Varmaa kyytiä: Jaakko Kyllönen.

Nopea mutta sitä täyteläisempi kierros Baltiaassa päättyi eilen. Lähdimme Kianto-seuran bussiin, kun sopivasti yllytettiin. Seura oli kainuulais-helsinkiläistä, vireää ja joutuisasti kulkevaa. Jaakko Kyllönen ohjasi bussia varmoin ottein Tallinnan ja Tarton kautta Riiaan ja takaisin.

Iki-Kiannon jäljillä oltiin ja osaksi Eino Leinonkin. Molemmat tekivät omat turneensa Viroon, Iki lisäksi Latviaan ja Puolaan. Leinon kuuluisa runokiertue 1921 oli täynnä kommelluksia jos hurmioitunutta menestystäkin, Kianto puolestaan matkaili 1926 huomattavasti levollisemmin. Hän osui Riiaan samaan aikaan kuin Suomen presidentti Relander ja seurasi valtiovierailun innostunutta vastaanottoa.

Kuvitelkaa muuten, että ensimmäinen presidentti Ståhlberg ei tehnyt kaudellaan yhtään valtiovierailua, ei edes Ruotsiin, vaikka kuningas Kustaa V kävi Helsingissä. Kun Relander paikkasi puutteita ja avasi suhteet Ruotsiin, Viroon ja Latviaan, häntä pilkattiin Reissu-Lasseksi. Teki nääs joutavia huvimatkoja valtion varoilla.

Tämäkin Kianto-seuran joukkue teki asiaan kuuluvat käynnit Suomen lähetystöihin Tallinnassa ja Riiassa. Komeita rakennuksia molemmat, näköala Tallinnan lähetystön parvekkeelta on syystä kuuluisa, Kiantokin sitä matkakirjassaan Poika maailman kylillä (1946) eloisasti maalailee. Lehdistöneuvos Hannele Valkeeniemi kertoi paljonkin kiinnostavia seikkoja lähetystön historiasta ja Viron nykypäivästä.

Leinolla oli jotain kahnausta Suomen lähettilään, ministeri Reijosen kanssa, ja hän kielsi kutsumasta Reijosta kunniakseen järjestettäville juhlaillallisille Tallinnassa. Jotta loukkaus vältettäisiin, virolaiset isännät sijoittivat Leinon ja Reijosen pitkän pöydän eri päihin ja ison kukkapuskan keskelle, jotta he eivät näkisi toisiaan illallisten aikana.

Tunnetuin on tietysti Leinon tempaus hakea Viron kansalaisuutta, joka kuitenkin epäonnistui. Epäselvää on edelleen, toimitettiinko hänen anomuksensa edes perille Pätsille ja Ståhlbergille. Joka tapauksessa Leino joutui pettyneenä palaamaan kotimaahan, jossa hän tunsi itsensä kovin kaltoin kohdelluksi niihin aikoihin. Eipä ollut elinvuosiakaan enää paljon jäljellä.

Kianto teki toisen matkan Tallinnaan ja Tarttoon 1931, silloin Kirjailijaliiton delegaation jäsenenä. Siitä matkasta on Uula Erosen hupaisa kuvailu romaanissa Boheemimatka (2010), jota matkalla vähän kertailin. Kirjailijaseurueen suhteet on siinä osuvasti kuviteltu, mutta Kiannon sisäiset monologit aika vapaalla kädellä vetäistyjä. Kannattaa silti suositella.

Säteilevän aurinkoisessa Tartossa tutustuimme oppaamme, taidehistorian professorin ja vararehtorin Jaak Kangelaskin johdolla yliopistoon ja sen ympäristöön. Kovasti kiinnosti yliopiston oma vankiselli sekä antiikin jäljitelmätaiteen kokoelma (Helsingissä vastaava on arvottomana hävitetty!). Kävimme myös juhlasalissa, missä Urho Kekkonen piti kuuluisan vironkielisen puheensa 1964 ja avasi uudelleen suhteet veljeskansaan.

