Panu Rajala

Nyt on heti vedettävä takaisin. Ei kesäteatteri aina ole latteaa. Se voi olla myös ihan oikeasti hauskaa.

Tästä saatiin todiste Lempäälässä Merunlahden kesäteatterissa. Paikka (ent. Birgitan teatteri) on aika erikoinen, kapean hiekkatien jälkeen aukeaa heti järven selkä esityslavan takana. Parempaa lavastusta on vaikea kuvitella. Miten tällä paikalla kajahtaisikaan Tukkijoella oikean lautan kuljetuksella!

Mutta itse tähän näytelmään. Ihanat naiset Eija Vilpas ja Tiia Louste ovat vetäisseet kokoon Yöttömän yön tragikomedian raisuun tyyliin. Käsikirjoitus on Eijan, mutta olisiko saumattomassa sanailussa vähän yhteistäkin kuljetusta? Joka tapauksessa dialogi on nasevaa, irtonaista, nopealiikkeistä ja naiset hallitsevat sen tyylilajin vaihdokset suvereenisti. Hyvin kulkee aina lopun äkkinäisiin yllätyksiin saakka.

Varttuneet naiset ovat vähän miehen puutteessa, ja siitä riittää sekä hupia että tuskailua. Toisen nuori poikaystävä pettää, toisen avioliitto on muuten vain vaikeuksissa. Kumpaakaan miestä ei näy lavalla, mutta sitä vilkkaammin he esiintyvät naisten puheissa. Elävää miestä edustaa Valdemar Virtanen, jolla on kolmekin roolia.

Juhannusjuhlan asetelma tuottaa kohtauksia, joista vähin erin rakentuu kahden naisen perhetarina ja eri suuntiin kulkeneet kohtalot. Ei erityisen syvällistä, mutta välillä ihan satuttavaakin. Asioiden päälle ei jäädä makaamaan, ja loppu kietaistaan salamavauhdilla.  Hyvänlaatuista käyttöteatteria juuri esittäjilleen jengattuna. Interaktiivisuuttakin oli riittämiin, yleisö esiintyi puutarhana ja kukkapenkkinä.

Bonuksena sain näet minäkin nauttia omasta osuudestani naisten rohkeassa sanailussa. Aivan häkellytti Tiian roolihahmon Seijan suoraan minulle omistama eroottinen runo ja vieläpä sen kirjallinen jatkohaave. Tällaistakin voi sattua, kun poikkeaa viattomasti kesäteatteriin! Hätöset Hämeenkyröstä samalla penkkirivillä todistavat, että säilytin silti hyvin malttini.

Rohkeudesta puheen ollen: hei rakkaat naiset, kun kerran saunaan mennään ja pellossakin käydään juhannusyönä alasti kieriskelemässä, kyllä nyt vähän enemmän saisitte vaatetusta vähentää. Nyt meininki jäi kovin viitteelliseksi! Vilpoinen sääkö säikytti vai vaihtojen vaatima aika? Tuskin turha kainouskaan.

Mutta ei valitella mistään, ilta oli hauska ja omalla tavallaan unohtumaton. En enää moiti kesäteatteria, jos se näinkin valloittavasti pitelee niin sanoakseni hellässä otteessaan. Heinäkuussa on tällä paikalla vielä tusinan verran esityksiä.

8.7.2016

 

Pertti Hyttinen ja Elvi Löhönen Länsirannikolla. 

Keski-Pohjanmaan kirjallinen elämä on tullut jossakin määrin tutuksi, kiitos lähinnä alan uurastavalle aktivistille Elvi Löhöselle. Hän on pitänyt uskollisesti yhteyttä, lähettänyt painotuotteita ja tervehdyksiä jo kolmen vuosikymmenen ajan. Hänen tarkkojen laskujensa mukaan olen vieraillut eri tilaisuuksissa maakunnassa viisi kertaa.

Nyt oli taas aihetta käydä Kokkolassa. Elvin ja Eila Pohjosen ja kumppanien perustama Kustannusosuuskunta Länsirannikko täytti kunniakkaat 30 vuotta. Juhla osutettiin sopivasti Suven ja runon ja Eino Leinon päivään. Joka vuosi on siellä vastaavia juhlia pidetty, nyt tavallista näyttävämmin. Sain kunnian saapua juhlapuhujaksi. Teema valikoitui tietysti Leinon vaiheilta. Puhuin aiheesta ”Runoilija myrskyn kourissa” – kuinka Leino reagoi maailmansotaan, Suomen itsenäisyyteen ja sitä seuranneeseen punakapinaan. Tulossa maakunnan Sanat – Skrivet kirjallisuuslehteen ja seuraavaan kirjaani.

