Vene on kitattu ja tervattu kerrankin oikeaan aikaan. Ja jollei puuvanhus nyt ala pitää vettä, se saa kunniapaikan juhannuskokossa. Jo se on parikymmentä vuotta palvellutkin.
Keväthommat ovat lähinnä viihdettä ja kuntoilua. Silti ne tuntuvat tärkeiltä. Se on varmaan jotain atavistista perintöä. Ikään kuin maailma ei pysyisi, ellei pusaa venettä ja laita perunoita maahan. Sekin pian koittaa, kun Järvelinin Kari kävi jyrsimässä maat kylvökuntoon.
Sisätyöt pysähtyivät kuin seinään pitkien pyhien helteillä. Pakollinen tauko ladatkoon päätä teräkuntoon. Jotain on vielä kehiteltävä, vaikka mieluisinta olisi lueskelu riippukeinussa. Vahva tukioksa muuten petti vaahteran rungossa ja mätkähdin maahan. Ei käynyt kuinkaan.
Huvittavaa lueskella välillä kaikkea vähemmän painavaa kuten Huckleberry Finnin seikkailuja ja Zlatanin muistelmia (kuin poikavuosina!). Tolstoi on aina vaan hitaasti menossa ja aloittelen vihdoin Knausgårdin taisteluja. Vaihtelen kirjoja mielialojen mukaan. Miten nolosti kömmin kaikkien jäljessä, mutta ei se haittaa itse lukuelämystä.
Suurimpia elämyksiä oli muuten ihan yllättäen Eeva Kilven Jatkosodan aika! Miten aidosti siinä on tavoitettu sodanajan autenttinen tunnelma kehittyvän nuoren neidon kokemana. Ilman mitään jälkiviisasta kritiikkiä tai tärkeilyä. Siitä voi lukea, mitä ihmiset juuri silloin ajattelivat ja tunsivat. Virallista sotahistoriaa sivutaan hauskoin ironisin äänenpainoin. Omakohtainen elämyksellinen todistus on lopulta pätevin, olkoon että niitä on niin monia kuin on kokijoita. Kilpi on herkkävireisimmästä päästä, myös raikkaan suorapuheinen. Hieno kirja, kiitos siitä.
Helatorstain seutu täyttyi myös vieraista, Sallan perheestä, joka kunnosteli ahkerasti Huvituksen paikkoja. Savusaunakausi avattiin hyvällä menestyksellä, kylmässä järvessä käytiin urheasti jokainen. Herkko grillasi mainion äitienpäivälounaan. Liian nautinnollista uhrattavaksi omille töille, jotka kyllä jaksavat odottaa.
Mari Vesanummi kävi Tampereen radioon puhuttamassa ja oli aivan hurmaantunut näistä kevätmaisemista. Hyvä kuulla joskus toisen silmin, oma kokemus uhkaa liiaksi urautua. Jutustakin tuli elävä ja hauska, todisti Marja. Puhuttiin näistä kirjan muotoon saatetuista Myllykolun muistoista (Nuoruuteni näytelmät) ja tietysti oopperasta. Mennessään Mari kuvaili vielä Saavutusta, jossa sielläkin oli vaihteeksi pientä elämää.
Lintuja vahtasivat entiseen tapaan Sarkkilan tornista myös nämä Törmäpääskyt, Sirkku kortteerasi meillä ja Törmällä nautittiin sisarusten ja heidän serkkunsa Sirkan seurassa lihasoppaa Tornien taiston tauottua. Soudin pitkästä aikaa lasikuituisella Lohi-veneellä sinne ja takaisin, yhden hauen jujutin uistimella. Katiskoissa niitä on lymyillyt neljä kappaletta. Oma keitto odottaa.
Harmiksi pukkaa noita lätkämatseja Venäjältä, niitäkin tulee katselluksi ikään kuin kansalaisvelvollisuudesta. Loistavasti ovat tähän saakka pelanneet, voittaneet kaikki. Sekin aika ihmeellistä, pieni Suomi hakkaa suuria valtoja kuten Valko-Venäjää, Saksaa ja USAa mennen tullen. Ei tällaista vopinut takavuosina kuvitellakaan. Nuorten kaverien yltyvä henkilöpalvonta alkaa hirvittää, ilmankos Patrik Laine olikin eilen jo vähän kipsissä. Ei liikaa hehkutusta, ei liian varhain!
Heimat (Kotiseutu) mataa saamarin hitaasti ja harhailee oudoilla sivujuonillaan, mutta jokin vimmaisen perusteellinen kokokuva musiikillisesti lahjakkaasta, tunne-elämältään risaisesta sukupolvesta tässä on tekeillä. Kannattaa sitä sisukkaasti katsoa, vaikka raskaus painaa. Joskus omaelämäkerrallisuus tarjoaa aiheet liian läheltä, valikoimatta, nerokas Edgar Reitz olisi vähän voinut loitontaa ja tiivistää. Silti omaa tasoaan, ylempänä kaikkia arjen sekoiluja, joita laatikko muuten silmille syytää. Onneksi sen voi valon lisääntyessä pitää enimmäkseen suljettuna, ellei olisi tota ainaista urheilua ja se vain lisääntyy kesän mittaan…
10.5.2016