Waltterin Don Tuuli Takalan Zerlinan kimpussa, Helenan kyyninen Donna Elvira seuraa tilannetta. 

Retkeilimme Savonlinnaan kaikessa rauhassa. Harrastan koukeroista ja poikkeilevaa matka-ajelua. Menomatkalla tapasimme yllättäen Renate ja Yrjö Varpion Utin huoltoasemalla. Totesimme että Viidan juhlavuosi huipentuu syksymmällä. Lappeenrannan vaiheilla juutuimme pitkällisiin tietöihin.

Jatkoimme Ruokolahdelle, missä nautimme mehevän kasvispiiraan Kesäkahvila Kaiussa ja kuulimme seikkaperäisen selonteon maineikkaasta leijonasta. Se olikin siis oikea leijona, Pietarin kaatuneesta sirkusjunasta karannut! Uskoimme vakuuttaviin todisteisiin. Juttu vain aikanaan karkasi median holtittomasta hallinnasta.

Päästiinhän viimein Savonlinnaankin, ehdittiin hetki levähtää Casinon Vuorilinnassa (Marja hiukan tyrmistyi majapaikan tasosta, mutta hyvin pärjättiin) ja sitten Olavinlinnaan. A-katsomossa Ari Suutarla ja Kirsti osuivat jännittämään juonen kulkua juuri eteemme. Tuttua joukkoa näkyi muutakin.

Don Giovannia tulimme katsomaan ja erityisesti sitä, kuinka Waltteri Torikka siinä pärjää. Arvostelut ovat aika lailla jo ylistelleet. Emme todellakaan pettyneet, hieno teos eikä yhtään niin sovinnainen ohjaus (P-E Fourny) kuin jotkut ovat väittäneet. Näyttämö eli koko leveydeltään, ja tasavahvoja laulajia riitti kaikkiin päärooleihin. Synkeä lavastus (P. Ranchetti) sopi aiheeseen.

Ruotsalaisen Gisela Stillen sopraano soi viiltävän kauniisti Donna Annan osassa, ja yllättävän uljas tenori oli Tuomas Katajala Don Ottaviona. Helena Juntusen présence on omaa luokkaansa laulullisten ansioiden lisäksi. Libreton osalta voi tietysti ihmetellä Donna Elviran nopeaa mielenmuutosta suhteessaan viettelijään. Tapani Plathan oli hauska koominen kyky Leporellon vehkeilyissä. Ilmajoelta tuttu Jussi Merikanto eläytyi vahvasti Masetton mustasukkaisuuteen ja Tuuli Takala, jonka taas muistamme Tuula Uusi-Hallilan juhlista SYK:n salissa, on aivan ihana Zerlina, nouseva tähti. Ja esityksen jylhänä lukkona nähtiin ja kuultiin Jaakko Ryhästä kivisenä pitovieraana.

Mutta itse Waltteri pääroolissa sitten. Aloittiko hän vähän varovasti, mutta vahvisti otettaan koko ajan ja nousi finaalissa aivan raastavaan voimaan ja epätoivoon. On nostettava hattua korkealle, kun kaveri on vasta kolmikymppinen ja laulaa näin vakuuttavasti ison pääroolin suurella areenalla. Hänen kiivas keikkaohjelmansa ei ole vielä miehen ääntä kuluttanut, ehkä päinvastoin. Näyttämölliset lahjansa Waltteri osoitti jo toissavuotisessa Don Giovannissa Helsingin juhlaviikoilla. Tässä ohjaus on massiivisempaa ja maltillisempaa, mutta ilmehdintää riitti, jokusen ripauksen liikaakin. Naista kaatuu vähän kuin ohimennen. Mutta viis pienistä, komea suoritus!

Palastelimme tätä moraliteettia jatkokeskustelussa Linnakrouvissa Kirsti Mäkisen ja seurueensa kanssa, kriittisiäkin ääniä kuultiin sikäli kuin yleisessä melussa niitä erotti. Kati oli ystävällisesti varannut kuohuvat jo väliajalle Linnatupaan. Näin hyvin meitä kohdeltiin, eikä ihme ettemme ehtineet enää Sarastroon, missä Maila Böhm ja Jaakko Ryhänen pitivät hoviaan. Mailan tapasimme onneksi aamiaisella Casinolla, jolloin viimeistelimme kristallisen arviomme tästä mainiosta oopperaesityksestä.

Maila Talvion työpöydän äärellä.

Paljon tuttuja tapaa Savonlinnassa, näin keskisuvella olemme kaikki henkeviä ja solmimme helposti suhteita. Perinteisen torikävelyn jälkeen (vauvan tossut ja kantarelleja) lähdimme köröttelemään kotimatkalle. Sekin oli täynnä poikkeamisia, ensin Mäntyharjulle Salmelan taidekeskukseen, missä visuaalisten ilojen ohella vahvistimme itseämme vankalla noutolounaalla. Tapasin Sylvi Honkkilan, entisen ”kollegan” Mäkelänrinteen yhteiskoulusta, jossa vierailin sijaisopettajana 1971.  Hän muisteli, että olin nuori ja innokas ja haaveilin väitöskirjasta. Niinkö varhain jo? Hauska kohtaaminen!

Laila Pullisen lennokkaat, silti herkät viivat jäivät parhaiten mieleemme. Jatkoimme kivoja pikkuteitä Hartolaan, missä tutkimme museossa Maila Talvion työhuonetta, erityisesti hänen kirjahyllyään. Löytyihän sieltä Sillanpään varhaisteoksia omistuksineen, samoin muutama Eino Leinon runokirja – omistus kirjan kannessa! Tätäkin tietä voisi tutkia, omistukset kertoivat kirjallisista ihmissuhteista. Laaja oli Mailan työpöytä, jonka äärellä hän kirjoitti koko tuotantonsa käsin.

No viimein löysimme Korpilahden kautta nelostielle ja huristimme täyttä päätä kotiiin Hämeenkyröön, missä pääsimme heti Herkon lämmittämään rantasaunaan ja järven vilvoittaviin laineisiin. Hieno reissu.

22.7.2016