Muistokirjoitukset julistavat Jouko Turkan (1942-2016) pysyvää vaikutusta teatterielämään. Selvimmin se näkyy hänen parhaissa oppilaissaan. Mutta näkyykö vaikutus laajemmin nykyisessä teatteritarjonnassa?
Hänen oppilaistaan Jari Halonen toteaa vaikutuksen kadonneen: ”Nykyisin Turkan luoma mestaruus on hävinnyt. — Turkan perintö on pudonnut näyttelijäntyöopetuksesta: on vain viihdettä ja putouksia.” Haloselle Turkka on guru, jonka merkitystä ei vieläkään ymmärretä. Vesa Vierikko on samaa mieltä. Nuorissa nykynäyttelijöissä Turkan metodit eivät hänen mukaan enää näy. (HS tänään)
Näyttelijät näkevät nämä teatterivaikutukset terävämmin kuin hartaat muistokirjoitukset. Olisi tietysti kiintoisaa, jos aiheesta tehtäisiin kunnollinen tutkimus. Onhan Turkan metodeja ja ohjauksia tutkittu, varmaan pedagogiseltakin kannalta, mutta muutos koko teatterielämässä olisi laajempi kohde.
Aamulehdessä on Seppo Rothin ja Anne Välinoron vähän rosoisemmat jutut kuin Kirsikka Moringin palvontaa lähenevä essee Hesarissa. Auvo Vihro rohkenee kertoa myös varjopuolista ja hikilammikoista Turkan koulussa. Hannes Häyrinen toivotti aikanaan koko Turkan joukon hoitoon. Teatterikorkean psykopaattisesta raivoilusta ovat kirjoissakin kertoneet monet Anna-Leena Härkösestä alkaen.
Turkka taisi uskoa tosissaan, että teatteri voi ”pelastaa” maailman tai ainakin muuttaa sitä. Pohjalla oli melko silmitön viha porvarillista yhteiskuntaa kohtaan. Sitä oli kaikin tavoin horjutettava, parhaassa tapauksessa romutettava. Millainen olisi ollut Turkan ihannemaailma? Erään viitteen hän antoi ihailemalla Pol Potin punakhmerien hirmuvaltaa Kamputseassa. Ehkä on hyvä, että Turkan ideologinen vaikutus ei sittenkään jäänyt kovin pysyväksi.
Oli Turkassa paljon hyviä puolia. Helsingin yliopistossa johdin lukukauden mittaisen seminaarin Linnan Tuntemattomasta sotilaasta, joka tähtäsi Turkan tulkintaan romaanista Helsingin Kaupunginteatterissa. Sitä joukolla tutkittiin ja kirjoitutin oppilailla analyysejä. Turkka oli mukavasti yhteistyöhaluinen. Häntä kiinnosti aidosti, mitä nuoret kirjallisuuden opiskelijat hänen työstään ajattelivat.
Turkka etsi yhteyttä myös niihin katsojiin, jotka karsastivat hänen taidettaan ja joiden arvomaailmaa hän puolestaan inhosi. Hän kuvasi hauskasti, millaisin ilmein miehet poistuivat katsomosta, kun hän vielä seisoo näyttämöllä kiittämässä: ”ylähuuli toiselta puolen sillai koholla ne katteli että mitä helvettiä toikin jätkä oikeen yrittää…” Myös lipunmyyjiä Turkka höykytti, hän oli varma että he omilla arvioillaan asiakkaille tuhosivat hänen yleisömenestyksensä.
Sota porvarien typeryyttä vastaan päättyi sittenkin Turkan tappioon. Yhteiskunta muuttui entistä oikeistolaisemmaksi ja markkinahenkisemmäksi. Mutta egoismin uudessa ylösnousemuksessa 1980-luvulta alkaen Turkka oli huomattava tekijä. Tämän Jari Halonenkin vahvistaa: ”Turkka oli egoismin guru”. Hän halveksi vanhaa sosiaalista yhteisöllisyyttä, jokaisen oli oltava oma sankarinsa ja parempi kuin toiset. Vain vahvat pärjäävät. Sitä satoa tässä korjataan vieläkin. Kovan itsekkään maailman yhtenä rakentajana Turkalla on omat kiistattomat ansionsa, siinä lienee hänen pysyvin vaikutuksensa.
Vahvan ohjaajan loppu oli murheellinen. Näin hänen kaiketi viimeisen ohjauksensa Turussa, se oli ruotsalaisen näyttelijän Erland Josephsonin kirjoittama näytelmä, jonka tulkinnasta muistan vain näyttelijäin jatkuvan juoksun areenakatsomon väliin tehdyn vesilammikon läpi. Täydellisen tolkutonta. Tarkoituksena oli kastella eturivin osa yleisöä, mikä onnistuikin. Nekrologit eivät myöskään muistele KOM-teatterin viimeistä fiaskoa, Jorma Ollila -näytelmän harjoitusten keskeytymistä näyttelijöiden turhautumiseen. Sairaus teki jo tuhojaan.
Kuinka Vesa Vierikko tuossa sanoo: ”Turkan neroutta oli, että hän oli myös hullu. Hän kävi viivan molemmilla puolilla.”
Jouko Turkan muisto taatusti säilyy, mutta hänen varsinainen vaikutuksensa vaatisi jo tarkemman analyysin sekä syväruoppaavan teatteri- ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen.
4.8.2016