Toden totta, ei ole moista jalkapallodraamaa aikoihin nähty! Loppuottelu oli kuin Sofokleen papyruksesta. Ronaldon mieliä raastava loukkaantuminen kääntyikin voitoksi. Surun kyyneleet vaihtuivat onnen purkauksiksi.
Uskonpa, että nekin jotka alkuvaiheessa ja aiemminkin pilkkasivat Ronaldoa, heltyivät nyt miehen tuskista. Hänestä tuli tahtomattaan vielä suurempi päähenkilö kuin olisi ollut terveenä pelatessaan. Kohtalon voimat puuttuivat omalla ennakoimattomalla tavallaan pelin kulkuun. Lopputulos riemastutti, toisen kerran meidän kotikatsomossa huudettiin. Ensin Islannille ja nyt Viva Portugal!
Jälkihikiset suhtautuivat äsken vähän nuivasti otteluun ja Portugalin voittoon, mutta minä annan itselleni täyden syyn riemuun. Mitä pelillisistä hienouksista silloin, kun suuremmat tunteet myllertävät kaiken pohjalla. Portugalin joukkue kasvoi kapteenin jouduttua syrjään, siinä Bubi W. oli oikeassa. Nähtiin henkisen kasvun äkillinen ihme.
Urheilu synnyttää joskus vielä suurempia elämyksiä kuin taide tai teatteri. Miten kapeaksi jääkään niiden ihmiskuva , jotka eivät ymmärrä urheilun merkitystä. Nyt jalkapallo ja yleisurheilu yhdistivät liitoksissaan natisevaa Eurooppaa enemmän kuin mikään muu. Tämän jälkeen ansaitsemme pitkän levon, kesän kulminaatio on sivuutettu.
Yleisurheilun heikkoa tilaa meillä on kai mahdoton enää kohottaa. Jos laji ei kiinnosta, minkäs teet. Meitä katsojia kyllä innostaisi, jos suomalaisetkin jaksaisivat edes juosta ratakierrosta pitempiä matkoja. Miksi norjalaiset, tanskalaiset, ranskalaiset, italialaiset ovat niin paljon parempia? Ei edes heittolajeisssa enää tapahdu yllätyksiä. Pituushypyn nelossija on jo voiton veroinen puhumatta keihään ronssista. Älytöntä oli muuten juhlia Ruuskasen lievää pettymystä kuohuviiniä roiskuttelemalla kuin formulan palkintoja.
Kun olen uskollisesti seurannut yleisurheilua Voitto Hellstenin ja Eeles Landströmin unohtumattomista ajoista saakka, muutamat yleistyneet kenttäkliseet tapakulttuurissa ärsyttävät. Kilpailijoiden on esittelyssä pakko vilkuttaa, lähetellä lentosuukkoja, näyttää kieltä tai muuten veikistellä typerän näköisesti. Harjoittelevatko he näitä peilin edessä? Pelkkä reilu käden heilautus riittäisi. Ei ennen mitään esittelyä tarvittukaan, numero rinnassa riitti. Miltä näyttäisi Paavo Nurmi vilkuttamassa kameralle?
Toinen outous on kilpailijoiden pakonomainen tarve kipaista valmentajan puhutteluun jokaisen suorituksen jälkeen. He ovat kuin imeväisiä, napanuora vielä katkaisematta. Miksi ylipäätään pitää aina kuvata valmentajan karvaista naamaa suojattinsa pudotettua riman tai astuttua yli hyppynsä? Kohta varmaan jalkapallossakin pelaaja säntää epäonnistuneen vaparin jälkeen kysymään valmentajalta, missä vika. Nytkin koutsit jo riehuvat kentän laidalla henkensä hädässä kuin tulipalon sammutuksessa.
Ennen urheilijat pärjäsivät hyvin itsekseen ja osasivat yksinkin koota itsensä. Olivatko he suurempia persoonia kuin nämä valmentajien leipomat lellikit?
Mutta kuten sanottu, nyt tauko urheilussa. Rajansa kaikella. Television äärellä reippailu saa riittää, avara luonto kutsuu. Pakolliset riennotkin toivon mukaan harvenevat. Eilen vielä opastin mökkiläisiä kunnan järjestämällä kotiseuturetkellä, kosken kuohuista ajeltiin sillanpääläisiin maisemiin. Seuraavat opastukset ensi kesänä…
11.7.2016