Eevasta todistamassa, Helena Ruuska, Touko Siltala ja mä. ,
Kun katselee Eeva Joenpellon mahtitaloa Sammatissa, oivaltaa jotakin hänen luonteenlaadustaan. Komeaa pitää olla, samalla tyylikästä ja suurempaa kuin kenelläkään toisella. Monumentin jätti Eeva jälkeensä, kelpaa siellä nyt Marita Lintusen kirjoittaa, Eevan innoittavassa työhuoneessa.
Ennen kuin retkeilimme taloa ihailemaan puhuimme seminaarin verran Joenpellon tuotannosta ja persoonasta myöskin. Sain muistella pitkää kirjailijahaastattelua, jonka tein yliopiston kirjallisuuden laitoksen toimeksiannosta 1974-75. Eeva oli silloin hurjimmillaan, käynyt juuri läpi repivän avioeron ja kirjoittanut siihenastisen pääteoksensa Vetää kaikista ovista. Voi hyvin yhtyä Helena Ruuskan analyysiin, että Salme ja Oskari Hännisen avioliitossa on Eevan sapekas tulkinta avioliitostaan Jarl Hellemanin kanssa.
Tunnen kuitenkin halua puolustaa Jallea tämän aviodraaman toisena, hillittynä osapuolena. Hän rikkoi avioliiton, mutta hänellä oli varmasti syynsä. Ei ole ihan helppoa elää hyvin näkyvän, valovoimaisen ja vallantahtoisen naisen kanssa. Jotakin ehkä tietäisin.
Haastatteluprosessin aikana kuoli Sylvi Kekkonen ja heti perään Eevan poika Ilmari. Molemmat olivat Eevalle raskaita menetyksiä, mutta parin kuukauden tauon jälkeen haastattelua jatkettiin. Kirjailija oli kuin mitään ei olisi tapahtunut, tuntui suorastaan virkistyneen. Omakohtaiset tragediat antoivat hänelle uutta potkua kirjoittamiseen, hän kohosi parhaimmilleen, kirjoitti surun ja vihan vallassa pääteoksensa, neliosaisen Lohja-sarjan.
Vaikka Eeva Joenpelto sai aina tasaisen korrektia ja hyvää kritiikkiä, hän tunsi jääneensä jossain määrin modernistien jalkoihin 1950-luvulla. Hänellä oli vaikeuksia sovittautua myös 1970-luvun poliittisesti kuumentuvaan ilmapiiriin, kunnes hän teoksillaan kohosi kiistojen yläpuolelle. Touko Siltala osoitti esitelmässään jäntevästi Eevan hankalahkon aseman kirjallispoliittisessa ristiaallokossa.
Sammatissa huomasimme hyvin, että Eeva Joenpelto on viimeistään nyt profeetta omalla maallaan. Sukulaiset, lukijat ja kylänmiehet riensivät tuvan täydeltä todistamaan suhteestaan Eevan teoksiin. Esiin nostettiin myös suuri aukko: yhtäkään Joenpellon kirjaa ei ole nyt saatavilla oikeassa kirjakaupassa. Korjausta odotellaan, sillä Helena Ruuskan mainio elämäkerta on lisännyt tuntuvasti mielenkiintoa kirjailijan teoksia kohtaan.
Sammatista päästyämme jäimme kerrankin stadiin viettämään Helsinki-päivää kaikessa rauhassa. Rattoisaa oli aurinkoisena sunnuntaina flaneerata kaupungilla, kuunnella soitantaa Espan lavalla, istahtaa Strindbergin terassille, ihmetellä japanilaisen puistotaiteen avausta Eino Leinon patsaan tuntumassa ja silmäillä vasta avattua Töölönrannan puistoa. Väkeä oli kovasti liikkeellä.
Päivän huipensin osaltani käymällä lapsuuteni Skattalla, missä viimein onnistuin tutkimaan muurien sisältä sitä vankilaa, jota kansakoulumatkoillani Vyökatua alas ja ylös aina lievällä kauhulla katselimme. Toisinaan vangit lakaisivat katua punaraitaisissa puvuissaan, ja opettajalla oli tapana muistuttaa, että ellemme lue kunnolla läksyjämme ja käyttäydy kunnolla, sama kohtalo voi olla isoina edessämme.
Vankilassa oli kiertokäynti teemalla ”Kirjailija kalterien takana”. Liisa Eskelinen tulkitsi Hella Wuolijoen kirjaa Enkä ollut vanki autenttisessa ympäristössä. Sinänsä kiintoisaa, mutta Hella sai olla marttyyrina, kun hänen tuomionsa varsinaisia syitä ei tarkemmin valotettu – muuten kuin ”hän halusi rauhaa, kun valtio halusi sotia”. Melko karkea ja subjektiivinen yksinkertaistus, Hellahan ei tunnetusti muutenkaan ollut totuuden suurimpia ystäviä.
Harmillista on sekin, että hienossa pehmustetussa hotellissa ei ole säilytetty yhtään vankilahuonetta semmoisenaan, edes näytteeksi. Vain 1800-luvun yhteisselli ja eristysselli muistuttavat menneestä. Sekä kalterit Risto Rytin taannoisen sellin ikkunassa. Mukava aikamme ei enää halua muistaa vankilan ankeutta, joka päättyi vasta 2002. Kiitos kuitenkin hyvin oivalletusta kiertokäynnistä Helsinki-päivän kunniaksi.
Oliko muuten Eeva Joenpellolla ja Hella Wuolijoella mitään yhtäläisyyksiä? Poliittisesti olivat vastakkaisilla laidoilla. Oli silti yhteistäkin. Kumpikin hoiti elämänsä itsenäisesti aviomiehen mentyä, kumpikin eteviä ja innostuneita talousihmisiä, kumpikin kirjoitti menestysteoksia – ja kummankin vanhuus oli tragiikan, pettymysten ja sairauden saartamaa. Kovia naisia, vallasnaisia omissa vankiloissaan, mahtitalossa ja nokalla.