Siellä jossain satakieli juhlavoi.
Musta keskiviikko olikin järeämpää todellisuutta kuin pilailuni viimeksi. Varsinkin Tampereella veti vakavaksi. Miten ihmeessä tätä yhteiskuntaa voi nostaa jaloilleen ja puolittaa työttömyyttä, kun äkkiarvaamatta putoilee tällaisia irtisnomisia.
Matti Pitko kuvaili Aamulehdessä aika hyvin Microsoftin työntekijöiden kuljetusta Tampereelta pääkallonpaikalle kuulemaan uutista eväinään vettä ja leipää juuri kuin karjaa olisi viety teuraalle. Jää sekin kuva yrityshistoriaamme.
Täälläkin on melko musta viikonloppu. Ensin iski ihmeellinen flunssa kesken loistavan kirjoitusvireen. Mistä sekin tuli? Sitten Marja lähti Turkuun juhlimaan ylioppilaaksitulonsa puolivuosisataismuistoa, ja lopulta Citikka vaikeni tykkänään: akku sökö.
Vastoinkäymisiä yhdelle miehelle kylliksi. Yksi valopilkku: pihatraktori käynnistyi talven jälkeen (usein vaikeuksia) ja leikkelin mahtavasti nurmet jo toiseen kertaan. Ennen muistaakseni aloitin vasta kesäkuussa tämänkin puuhan.
Näin tässä rämmitään, ja luontokin vähän jäähtyi ja harmaantui solidaarisesti. Vielä tulee heleä suvi, johon pääsen terveenä heittäytymään.
Väliajat olen tutkinut Leinoa, siis Einoa, ja viehättynyt erityisesti Hella Wuolijoen kirjasta Kummituksia ja kajavia (1947). Siinä kuvaillaan niin eloisasti kolmen koplan syyskesän viettoa Kukkia-järven saaressa maailmansodan syttymisen vuonna 1914. Silloin Hella kiskoi puoliväkisin Leinon Helsingin juhlimiskierteestä Kukkialle, missä Sulo Wuolijoki, Leinon hyvä ryyppykaveri, jo valmisteli asuinsijoja.
Mikä idylli näillä kolmella paossa maailmaa ja sotaa ja töitä ja ennen kaikkea viinaa, elokuusta lokakuuhun. Suuresti myötäeläen luen Leinon ongelmista, kun viinaa ei yhtäkkiä kerta kaikkiaan ole. Kuinka hän heruttaa viimeisiä helmiä tyhjästä taskumatistaan, jonka varasi matkalle.
Hella kuvailee sitten, kuinka nämä veljekset alkavat reipastua, kuinka Leinonkin koko ryhti ja käynti muuttuvat, pehmeästä lalluksesta tulee jäntevä saarenasuja ja soutumies. Kalastamaan hän ei sentään ryhdy, se on Sulon ja vakituisen kalarengin Pennan hommia. Penna hienokseltaan halveksii tällaista herraa, joka ei osaa tehdä mitään, korkeintaa saunoa.
Käy myös ilmi, että Leino suorastaan pelkäsi kansanihmisiä, hän ei osannut heidän kanssaan keskustella. Aina lapsuutensa jälkeen istunut sivistyneistön pöydissä. Ja toiseksi Hella hämmästyy tajutessaan, että Leino ei ollut koskaan kuullut satakieltä! Meidän suuri luontorunoilijamme! Mahtoiko kuulla koskaan ruislinnunkaan (ruisrääkän) rääkäisyä, kun siitä niin ihannoivasti ”Nocturnossa” kirjoitti.
Hella antaa uuden paikan ja hetken, jossa runo on kirjoitettu. Paltaniemen vaiheilla minulle on kerran näytetty kokonaan toinen paikka. Suurta runoilijaa ympäröi legendojen piiri.
Meidänpä rannan tuuheaan tuomistoon onkin pesiytynyt satakieli ja kilauttelee koloratuuriaan niin kirkkaasti, että koko seutu soi. Ei tee mieli käyttää Lauri Viidan konstia, uskomme linnun todeksi ilmankin.
Ja nyt vain parannuttava pikavauhtia, tällainen venyttely ei Suomen suloisimpaan aikaan kerta kaikkiaan käy! Marjakin jo palasi ja Tauno lainasi väliaikaisen akun, joten kyllä nää murheet tästä.
29.5. 2016
