä päiviä ja katseltava kisoja sopivasti valikoiden.
6.8.2016