Onnittelimme mekin ylioppilasta tässä lähimmässä naapurissa. Emilia säteili kauniina valkolakki päässään kotinsa aurinkoisella pihamaalla. Sitten riensimme seuraaviin juhliin.
Ihmeellistä kyllä, esikoistyttäreni Aino täyttää jo 40. Kuuluu asiaan siunailla, kuinka aika kuluu. Palautuu mieleen, millaista oma elämä siihen aikaan oli. Se oli kuulkaa korkeimmillaan eikä ole enää samalle kivunnutkaan.
Samana vuonna 1975 valmistuin maisteriksi, kirjoitin ja ohjasin menestysnäytelmän Myllykoluun, pidimme suuret juhannushäät ja syyskesällä alkoi uusi ihminen jo ilmoitella itsestään, syntyi seuraavana keväänä. Niitä elämän jaksoja, jolloin kaikki mihin tarttui muuttui kullaksi. Kävin lapsen äitiä tervehtimässä hautausmaalla.
Näitä ja tietysti tyttären omia vaiheita muistelimme Tampereella raikkaan tuulisena lauantai-iltana. Aino piti viikko sitten juhlat (monivaiheisen kaupunkisuunnistuspäivän) Helsingissä omille ystävilleen ja tarjosi nyt illallisen omalle perheelle. Kaikki pääsimme ilomielin mukaan, harvoin enää tapaan kiireisiä lapsiani yhdessä.
Muistelin että lapsen ensimmäinen kohtaaminen oli nuorelle isälle aika hämmentävää. Siellä se ojenteli silmät viiruina, raukean näköisenä lasiseinän takana. Silloin ei kai päässyt enkä olisi uskaltanutkaan mukaan synnytykseen, kainona ulkopuolisena tulokasta tervehdin.
Vaikka lapset ovat etupäässä riennelleet omille teilleen omia aivoituksiaan noudattaen, tyydytys on suuri siitä, että kaikilla on hommia (tuntuu että liikaakin) ja ovat terveinä ja päät kirkkaina selvinneet tähän saakka. Aino on nyt Vastapainon toimituspäällikkönä matkatyössä Tampereella vuoden loppuun, katsoo sitten kuinka kustannusala jatkotöitä tarjoaisi, kun SKS – ennen niin vankka työnantaja – ei häntä enää tyydyttänytkään.
Nautimme herkullista parsaa ja kuhaa Pikkubistro Kattilassa (mikä nimi), kodikas rusticahenkinen paikkakin. Ylioppilaita puikkelehti kadulla tulevaisuuden airuina. Marja vietti viikko sitten omia riemuylioppilasjuhliaan Turussa, ja juuri luin viestistä Sakari Virtasen puheen vastaavissa omissa juhlissaan. Toivon ja riemun, myös huolen ja vavistuksen täyteläistä aikaa.
Antti Hyryn mukana menee viimeinenkin tyylipuhdas modernisti, mutta tekstit jäävät. Vesalla on hyvä nekrologi Hesarissa. Eilen radiouutisten mukaan Hyry sai Finlandian romaanistaan ”Uni”. Tunnustettava että Uuni on minulta lukematta, kuten niin moni muukin opus. Aino sen hiki päässä Otavassa aikoinaan toimitti. Jos joskus oikein haluaa pitkää ajatonta oloa, niin siinäpä otollinen kirja.
4.6.2016