Olavi Paavolaisen matka Neuvostoliittoon kesällä 1939 saa lisävalaisua Ville Laamasen ja Hannu Riikosen toimittamassa kirjassa Volga virtaa nyt Moskovaan (Teos 2016). Laamanen sai väitöskirjaansa varten 2014 käsiinsä matkan viralliset raportit, jotka nyt täydentyvät Paavolaisen sekä julkaistuilla että hänen puolisonsa kätköstä löytyneillä matkakirjoituksilla.
Tekijät ovat toimittaneet kirjan huolellisesti ja varustaneet sen peräti kolmella esipuheella, joista kaksi laajahkoa johdantoa valaisevat matkaa ja kirjoitusten taustaa. Nämä ovatkin kirjan kiintoisinta antia, sillä itse Paavolaisen tekstit eivät tuo paljon uutta siihen kuvaan, joka jo aiemmin on hänen omasta kirjayrityksestään syntynyt.
Paavolaisen matka oli epäonninen monin tavoin. Ajankohta ei tarjonnut hänelle kovin vapaita mahdollisuuksia tutustua suureen naapurimaahan. Tosiasiassa hän matkaili kovassa kontrollissa. Matkan aikana hän oli jo epäileväinen, pystyykö kirjoittamaan siitä rehellistä kirjaa. Pian matkan jälkeen syttynyt talvisota pysäytti (ehkä huojentavasti) hänen epävarman kirjoitusaikomuksensa.
Mutta sehän ei riitä selitykseksi, miksi kirjaa Neuvostoliitosta ei koskaan ilmestynyt. Välirauhan aikana oli yltyvää tarvetta tutustua uudelleen käydyn sodan viholliseen, Moskovan suurlähettiläs Paasikivi siihen suomalaisia suoraan kannusti. Tällöin Paavolaisella olisi ollut hyvää aikaa saattaa muistiinpanonsa kirjaksi, mutta jostain kiikasti.
Sotien jälkeen tilanne muuttui, ja Paavolainen liittyi vasemmistolaiseen rintamaan, joka etsi hyviä suhteita entiseen viholliseen. Nyt jos koskaan olisi naapurimaata valaissut kirja ollut tarpeen. Siihen Paavolaista yllytti mm. Sylvi Kekkonen, joka myös suositteli hänelle huomattavan apurahan tarkoitusta varten. Luonnollisesti Urho Kekkonen oli taustalla samoin toivein, hänen ajamaansa uutta ulkopolitiikkaa olisivat kaikki asiantuntevat ja myönteiset näkemykset Neuvostomaasta tietysti vahvistaneet.
Tässä Paavolaisella oli, voi sanoa, historiallinen tilaus. Mutta sitä hän ei kyennyt koskaan täyttämään. Mikä lopulta kaatoi kauan vireillä olleen hankkeen? Matkan isäntämaa hoputti kirjaa julki jo syksyllä 1939. Mutta 1950-luvun alussa Paavolaisen rakastajatar Hertta Kuusinen oli jo luopunut toivosta eikä näy palanneen kipeään aiheeseen.
Kysyin kirjan julkistamistilaisuudessa tekijöiltä, kumpaa Paavolainen pelkäsi enemmän: sitäkö että kirjasta tulisi liian kriittinen Neuvostoliittoa kohtaan, jolloin tilaajat, edistysrintama ja kommunistit pettyisivät – vaiko sitä, että siitä tulisi liian myötäsukainen Neuvostoliitolle, jolloin sitä ei otettaisi todesta ja porvaristo hyökkäisi sitä vastaan, kuten kävi jo Synkän yksinpuhelun yhteydessä?
Kirjailijan poika Pekka Paavolainen piti kysymystä ”epärelevanttina”, vaikka se on paitsi relevantti myös ydinkysymys. Ymmärrän kyllä, että sitä mieluusti kierretään. Uusi kirjakaan ei anna tyhjentäviä vastauksia, koska se välttelee poliittisten asetelmien analyysiä.
Ville Laamanen taisi olla oikeilla jäljillä todetessaan, että paineet kasvoivat 1940-luvulla liian suuriksi Paavolaisen kohdalla. Hän koki odotukset liian vaateliaiksi, ja lisäksi ne olivat ristiriitaisia. Ei hänellä ollut kanttia eikä rohkeutta selviin kannanottoihin saati irtiottoihin ranskalaisen kommunistin André Giden tavoin. Tämän kaksi kirjaa Neuvostoliitosta (1936-37) tunnetusti suututtivat kollegat ja kommunistit paitsi Ranskassa myös Venäjällä. Paavolainen oli ainainen tuulten haistelija ja aidallaistuja.
Hannu Riikonen selittikin asiaa kirjailijapsyyken kannalta. Hän katsoi Paavolaisen parhaan latauksen laimenneen sotien aikana, jolloin aihe vanheni hänen mielessään. Sekin oli vähän kummallista; olisi luullut aiheen päinvastoin kuumenneen entisestään sodan tunnelmissa. Mutta myönteinen kirja vihollisesta kävi samalla tietysti vaikeammaksi. Lopulta Riikonen arveli, että julkaistujen artikkelien valossa Paavolaisen kirjasta olisi ehkä tullut hyvin tavanomainen matkakirja. Niissähän on lähinnä vaarattomia aiheita, tunnelmia, maisemia, tanssitaidetta ja sellaista. Politiikkaa saati Stalinin vallankäytön arvostelua Paavolainen visusti varoi.
Voisi pohtia sitäkin, mitä Hella Wuolijoki tarkoitti Paavolaisen matka-anomuksen lennokkaassa suosituskirjeessään venäläiselle isännälle: ”Polttakoon Moskova hänen sydämensä!!” Mitä vasemmiston piirissä Paavolaisen matkalta perimmältään odotettiin? Todellista kääntymystä oikealle tielle? Siitäkään ei tullut mitään.
Uskon silti, että Paavolaisen vaiheet on nyt viimeisiäkin myöten loppuun tutkittu. Tuskin tulee enää uutta herutettavaa. Kaikkia vastauksia ei koskaan saada. Jostain syystä jopa Kansallisarkiston Paavolais-kansio on puhdistettu, ehkä juuri 40-luvulla. Sen jälkeen kirjailija vaikeni kaikilla kanavilla.
20.5.2016