Kustaa Mauri Armfelt, syntynyt Tarvasjoella. Kavalkadissa oli toistasataa pitäjäläistä, aikajana kivikaudelta nykypäivään.
Marja matkaili entisille työmailleen Tarvasjoelle, missä juhlittiin pitäjän 700-vuotisjuhlia. Nyttemmin Tarvasjoki on sulautettu Lietoon. Mutta juhla näyttää olleen pienen kunnan voimallinen julistus omista juuristaan ja nykyisyydestäänkin.
Historiallinen kulkue teki suuren vaikutuksen täyteläisine puvustuksineen, hevosineen ja roolihahmoineen. Marjan valokuvista sain hyvän käsityksen sekä Turun Sanomien laveasta jutusta. Onnittelut kotiseutuneuvos Kalervo Mäkiselle, joka kulkueen oli suunnitellut! Hänen ansiostaan pysymme täällä muutenkin kärryillä Tarvasjoen asioista.
Lisäksi nähtiin Sakari Kännön historiallinen näytelmä Härkätietä Eurooppaan. Oma pieni kunta voi olla arvaamattoman tärkeä asukkailleen, vaikka sen taloudelliset voimavarat hiipuisivat. Uskon että innokkaat sote-uudistajatkin tulevat vielä törmäämään tähän ihmeelliseen ilmiöön.
Mutta minä siis sillaikaa hiljalleen paneuduin töihin täällä hehkuvalla pihallani ja kävin välillä järvessä pulahtamassa. Helle tekee keveäksi ja henkeväksi. Näin Eino Leino on hiipimässä taas kaveriksi, katsotaan mitä siitä kehittyy. Yllättävän vähän Leinoa on viime aikoina tutkittu. Edellinen elämäkerta on L. Onervan vuodelta 1932, kuten olen tainnut jo mainitakin. Kaikenlaista muuta on kirjoitettu, hauskojakin tutkielmia sekä avaavia, kuten tämä Yrjö Oinosen tutkielma Helkavirsien toisesta sarjasta.
Telkkari on syytänyt pelkkää urheilua, mutta nyt terästyin katsomaan Bo Widerbergin elokuvaa Korppikortteli, jonka näin Joukolassa kai heti ilmestymisvuonnaan 1963. Silloin se teki innostavan vaikutuksen nuoreen kirjallisuuden opiskelijaan. Ei se enää niin mullistavalta näyttänyt, varsinkin kun äänitys oli vaimeaa mutinaa. Mutta hyvin koskettava syyttelemättömyydessään oli edelleen kirjailijaksi haaveilevan pojan ja alkoholiin ja elämänpettymykseen vajoavan isän hienovireinen suhde. Äiti saa lopussa oman riipaisevan soolonsa. Äänestetty jossakin Ruotsin kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi ohi Ingmar Bergmaninkin – ei kai nyt sentään?
Lisäksi olemme pienen tauon jälkeen taas päässeet kiinni Heimatin eli Kotiseudun uudempiin jaksoihin. Ihmeellinen, ainutlaatuinen tv-sarja kaikkine mutkineen, rönsyineen, laahauksineen ja tihentymineen! Miten korni ja samalla monumentaalinen oli Anton Simonin loppu. Ja miten kouraisi Hermannin tuska Clarissan tehdessä lähtöä, joka nyt näyttääkin peruuntuvan, tosin vähemmän onnellisesti. Millainen elämänmaku ja todellisuus hölmöyksineen päivineen. Kuvauksen rytmikin näyttää ripeytyneen, välillä ehdimme jo pahoin pitkästyä. Vorwärz!
Jaakon päivä ei näytä kylmivän ainakaan tätä Kallioisten selkää, veden lämpö hiveli aamu-uinnilla. Ja marjaa riittää nyt, kantarellejakin rantaheinikon kätköistä. Mitä puuttuu?
26.7.2016