Olipa yllättävä reissu Karviaan. Kävin katsomassa omaa näytelmääni, josta en muistanut juuri mitään. Sen muistan, että kirjoitin tilauksesta näytelmän Karvian suonvaltaajien kuuluisasta nälkälakosta 1997. Näytelmän kirjoittamisestakin on kulunut 12 vuotta, eikä siitä sen koommin ole kuulunut mitään. Kunnes tämä Karvassuon kapina nyt koki myöhäisen ylösnousemuksen.
Mieleni vavahteli, kun lähestyin Karvian tuttuja lakeuksia. Mitä he ovat saaneet aikaan vanhasta näytelmästäni? Ja miksi se vasta nyt pääsee esitykseen? Olikohan juttu ihan susi? Ovatko itse mahdollisesti parannelleet sitä? Kukaties Brexit ja EU:n kriisit ovat vauhdittaneet näytelmän uutta löytämistä?
Pysäköin Kantin koulun edustalle ja laskeuduin jyrkähköä rinnettä Jokipirtin notkelmaan. Muutama katsoja istui jo penkeissä. Entistä pahaenteisempää. Onneksi ohjaaja Leena Koivula riensi tuekseni ja tarjosi kahvia. Leena ohjasi edellisen näytelmäni täällä, sen Kaarihalli taivaaseen, josta tulikin suuri menestys. Siitä on jo toistakymmentä vuotta, ja vieläkin siitä mainitaan. Se oli kallis satsaus, joka pääsi vasta viimeisen näytännön ansiosta taloudellisesti jaloilleen. No mitäs Leena nyt on loihtinut ilmoille?
Yleisöä kertyi hiljalleen, esityspaikka on uusi, tätä näytelmää varten laitettu. Yleensä täällä näytellään ulkomuseoalueella. Kaarihalli meni aikanaan avarassa sisätilassa. Yritin muistella, kuinka suhteeni Karviaan oikein syntyi. Kai nämä jossakin tilaisuudessa minut vamppasivat, nämä aktiiviset kulttuurinaiset. Hymy eli kulttuurisihteeri Maria Laaksoharju toimii edelleen Leenan tukena ja aisaparina. Tässä Karvassuon näytelmässä hän esittää peräti itseään, kulttuurisihteeri Neilikkaa, ja hyvin esittääkin.
Kunta on mukana tuottamassa näytelmää yhdessä Karvian Teatteriyhdistyksen sekä parin muun tahon kanssa. Tässä olisi Hämeenkyröllä opittavaa. Meillä kunta antaa tiloja, mutta pysyy toiminnasta erillään ja antaa yhdistysten yritellä. Nämä sitten hajaantuvat yhä pienempiin porukoihin. Kahden ja puolen tuhannen asukkaan Karviassa osataan joukot keskittää yhteen.
Esitys lähtee liikkeelle. Mitä ihmettä? Pienen alkujaanauksen jälkeen se vertyy. Urheat ”karpaasit” eli karvassuon aktivistit muistelevat edellistä tempaustaan, joka levisi ulkomaiden lehtiin ja televisioihin. Nälkälakko kesti viikon, mutta tulokset jäivät laihoiksi. Ympäristöministeri Pekka Haavisto kävi paikan päällä sovittelemassa. Viimein isännät antoivat periksi Naturalle, joka vei heidän maitaan sadoin hehtaarein. Jotain hyvityksiä luvattiin, mutta nekin unohdettiin. EU leimattiin pääsyylliseksi maiden riistoon.
No tässä kuvitteellisessa tapauksessa samat miehet ottavat revanssin päättäjistä. Yksi on nelikosta välillä kuollut. Tietysti on kaikkien draaman lakien vastaista kertoilla melko pitkään menneistä tapauksista, mutta se tehdään esityksessä hyvin ja näppärästi. Sitten päästään silloiseen reaaliaikaan. Ja alkaakin tapahtua.
Hitto soikoon, minähän aloin penkillä innostua. Tämä kulkee iskevästi! Murretta on lisätty, ehkä muutakin paikallisuutta sovitettu. Railakkaa sanailua, häikäilemätöntä tuuletusta! Liioiteltu punavihreä luonnonsuojelu saa kuulla kunniansa. Miehet ovat omaisuutensa puolesta hurjina. Paikalle muilutetaan suorastaan entinen oikeuskansleri vastaamaan taannoisista päätöksistä ja niiden laittomuuksista. Oman käden oikeus ja kansalaistottelemattomuus nousee uhkaavasti. Karpaasien uhoa seuraa kuitenkin tuho.
Enpä kerro juonesta enempää, sillä itsekin yllätyin loppukäänteistä. Olenko mä tosiaan tämmöistä kirjoittanut? Suorastaan liikutuin, kun oikeuskansleri Nikula Janne Koiviston erinomaisesti esittämänä puhkesi pitkään monologiin, joka tarkasteli ihmisen, omistuksen ja luonnon välisiä suhteita filosofisesti, aina Platonista Tolstoin aatteisiin. Herrajumala kuinka viisasta! Hurjasteleville karpaaseille muodostuukin voittoisa vastavoima. Luonnon itseisarvo peittoaa sen rahallisen arvon.
Onhan siinä farssimaistakin kevennystä välillä, esimerkiksi entisen kunnanjohtajan Hautapohjan naissuhteita käsitellään melko seikkaperäisesti. Hm, aika ronskia heittelyä olen harrastanut. Niinpä kuulinkin Leenalta, miksi näytelmää on näin pitkään pantattu. Henkilön esikuva, vanha kunnanjohtaja, oli lakonisesti lausahtanut näytelmän luettuaan: ”Tätä ei voi esittää.” – Eikä siis esitetty, ennen kuin nyt kun mainittu henkilö on kuollut. Ei häntä tässä pahoin kohdella, Paavo Yli-Korte tekee hänestä hauskasti hassahtaneen hahmon, josta naisystävät kilvan kiistelevät.
Eniten riemastutti esittäjien kursailematon, täysillä juttuun heittäytyvä ote. Jos nyt vähän huudetaan ja hankitaan jatkuvasti saunaan ja takaisin, mikäs siinä, kun replikointi kumminkin elää. Antaa mennä vaan. Yksi suosikkini on Nikulan avustaja, luonnont.lisensiaatti Pia Sompa-Kvitterstöm oikeakielisyysintoiluineen, Kaija Kankaan mainio luomus.
Esityksestä tuli kuin toinen ensi-ilta, sain lahjoja ja kiitoksia ja kaiken päätteeksi minutkin muilutettiin Loma-Raison korsusaunaan ja jääkylmään lammikkoon, kunnon karvialaista sahtia ja iltapalaa maistelemaan. Jatkettiin näytelmäporukalla reipasta suunsoittoa ja taidettiin jo puhua seuraavasta näytelmäaiheesta, kun Kanttiin kaavaillaan yksityisin perintövaroin uutta komeaa kesäteatteria. Sillä tavalla sitä pitää.
Nukuin entisen navetan ylisillä makeasti ja nautin herättyäni täydellisen aamiaisen, jonka aikana talon emäntä kertoi omaa ja perheensä historiaa, sankarillista sodan jälkeistä raivaajatarinaa. On nämä sisukasta sakkia nämä suomalaiset ja varsinkin nää karviaiset. Ja lisäksi kovia näyttelemähän!
22.7.2016