Satoi koko päivän, mikä sopi aiheeseen. Varsinaisesta suven ja runon päivästä ei ollut tietoakaan. Mutta Leinoa tulkittiin valtuustosalissa moneen otteeseen laulaen ja lausuen. Myös Länsirannikon uusia tuotteita esiteltiin. Olin ennen matkaa selannut uudelleen komean ja hauskan kuvateoksen Keksipohjanmaa, jossa on Ilpo Okkosen kuvat ja Jukka Ukkolan oivaltavat tekstit. Samoin kävin läpi Elvin kokoaman kustannusosuuskunnan historiikin, johon itsekin lähetin pienen avustuksen. Olin siis huolella valmentautunut vierailuun.

Kaikki sujuikin sitten mainiosti puheenjohtajan Pertti Hyttisen sekä näiden viehkeiden daamien Elvin ja Eilan johdolla. Usko maakunnan omaan kirjalliseen kapasiteettiin vahvistui. Uusia tuotteita on mm. Juhani Kellosalon romaani Kaksi miljoonaa, jonka sain mukaani. Osuuskunta on julkaissut  30-vuotisen toiminnan aikana yli 80 teosta. Koko ajan on toimittu riskirajoilla. Kirjoista oli näyttely kirjastossa, mutta sinne emme valitettavasti ehtineet.

Iltapala näet venähti rattoisasti tunnelmallisessa Laivurin talossa vanhassa kaupunginosassa. Sen pihaan astuessamme tapahtui aikasiirtymä jonnekin sadan vuoden taakse. Pihassa oli alkamassa illalla Molieren Saiturin esitys, mutta sää ei näyttänyt suotuisalta.

Niin sain viivähtää Seurahuoneen baarissa katsomassa keihään karsintaa (hyvä Ruuskanen !) ja muita alkukilpailuja ennen junan paluuta Tampereelle.  Kotiin ehdin katsomaan rauhassa Portugali-Walesin jälkimmäisen puoliskon, jossa Ronaldo jälleen näytti kyntensä tai tarkemmin sanoen loistavan päänsä ja pelisilmänsä. Ja niin kuin miestä ehdittiin aluksi pilkata, Matti Apunenkin oikein kehotti Jälkiviisaissa halveksimaan Ronaldoa. Kuinkas nyt suu pannaan, kun loppuottelu lähestyy.

Mukava runoreissu, vaikka voimillekin nämä jo käyvät. Nyt muutama viikko lokoisammin (kesäteattereita tietysti jonossa odottamassa).

6.7.2016

  

Sakari ja Vilma vauhdissa, yleisö valppaana. 

Tämä on nyt yhtä koulua, vaikka kaikki ovat kesälomalla. Heti Sastamalasta päästyä jatkettiin Töllinmäen kesäpäivänä kouluasioiden käsittelyä.

Ensin toki huuhdottiin kirjapölyjä pois meidän savusaunassa Sakari Katajamäen ja Jussi Niinenmaan kanssa. Houkuttelin Sakarin mukaan Sastamalasta kertomaan Lauri Viidasta kyröläisille. Muistamme Sakarin hienon väitöstilaisuuden Kukunorista kevättalvella.

Jännitettiin vähän sateen uhkaa, mutta sehän sunnuntaina puolenpäivän aikoihin väistyi. Kierrätin Sakaria sillanpääläisissä maisemissa aamupäivän, sitten kokoonnuimme Kehäkukkaan kevyelle kasvislounaalle ja painelimme juhlapaikalle. Vilma Tala ja Hannu Syväoja liittyivät joukkoon, aloimme olla kovassa esiintymisvireessä.

Vajaat nelisenkymmentä aktivistia kerääntyi Töllinmäen pihaan uhmaten sään oikullisuutta. Penkit järjestimme talkoissa torstaina, nyt Majaveden Leena laittoi jo kahvipöytää leivonnaisineen kuntoon ja tilanne oli hyvin hallinnassa. Leuto pilvipouta pysytteli tilaisuuden ajan.