Tarton suosituksia: poikkesimme illalla huviksemme pahvikyltin osoittamaan porttikonkiin: La Dolce Vita – ja mitä löysimme? Pihalta halkopinojen takaa huippuravintolan! Toinen jota ei sovi sivuuttaa: Eduard Vilden ja Oscar Wilden mainio yhteispatsas. Yleensä iltakävelyt jäivät vähiin, sillä oli hotellissa silmäiltävä näitä alustavia futismatseja.

Bussimatkoilla saimme kuunnella Kangilaskin seikkaperäisiä selostuksia maiden historioista ja taiteista, ja samalla Marja osoitteli lukuisia haukkoja ja kattohaikaroita. Selvästi maisemat muuttuvat tasaisista mäkisiksi, kun etelää kohti ajellaan.

Riian lähetystössä vt. lähettiläs Elisa Alho-Kullström valaisi Latvian nykypäivää, erityisesti kiperää kansallisuuskysymystä ja keskustelua maahanmuuttajista, joita on vasta kourallinen. Suhteet enemmistönä oleviin venäläisiin on jatkuva ongelma. Katselimme Janis Rozentalsin museota ja jugend-museota, Tallinnassa oli tietysti selvitetty Kumu ja muut mentävyydet.

Jurmalassa onnistuin tavoittamaan vanhat ystävät Anna Ziguren ja Jukka Rislakin, jotka liittyivät lounasseuraamme ja kertoivat puolestaan huvilayhdyskunnan miljöökysymyksistä ja edelleen venäläissuhteista, joista paikallinen oppaamme Marja puhui varovasti kieli keskellä suuta. Jännitteitä on Latviassa. Muistelin samalla ensimmäistä matkaani 1988, jolloin kansallinen itsenäisyystahto jo heräili. Anna minut kutsui Suomen itsenäisyyspäivän juhlaan Anglikaaniseen kirkkoon kertomaan, kuinka Suomi itsenäistyi. Kirkko täpötäynnä hartaan hiiskumatonta yleisöä. KGB:n miehiä seinustalla. Jännittäviä aikoja, joihin joskus voisi vielä palailla.

Annalla on valmiina kiintoisa tutkimus siitä, kuinka latvialaiset ovat suhtautuneet Suomeen aikojen saatossa. Se etsii vielä kustantajaa näinä kiristyneinä aikoina. Jukka kertoi kirjoittavansa muistelmia ja uhkasipa julkaista kokoelman vakoilunovellejakin! Sen aiheen mies tuntee jos kuka.

Kun Iki-Kianto oli keskushenkilönä, matkalla oli luonnollisesti mukana maan paras Kianto-tuntemus: kirjailijan tytär Raija-Liisa Kianto sekä kaksi tutkijaa, veteraani Jalo Heikkinen ja talvella teosten vastaanotosta Oulussa väitellyt Helena Hyöty. Ei siis ihme, että keskusteluissa nousi esiin taas Kiannon kunnollisen elämäkerran huutava tarve. Jospa siitä alkaisi viimein jotakin kehittyä… Aihe ainakin on värikäs, aineisto upottavan laaja, Helenalla ja Jalolla mittavat arkistot ja täyteläiset perustutkimukset jo tehtynä. Aines kaipaisi vain jalostamista. Olisiko käärittävä hihat?

Anna ja oppaamme Marja, taustalla Jalo Heikkinen ja minäkin.

Niin monesti kuin olen Baltian maita vuodesta 1969 kiertänyt, kerran Liettuassakin, aina löytyy uusia kulmia ja kiintoisia tapauksia. Millaisia harppauksia on otettu neuvostoajoista, joiden synkän mykkyyden ja pinnanalaisen kihinän hyvin muistan. Ei jää tämäkään matka viimeiseksi.

18.6.2016