Jarmo Salo Arne Ilmonina sekä poliisimiehet Esko Roine, Risto Korhonen ja Aimo Räsänen.
Aulis Aarnio pohdiskeli Ramppiteatterin portilla ennen esityksen alkua, pitääkö teatterin nykyisin olla aina hauskaa. Itse hän on jatkanut neljännesvuosisadan ajan melko vakavaa, tinkimätöntä, kunnianhimoista ohjelmistoaan.
Vuonna 2003 ohjasin Kangasalla Aarnion näytelmän Haaveiden talo, joka kertoi Ilmonien originellista perheestä ja varsinkin taiteilija Einar Ilmonin eristyneestä elämästä. Esityksestä jäi erityisesti mieleen Auliksen oma näyttelijädebyytti perheen pään Hjalmar Ilmonin roolissa. Hjalmarin silloinen kuolinkohtaus on Ramppiteatterin monumentaalisia muistoja.
Sen jälkeen Ilmonit ovat astuneet näyttämölläe uudelleen, nyt kolmannen kerran. Aulis on vähän uusinut tekstiä Ilmonien arvoitus, vaihdellut henkilöitä ja välillä pannaan lauluksi P. Mustapään sanoin. Lavastus on saanut aivan uuden ilmeen Tapio Huillan ja Hannu Kylälaason työryhmän toimesta. Avaraa näkymää käytetään hienosti hyväksi tyylikkäin rakennuksin.
Ahti Jokisen ohjaus on varmaa, verkkaista, varsin totista laatua. Ilmonien itsepäistä tragediaa alleviivataan moneen kertaan. Näyttelijät puurtavat hartiavoimin. Keskushenkilöksi nousee Jarmo Salon yritteliäästi hahmottama Arne Ilmoni (Pentti Lahti-Nuuttilan bravuuri viimeksi), kun taiteilija Einar jää vähän oudosti sivummalle. Mukana on lisäksi lepokodissa istuskelijoita ja kylänväkeä, joukossa raikkaita kykyjä kuten kauppiaan tytärtä esittävä Jonna Luotoharju. On totta, että Rampin kaltainen vaativa ja kunniakas ohjelmistolinja alkaa olla harvinaisuus kesäteattereissa.
Teatterin ilmanala vaihtuikin sitten mahdollisimman jyrkästi, kun Rampista siirryttiin seuraavana iltana Tampereen Komediateatteriin. Vähän aina epäilyttävät nämä tv-sarjoista muokatut näytelmät, mutta ei voi kieltää; kaimani Panu Raipian sovittama ja ohjaama Reinikainen oli riemastuttava kokemus. Kun komedia tehdään todella hyvin ja ammattitaitoisesti, sitä katselee ilokseen ja vapautuneesti. Jopa kriittinen vaimoni, jota ei ole helppo teatterissa huvittaa, nauroi aivan rentonaan.
Tämä toinen osa onkin parempi ja iskevämpi kuin viimekesäinen Tankki täyteen. Risto Korhonen on saanut lisää muhevaa varmuutta Reinikaiseensa. Tenho Saurénin äänenpainot kuuluvat taustalla, mutta eivät häiritsevästi, pikemmin kunnioittavasti. Koko poliisikaarti on irtonaisessa vedossa ja noukkii varmasti koomisia pisteitä, juuri sillä tavoin ohimennen ja vitsien päällä makaamatta, että joutuisa rytmi säilyy. Jyrki Mänttäri vetäisee hullunhauskoja vaihtorooleja, ja Esko Roine on tietysti kuin ylikomisarioksi syntynyt ilmehtijä.
Marjut Sariola tuo hapertuvana äitinä ripauksen koskettavaa ihmisyyttä menoamisen keskelle. Hän vaihtelee roolissa Soili Markkasen kanssa. Hauska voi olla myös liikuttavaa. Ohjaaja isännöi meitä ystävällisesti ennen esitystä ja väliajalla, ja saatoimme vilpittömästi kiittää häntä onnistuneesta työstä ja hyvästä roolimiehityksestä.
Joten mitä sanoisi Auliksen hieman ahdistuneeseen kysymykseen: pitääkö teatterin olla aina hauskaa? Jos se näin railakkaasti tehdään kuin Reinikaisessa, ei nauru ainakaan pahitteeksi ole. Pakonomainen ja remuisa huvittaminen on tietysti kiusallista. Tässä miehisessä kohelluksessa ei siitä näy pahemmin jälkiä. Tänä kesänä Reinikaisen ohella naisten Eijan ja Tiian Yötön yö yltää Lempäälässä toisenlaiseen vaivattomaan iloitteluun.
On tosin karmaisevaa kehuskella teatterielämyksiä tällaisena aamuna, jolloin uutiset kertovat musertavasta terrori-iskusta Nizzan tutulla rantabulevardilla. Hirveä, masentava teko! Ehkä teatteri iloisimmillaan auttaa unohtamaan hetkiksi maailman pahuuden. Ei se tietenkään ole esittävän taiteen ainoa eikä tärkein funktio, mutta tässä tunnelmassa, joka nyt ympärillä levittäytyy, tuntee kieltämättä kiitollisuutta siitäkin, että on edes joitakin vaikka ohi kiitäviä ilon aiheita. Käykää ihmeessä parhaissa kesäteattereissa rentoutumassa, kun Ramppikaan ei enää tänä kesänä tarjoa vakavia ajatuksiaan poikkeavien yksilöiden ja yhteisön suhteesta.
15.7.2016