Myllykolusta tuttu ohjaajamme Vilma avasi tulkitsemalla erinomaisen elävästi Sillanpään novellin Koulu. Kuulijoita alkoi tosissaan jännittää, kuinka Viljon käy, kun tämä mallioppilas kerran erehtyy huutamaan sopimattomia. Siitä oli Hannu Syväojan hyvä jatkaa Sakari Pälsin koulukuvauksista ja Sillanpään mestarinovellista Kemppasen mukulat. Lisäksi kuulimme yleistä taustaa koululaitoksen kehityksestä. Hannun uusin esseekokoelma myytiin hetkessä loppuun.

Jussi johdatti sitten Lauri Viidan maailmaan esittämällä jyrysti valikoituja runoja ja aforismeja. Sakari Katajamäen otsikkona oli ”Laurin ja Leevin koulutie. Viidan katkennut Luupää-trilogia”.  Saimme kunnian kuulla uutta tieteellistä tietoa ennen muita Viidan viimeisestä romaaniaikeesta ja sen jatkomahdollisuuksista. Tekijä elätteli suuria toiveita Leevi-trilogiasta, mutta auto-onnettomuus joulun alla 1965 katkaisi aikeen. Sakari julkaisee aiheesta esseen Parnassossa syksymmällä, aina heruu uutta Viidankin vaiheilta näin 100-vuotisjuhlien edellä.

Kun kirjoitin Viidan kuoleman jälkeen muistoesseen Ylioppilaslehteen, arvailin Leevin jatkoa minäkin. Uumoilin Viidan käsittelevän syventävästi eri taiteiden luonnetta, mutta ihan tähän suuntaan romaani ei kulkenut jatko-osan säilyneiden alkulukujen perusteella. Entäs sitten, Leevi sai melko nuivan vastaanoton, ja vaikea sen jatkonkaan olisi ollut tasoa nostaa. Mutta ken tietää mitä Viita olisi keksinyt.

Niin päättyi viimein pitkä kovatahtinen kirjaviikonloppu. Hannu vei Sakarin mennessään Tampereen suuntaan, ja me jäimme keskittymään illan matsiin, jossa Ranska sitten peittosi isännän ottein kisojen suuryllättäjän Islannin. Kun viimeiset juhannusvieraatkin ovat kaikonneet, pääsemme alkavalla viikolla taas palautumaan tavanomaiseen elämäntahtiin.

4.7.2016 

Huippuopettajien trio, vas. Helena Ruuska, Kirsti Mäkinen ja Tuula Uusi-Hallila

Ohi on! Viimeinen kesä Vanhan kirjallisuuden päivien ohjelmajohtajana. Sääntöjen sallimat yhdeksän vuotta tulivat täyteen ja vielä yksi ylimääräinenkin.

Totta, kiitos kysymästä, haikeata on ja samalla helpottaa. Tyydyttävää oli hellittää ohjakset näin hienoihin päiviin. Väkeä riitti taas mahdottomasti ja kirjoja kasapäin. Koulua käsiteltiin eloisasti, monipuolisesti, jopa uusi kulmia löytäen. Otsikkona oli Lukkarin koulusta Tylypahkaan eli 150-vuotiaan koululaitoksen historiasta edettiin aina nykypäivään ja fantasiaan.

Sain avajaisissa kukkia, kirjan ja kiitoksen sanoja, mukana monivuotiset työtoverini Johanna Kurkikangas (alla keskellä) ja Saana Lehmussaari. Mikäs sen lämmittävämpää. Kaupungin vastaanotolla Ulla Yli-Hongisto myönsi kausilleni päästötodistuksen arvosanalla laudatur. Hurraa hurraa.

Brexit uhkasi näitäkin päiviä, sillä eduskunnan täysistunto piteli pihdeissä puhemiestä. Onneksi Maria Lohela pani varamiehen remmiin ja ehti tähän tärkeämpään tilaisuuteen avajaispuhujaksi. Kauniisti hän vakuutti, että koulutus on edelleen valtiovallan erityisessä suojeluksessa, mihin tietysti kaikki uskoimme. Kaupungin lounaalla euromeppi Merja Kyllönen kertoi hämmentyneistä tunnelmista Brysselissä. Hän sanoi aavistaneensa Britannian ratkaisun, selvät merkit leijuivat ilmassa.

