Ne ovat väistämättömiä, nämä rakkaat kesäteatterit. Ennalta jo tietää, että suuria elämyksiä ei ole luvassa. Kunnianhimo on niistä kadonnut. Nyt mennään yleisön suuren makuenemmistön ehdoilla. Eli helpoimman kautta, liikoja yrittämättä.

Kauniin helteisen illan istuimme tuolla kirkolla Heiskan pihalla, kun ystävällisesti kutsuivat. Vanhan konkarin Tapio Parkkisen tapasimme heti portilla ja valittelimme yhdessä sitä, että tätä teatteria ei aikoinaan rakennettu Heiskan hienoon pihapiiriin, jossa rakennukset tarjoaisivat valmiin ja monipuolisen lavastuksen. Mitä luontaisin pyörivän katsomon paikka! Mitä sisääntuloja ohjaaja voisikaan kehittää!

No nyt teatteri on siellä missä on, Heiskan takapihalla, eikä se muuksi muutu. Ahtaaseen paikkaan sijoitettuna se mahdollistaa seisovan ja turinoivan, väliin lauluun puhkeavan teatterityypin. Sellaista siellä tarjoillaan. Maaseudun Taiteellinen Teatteri (!) ei ainakaan halua säväyttää taiteellisella tasollaan.

Beni Siltalan kirjoittama, sovittama ja ohjaama Röyhylän kesäkimara on varmaa kamaa jos mikä. Joukko enemmän tai vähemmän omituisia tyyppejä hortoilee maalaistalon pihapiirissä lausahdellen kliseisiä vuorosanoja ja kokoontuen tasaisin väliajoin kajauttamaan jonkun ikitutun iskelmän. Nähdään joitain sanoin kuvaamattomia kohtauksia, karrikoidaan ja hölmöillään sydämen pohjasta. Onkohan tällaista joukkoa koskaan voinut kokoontua missään, edes Hämeenkyrössä?

Mutta mehän katsoimme tätä sitkeästi ja myönsimme, että hyviä lauluvoimia ja irtonaisia musiikkinumeroita on käytettävissä. Kunpa niistä ja niiden välikkeistä vain kokoontuisi jonkinlainen näytelmäntapainen. Toisaalta irtonumeroissa on varmaan samaa tutunomaista vetovoimaa kuin entisajan iltamissa.

Joitain kohokohtia erottuu. Paula Salonen on ilmeikäs kyky. Mirka Myrskyranta ampuu tällä kertaa yli karrikoidessaan Ruotsiin muuttanutta daaminkuvatusta. Jussi Snellmanin esitys ”Jokainen ihminen on laulun arvoinen” koskettaa. Aarre Aalto, Olli-Pekka Junttila ja muutamat muut laulavat hyvin ja ovat vahvasti läsnä. Nuoret ovat innokkaita, jopa svengaavia lauluissaan.

Niin ja pisteenä iin päälle: jostain 1930-luvun Suomi-filmien koipussista on vetäisty framille eeposkirjailija Lorvanto, täydellisen idiotismin unohtumaton monumentti! Väkeä on kolmisenkymmentä, ajankuva huojuu eri vuosikymmenillä, kohtaukset irtoavat toisistaan omille teilleen, huumoria ja paikallisväriä on niukasti ja kestoa puoli tuntia liikaa.

Mihin tämä kyvykäs, intomielinen joukko yltäisikään, jos sillä olisi otollinen esityspaikka, hyvä teksti, luonteva henkilöohjaus ja tuore, omaperäinen musiikkiohjelmisto.

Mutta kuten sanottu, ilta oli ihmeen tyyni ja lämmin.

28.6.2016