Sateiden ja sinnikkään kirjoitusviikon, kevään ensimmäisen hauen ja kalasopan, eilisen tappavan pitkän oopperakokouksen ja Naiskuoron herkän tunteellisen konsertin jälkeen on koittamassa ihme ja kumma vappu. Joka pitää kirjoittaa pienellä, mutta juhlia isosti.
Kaikkein tärkein: Marjakin tuli jäädäkseen, ja nyt alkaa kesä, ei auta enää mikään.
Parin tunnin päästä Taata saa lakkinsa ja me muut kuohuvaa sekä kuulla kunnanjohtaja Antero Aleniuksen sytyttävn puheen ja VPK:n soittokunnan rämäkästi törähtävää torvisoittoa Jarkko Salosen johdolla. Ja sitten sakkia kerääntyy meille jatkoille, pallot on puhallettu ja pullot jäähdytetty.
Joten jos satut lukemaan tätä nyt siinä, niin liity jatkoksi, Villa Viehätyksen ovet ovat auki aamupuolelle, uskoisin. Mutta liikaa ei sovi hillua, sillä huomenna klo 13 tää jätkä seisoo terävänä ja pokkana Kyröskosken partaalla kuohuja katsellen ja lasketellen jotakin juttua koskesta taiteilijoiden kuvaamana.
Joten tervetuloa sinnekin kosken aukaisuun ja suun naukaisuun. Koetetaan selvitä vapusta. Hauskaa ja hillittyä sembalointia kaikille jalkeille tai edes kynnelle kykeneville!
Toivoo eräs, jolla on päivämäärä ja kellonaika peräs, 30.4. klo 15.15.
Menneen lukuviikon kokemukset voittopuolisesti antoisia. Kolme kirjastovierailua riittää vähäksi aikaa. Paras oli Klaukkalassa, suuri vilkas yleisö, keskustelua ja – ihme, ostivatkin kymmenkunta Intoilijaa, kun kauppias oli paikalla. Anne Kurppa emännöi ja hoiti järjestelyt erinomaisesti.
Marttilan kirjastoon ajelimme niinikään Marjan kanssa, hänelle tuttuihin maisemiin. Komea uusi kirjasto on siellä! Uskoa riittää tulevaan, kun semmoinen on pienessä kunnassa saatu aikaan. Kuulin lisäksi viitteen Eino Leinon kontaktista Marttilaan. Jatkoin yötä myöten Hämeenkyröön, Marja jäi öitsemään tuttaviinsa Tarvasjoelle.
Kirjastot ovat parhaita paikkoja, niin täälläkin Kyrössä, missä rakas vanha kirjasto tekee muuttoa uuteen monitoimitaloon. Toivottavasti entinen kodikkuus jatkuu siellä. Kannatan kyllä Kaunon ja kumppaneiden aloitetta, että nykyinen pyöreä kirjastoerkkeri säästettäisiin johonkin uuteen fiksuun käyttöön.
Hämeenkyrön Sanomat on poistunut lehtikartalta, mikä tuottaa haikeutta. Ensimmäinen Hämeenkyrön Lehti alkoi ilmestyä jo 1895 ja sen seuraaja Kyrön Sanomat lokakuussa 1916 – satavuotisjuhla tulossa! Älkää sitä missatko. Lehden toimittajana oli F. E. Sillanpää.
Kapinaselkkauksen jälkeen Hämeenkyrön Sanomat aloitti uuden kauden 1922, toimittajana jälleen tunnettu kirjailija U.V. Walakorpi, joka jatkoi hommassa 1950-luvulle saakka. Minäkin olen siihen aika hitosti kirjoittanut 70-luvulta alkaen. Näin perinteikäs lehti on nyt siis haudattu – tai sulautettu.
Tein pientä gallupia Myllykolun siivous- ja lavasteidenpurkutalkoissa lauantaina: useimmat olivat murheissaan lehden lakkaamisesta, vaikka nyökytellen myönnettiin, että maailma muuttuu, ei voi mitään. Paikallisasioista jatkaa UutisOiva, joka kertoilee myös Viljakkalan, Jämijärven ja Ikaalisten asioista. Mutta sen on vaikeampi tavoittaa samaa karhean läheistä kontaktia lukijoihin kuin muistoissa autuas, ajoittain sarvipäinen taistelupukari Hämeenkyrön Sanomat.
