Heikki Kinnunen ja Ola Tuominen Kuningas Learin pyörteessä.
Elämä on rästien keräilyä. Tämäkin näytelmä, Ronald Harwoodin Pukija, jäi näin myöhäiseksi. En nähnyt sitä Helsingissä, mutta nyt Tampereen Komediateatterissa. Sinne oli muutakin asiaa.
Heikki Kinnunen on juhlinut näkyvästi, myös tässä näytelmässä viime tai toissasunnuntaina. Hyvin hän istuu vanhaksi kuolevaksi näyttelijäraakiksikin. Hänen ilmaisunsa on tosin aika tuttua, mutta pätevää, vahvasti läsnä olevaa. Ola Tuominen oli erinomainen nimiroolissa. Ja sivummalla yllätti Esko Raipia palaamalla näyttämölle hauskan narrin vähän säälittävässä hahmossa. Eskon pitäisi näytellä useammin, kunto siitä vain paranisi.
Mikko Viherjuuri oli tämän ohjannut, mutta eihän näin hyvissä näyttelijöissä paljon ohjaamista ole, näyttelevät kukin tyyppinsä mukaisesti. Lavalla ei ihmeemmin temppuilla. Maailmansodan tausta tulee mukaan vaikuttavana pommikeskityksenä. Englannissa ollaan ja näytellään vaan sitkeästi Shakespearea.
Komediateatterilla on hienot sisätilat ja hyvät vierailijat, siitä on selvästi jo tullut Tampereen kolmas teatteri. Pienempiä on koko liuta. Kummasti yleisöä kaikkiin riittää.
Pidimme pikapalaverin kaimani Panun kanssa, josta myöhästyin vaatimattomasti tunnin. Mikä ihme on, etten enää osaa lukea omaa kalenteriani. On vastedes tarkistettava yhdessä skarpimman vaimoni kanssa.
Näytelmän jälkeen ennen saunaa särähti korvaan Uutisvuodon tavallistakin huonompaa ”huumoria”. Venäjän suhteisiin liittyvä käänteinen itsevähättely alkaa saada hysteerisiä muotoja. Niinistö kävi Venäjällä pesemässä Putinin vessan. Hauskaa?? Jos kirjoittajaryhmä on näin pohjamudissa, luulisi juontajan itsekritiikin edes toimivan.
Leikola ja Lähde puhuvat usein hauskasti jopa teräviä, mutta Puolan kohdalla sielläkin oli vapa hukassa. Asiantuntevat vieraat saivat toistuvasti korjata isäntien heittoja. Esim. että pienet maat kuten Suomi ja Puola (!) tarvitsevat suurmiehiä identiteettinsä vahvistamiseksi. Eivätkö suuret muka tarvitse? Niissä henkilökulttikin on suurin. Leikolan mukaan niillä on muita keinoja. Eikö ”pienillä” muka ole? Pienen Suomen musiikkielämä (ilman Sibeliustakin), pienen Puolan väkevästi nouseva kansallistunto (ilman Walesaakin). Tällaista kuuntelin saunakamarissa.
Tänään sateisena sunnuntaiaamuna heräsin läimähtäen kolmannen Tuntemattoman roolijakoon. Tämä on ikuinen lempilapsi, millään ei niin hyvin saada mediaa syöksähtämään asemiin kuin uudella Tuntemattomalla. Naamat peittoavat näkökulman, jos sellainen on löytynyt. Ja onhan tässä aikaa etsiä ja tehdä elokuvaa, toivottavasti ei niin haudantotista ja tutisevan sodanvastaista kuin Molle teki.
Vaan olipa antoisaa kuultavaa, kun Touko Siltala kertoi radiossa kirjoista, kustantamisesta ja musiikkilöydöistään. Erityisesti ilahduin, kun hän kehui Tawaststjernan loistavaa Sibelius-elämäkertaa, joka kestää lukemista uudelleen ja uudelleen. Ja muistutti kirjailijan ja kustantajan läheisestä, aktiivisesta suhteesta. Tällainen puhe lisää uskoa kirjaan näinkin ahtautuvina aikoina.
17.4.2016