Pitkästä aikaa Teatterikesän avajaisissa. Vieläkin näkyy tuttuja. Ilahdutti tavata entisiä oppilaita: Jonni Panzar hoitelee kesän tuotantoja, Teemu Ojalasta on tullut Komediateatterin toimitusjohtaja ja Anna Sirén tekee katsomon laidalla radiojuttua. Hyvin näyttävät pärjäilevän.
Solahdin avajaisiin hammaslääkäristä, jossa yhden vihottelevan hampaan juuria hoidellaan. Aino tuli samalla kyydillä Huvituksesta töihinsä Vastapainoon. Näin syyskausi taas väistämättä alkaa. Avajaisissa samanlainen meininki kuin ennenkin, parikymmentä vuotta sitten. Uutta on tämä Laikunlava, ennen paasattiin ja laulettiin vasten tiiliseinää. Noora Kiili lauloi nyt chansoneja ja Maarit Pyökäri luki tervehdyksessään tilastoja Mika Myllyahon sijaisena.
Jaakko Yli-Paavola voitti minut ylivoimaisesti varhaisimpien tamperelaisten teatterimuistojen kisassa. Hänellä ne alkavat jo sotavuosista! Minä nousin ensimmäisen kerran Pyynikin pyörivään katsomoon kesällä 1962. Olimme muutamien Norssin luokkatoverien kanssa Tampereella kesäyliopistossa vahvistamassa latinaa ennen abivuotta. Tuntematon sotilas tuli silloin ensi kerran nähdyksi. Romaaninkin luin vasta myöhemmin, sittemmin useaan kertaan.
Teatterikesä oli draamallisin ja jännitteisin Olavi Veistäjän ja Veli Sandellin aikoihin. Poliittiset pohjavirrat tuntuivat voimakkaina. Teatteri koettiin tärkeäksi maailman selittäjäksi. Nyt on runsauden voileipäpöytä, mutta mikään ei erityisesti erotu tai kohauta. Vaikka mistä sen vielä tietää, kesä on vasta alussa.
Sain pienen maistiaisen, kun Aino antoi lipun Saara Turusen näytelmään Tavallisuuden aave, jolla Q-teatteri vieraili TT:n päänäyttämöllä. Saaran kanssa seisoskeltiin viime joulun alla Helsingissä Akateemisen kirjakaupan standilla ja signeerailtiin uusia teoksiamme. Hyvin nuorelta kirjailijalta vaikutti, esikoispalkinnon voittikin. Näytelmää on kehuttu ja se on saanut suosiota talven mittaan. No miltä näytti Saaran kirjoittama ja ohjaama suomalaisuuden kuvaus?
On sanottava, että putosin kyydistä jo ensimmäisessä kohtauksessa, jossa perheen miehet vetävät kalsarit lipputankoon Jääkärimarssin säestyksellä ja tekevät natsitervehdyksen. Sitten kiisteltiin siitä, oliko natsitervehdys natsitervehdys. Voihan sitä kaikenlaista anakronismia hölmöillä, mutta ihan suomalaiseksi tavallisuudeksi en tätä tunnistanut. Olisiko arvoja repivä radikalismi palaamassa teatteriin? Mutta ei, jatkossa seurasi etupäässä mykkiä, tahallisen tönkköjä kuvaelmia erään perheen ”arjesta”. Niukka teksti ei loista älykkyyttä. Onko siis korostettu banaalisuus teatterissa kiinnostavampaa kuin jokapäiväisen elämisen latteus? Avaako kömpelön tavallisuuden karrikoitu alleviivaus jotenkin omaa todellisuuttamme?
Minua kyllä haukotutti enkä voinut yhtyä nuoren katsomon hetkittäisiin ilonpyrskäyksiin. Eikö tässä hiukan ylemmyydentuntoisesti pilkattu tavallisten köyhien ihmisten elämää? Esittäjäthän eivät kuulu tavallisiin, he kurkottanevat taiteelliseen eliittiin. Näin umpitavallisia löytynee enää työväenluokasta, pikkuporvarit ovat hävinneet ja laaja keskiluokkakin on avarampaa ja iloisempaa kuin kuvattu harmaa haudanvakava sakki.
Paluumatkalla Aino avasi minulle sentään näytelmän joitain tasoja ja tarkoituksia. Hän sai nuorena katsojana tästä enemmän irti. Tyylin esikuvaksi löytyivät ruotsalaisen Roy Anderssonin elokuvat, joissa tavallisuuteen liittyy todella huvittavia absurdin tasoja, Aino valisti. Turusen yrityksessä yhdistelmä ei vain täysin toteutunut. Tällaisen pelkistyksen yhteiskunnallisesta kantavuudesta voi olla monta mieltä. Minulle siitä avautui parituntinen pitkästyttävää ankeutta.
Mutta kiva oli sentään poiketa Teatterikesässä, ties vaikka vielä joku elämyskin olisi tarjolla. Nyt virkisti eniten ukkos- ja raekuuro juuri ennen esitystä.
3.8.2016