Lounaan aikana Teemu Keskisarja nimesi salissa 10 parasta tietokirjaansa, niiden joukossa ilahduttavasti Unio Mystica. Ohjelmamuoto on kiinnostava, sen osoittivat myös Kjell Westön ja Jaakko Heinimäen valinnat. Paljon teoksia, joita en tunne ja joihin heti heräsi mielenkiinto.

Erinomainen uusi formaatti oli Bibliofiilien, eritoten Sakari Katajamäen kehittämä Kirjateekki, jossa kirjajukat Minna Lindgren ja Markku Envall valitsivat ja kommentoivat proosakatkelmia, joita lukivat näyttelijät Mirjami Heikkinen ja Ahti Jokinen. Eipä ihme, että valppaimmat äidinkielen opettajat päättivät heti ottaa formaatin käyttöön opetuksessaan.

Omassa seminaarissani sain johdatella opettajien kärkihahmot Kirsti Mäkisen ja Helena Ruuskan kertomaan omista kokemuksista lähinnä kirjallisuuden opetuksessa eri aikoina – ja sitten haastaa Olli Jalonen reagoimaan elävän kirjailijan näkökulmasta. Onko kirjailija koulun lehtolapsi? Jalosen Poikakirja (2010) on hyvä joskin alakuloinen koulukuvaus 1960-luvulta: ankaraa kuria, raakaa koulukiusaamista ja lohduton loppu. Omat koulumuistoni kymmenen vuotta vanhemmalta ajalta ovat huomattavasti valoisampia.

Kirjailijat kertovat yleensä ahdistuneita tai kapinallisia koulukokemuksia. Suuri myönteinen poikkeus on Sillanpää, joka himoitsi saada läksyjä uutuuttaan lapisevasta saksankirjasta. Mökinpojalle koulutie Tampereelle oli lahja sinänsä. Virolaisilla (Tammsaare, Kross) on hienoja kouluromaaneja, kuten Kirsti Mäkinen muistutti. Miksi ei meillä sen enempää? Jokin Antti Hyryn eleetön Alakoulu (1965) tulee mieleen.

Vaikka ohjelmia oli vielä tämän kerran melko tiiviisti seurattava, ehdin vähän sentään kirjapöytien äärelle. Siellä hyllyjen välissä törmäsin äkkiä Timo Soiniin ja Jussi Niinistöön! Onko tilanne maassa nyt niin turvallinen, että ulkoministeri ja puolustusministeri ehtivät yhdessä kirjaostoksille, kummastelin.  Kuulemma on, Putinkin oli jo poistunut maasta. Soini hikoili vieläkin eduskunnassa saamaansa ryöpytystä Englannin reissustaan. Eikö ulkoministeri saa enää solmia suhteita ulkovaltoihin, hän huudahti.

Niin hiipuivat hiljalleen viimeiset kirjapäiväni. Vuorihotellissa viihdyttiin, kaupungin vastaanotolla puheltiin ja tanssittiin, tietokirjailijoiden savusaunaankin ehdittiin ja loiskahdettiin Rautaveden viileisiin aaltoihin. Helena Ruuskan ja Tuula Karjalaisen kanssa pohdittiin elämäkerran tekemisen ongelmia. Katti Matikainen virnisteli lasten kirjapäivillä. Monenlaiseen kuljettaa vanha kirja suvi-ihmistä.

Aamulehti seurasi päiviä erittäin ansiokkaasti (Hesari vaikeni nyreästi), tv ja radiokin päivystivät. Kaikkien kirjojen antikvaari Anssi Arohonka veti varmalla rutiinilla huutokauppaa. Myyntiä riittää, vaikka ajat kiristyvät. Hihaan tarttui minulle Välkesalmelta Elina Vaaran suomennos Danten Jumalaisesta näytelmästä (Leinon käännöksen luin talvella, jo himmennyt) ja toiselta tiskiltä Kiannon Iloista kyytiä Rajakomendantin autossa (1924).

Sinne jäivät kymmenennet kirjapäiväni.  Koettakaahan pärjäillä. Ja pitäkää varanne, voihan sattua että vielä hiippailen sinne haistelemaan vanhojen kirjojen uusia tuuulahduksia.

4.7.2016