Huippuopettajien trio, vas. Helena Ruuska, Kirsti Mäkinen ja Tuula Uusi-Hallila

Ohi on! Viimeinen kesä Vanhan kirjallisuuden päivien ohjelmajohtajana. Sääntöjen sallimat yhdeksän vuotta tulivat täyteen ja vielä yksi ylimääräinenkin.

Totta, kiitos kysymästä, haikeata on ja samalla helpottaa. Tyydyttävää oli hellittää ohjakset näin hienoihin päiviin. Väkeä riitti taas mahdottomasti ja kirjoja kasapäin. Koulua käsiteltiin eloisasti, monipuolisesti, jopa uusi kulmia löytäen. Otsikkona oli Lukkarin koulusta Tylypahkaan eli 150-vuotiaan koululaitoksen historiasta edettiin aina nykypäivään ja fantasiaan.

Sain avajaisissa kukkia, kirjan ja kiitoksen sanoja, mukana monivuotiset työtoverini Johanna Kurkikangas (alla keskellä) ja Saana Lehmussaari. Mikäs sen lämmittävämpää. Kaupungin vastaanotolla Ulla Yli-Hongisto myönsi kausilleni päästötodistuksen arvosanalla laudatur. Hurraa hurraa.

Brexit uhkasi näitäkin päiviä, sillä eduskunnan täysistunto piteli pihdeissä puhemiestä. Onneksi Maria Lohela pani varamiehen remmiin ja ehti tähän tärkeämpään tilaisuuteen avajaispuhujaksi. Kauniisti hän vakuutti, että koulutus on edelleen valtiovallan erityisessä suojeluksessa, mihin tietysti kaikki uskoimme. Kaupungin lounaalla euromeppi Merja Kyllönen kertoi hämmentyneistä tunnelmista Brysselissä. Hän sanoi aavistaneensa Britannian ratkaisun, selvät merkit leijuivat ilmassa.

Lounaan aikana Teemu Keskisarja nimesi salissa 10 parasta tietokirjaansa, niiden joukossa ilahduttavasti Unio Mystica. Ohjelmamuoto on kiinnostava, sen osoittivat myös Kjell Westön ja Jaakko Heinimäen valinnat. Paljon teoksia, joita en tunne ja joihin heti heräsi mielenkiinto.

Erinomainen uusi formaatti oli Bibliofiilien, eritoten Sakari Katajamäen kehittämä Kirjateekki, jossa kirjajukat Minna Lindgren ja Markku Envall valitsivat ja kommentoivat proosakatkelmia, joita lukivat näyttelijät Mirjami Heikkinen ja Ahti Jokinen. Eipä ihme, että valppaimmat äidinkielen opettajat päättivät heti ottaa formaatin käyttöön opetuksessaan.

Omassa seminaarissani sain johdatella opettajien kärkihahmot Kirsti Mäkisen ja Helena Ruuskan kertomaan omista kokemuksista lähinnä kirjallisuuden opetuksessa eri aikoina – ja sitten haastaa Olli Jalonen reagoimaan elävän kirjailijan näkökulmasta. Onko kirjailija koulun lehtolapsi? Jalosen Poikakirja (2010) on hyvä joskin alakuloinen koulukuvaus 1960-luvulta: ankaraa kuria, raakaa koulukiusaamista ja lohduton loppu. Omat koulumuistoni kymmenen vuotta vanhemmalta ajalta ovat huomattavasti valoisampia.

Kirjailijat kertovat yleensä ahdistuneita tai kapinallisia koulukokemuksia. Suuri myönteinen poikkeus on Sillanpää, joka himoitsi saada läksyjä uutuuttaan lapisevasta saksankirjasta. Mökinpojalle koulutie Tampereelle oli lahja sinänsä. Virolaisilla (Tammsaare, Kross) on hienoja kouluromaaneja, kuten Kirsti Mäkinen muistutti. Miksi ei meillä sen enempää? Jokin Antti Hyryn eleetön Alakoulu (1965) tulee mieleen.

Vaikka ohjelmia oli vielä tämän kerran melko tiiviisti seurattava, ehdin vähän sentään kirjapöytien äärelle. Siellä hyllyjen välissä törmäsin äkkiä Timo Soiniin ja Jussi Niinistöön! Onko tilanne maassa nyt niin turvallinen, että ulkoministeri ja puolustusministeri ehtivät yhdessä kirjaostoksille, kummastelin.  Kuulemma on, Putinkin oli jo poistunut maasta. Soini hikoili vieläkin eduskunnassa saamaansa ryöpytystä Englannin reissustaan. Eikö ulkoministeri saa enää solmia suhteita ulkovaltoihin, hän huudahti.

Niin hiipuivat hiljalleen viimeiset kirjapäiväni. Vuorihotellissa viihdyttiin, kaupungin vastaanotolla puheltiin ja tanssittiin, tietokirjailijoiden savusaunaankin ehdittiin ja loiskahdettiin Rautaveden viileisiin aaltoihin. Helena Ruuskan ja Tuula Karjalaisen kanssa pohdittiin elämäkerran tekemisen ongelmia. Katti Matikainen virnisteli lasten kirjapäivillä. Monenlaiseen kuljettaa vanha kirja suvi-ihmistä.

Aamulehti seurasi päiviä erittäin ansiokkaasti (Hesari vaikeni nyreästi), tv ja radiokin päivystivät. Kaikkien kirjojen antikvaari Anssi Arohonka veti varmalla rutiinilla huutokauppaa. Myyntiä riittää, vaikka ajat kiristyvät. Hihaan tarttui minulle Välkesalmelta Elina Vaaran suomennos Danten Jumalaisesta näytelmästä (Leinon käännöksen luin talvella, jo himmennyt) ja toiselta tiskiltä Kiannon Iloista kyytiä Rajakomendantin autossa (1924).

Sinne jäivät kymmenennet kirjapäiväni.  Koettakaahan pärjäillä. Ja pitäkää varanne, voihan sattua että vielä hiippailen sinne haistelemaan vanhojen kirjojen uusia tuuulahduksia.

4.7.2016