Netistähän asioita nykyisin noukitaan, mutta minä pysyn paperilehden kannattajana, ei auta. Tietokoneen kanssa on sitä paitsi ihmeellisiä ongelmia. Kun kirjoitan, masiina menee tämän tästä tilttiin ja alkaa huokailla raskaasti eli ”ilmastoi”. Mikä piru siihen on iskenyt. Onkohan se kyllästynyt ainaisiin solkkauksiini? Kaksi alan ammattigurua on sen tutkinut, mutta vikaa ei löydy. Vanhuuttaan se ei huokaile, tuskin vuoden ikäinen vaihtokone. Yksilöitä on tälläkin alalla monenmoisia. Tämä sattuu olemaan susi.
Mutta kun hätä on suuri… Naapurissa asuu onneksi tietokoneguru Juhani Salminen, joka riensi pyynnöstäni avuksi, ja nyt on toiveissa uusi tuliterä kone, jonka selkeä näppäimistö herätti heti toiveita. Huomio, kohta alkaa täällä uusi kiihkeä luomiskausi, marto talvi takana!
25.4.2016
PS Talviturkki heitetty! Lämmitin jo Huvituksen saunan, pulahdin hyiseen järveen ja nautin aivan hillittömästi.
Maaseudun hiljaisuudessa aamu-tv huvittaa ja ärsyttää, samoin radio. Mitä kaikkea keskustellaankaan.
Jälkiviisaat haukkuivat taas Sipilän hallitusta kaikesta siitä, mistä sitä on jokseenkin joka päivä haukuttu. Pieni esimerkki keskustelun täsmällisyydestä. Joonas Nordman loihe paheksumaan päämininisterin kantaa Hesarissa, jossa tämä kummeksui niitä, jotka pitävät yksityistämistä ”jonakin mörkönä”.
Jussi Heikel oikaisi vaisusti, että Sipilä puhui yhtiöittämisestä. ”Myös yksityistämisestä”, vastasi Joonas reippaasti.
Mitä Sipilä siis sanoi Hesarissa: ”Mikä ihmeen mörkö yhtiöissä nähdään? Yhtiöittäminen ja yksityistäminen menevät nyt täysin sekaisin. Me tarvitsemme julkisen vallan monopoliyhtiöitä. — Ei kävisi mielessäkään käydä yksityistämään esimerkiksi teitä ja rautateitä.”
Ei tietenkään ihme, jos asiat menevät sekaisin Nordmanilta, kun ne menevät sekaisin myös eduskunnassa opposition edustajilta.
Osuva oli Heikelin havainto siitä, että meidän aikanamme narreista on tullut kuninkaita ja kuninkaista narreja. Juuri niin on käynyt. Siitä osoituksena useimmat poliittiset ns. viihdeohjelmat ja kolumnistien iloittelut.
William Shakespeare jos kuka näki nämä rakenteet viiltävän kirkkaasti. En silti ymmärtänyt ohjaaja Jussi Nikkilän ajatusta, että Rikhard III oli sivullinen tai suorastaan syrjäytynyt. Ehkä hän oli sitä viimeisessä kohtauksessa, taistelukentällä, vähän ennen kuolemaansa. Vielä tyhmempi oli rinnastus Rikhardin vallasta Putiniin tai tähän kaikkien maalitauluun, Sipilän hallitukseen. Juuri näin teatterilaiset huitelevat enempiä ajattelematta.
Onneksi kääntäjä Alice Martin esitti keskustelussa viisaita, täsmällisiä näkemyksiä Shakespearen kielestä ja sen välittymisestä, myös hänen luomistaan uudissanoista.
Uudesta Tuntemattomasta sotilaasta on myös päätä paukutettu. En suuresti kaipaa kolmatta elokuvaa, mutta en myöskään voi ällistymättä kuunnella esitettyjä vasta-argumentteja. Marjo Niemi yltyi Kultakuumeessa jo näkemään, että uusi elokuva ei tule välittämään sodan kärsimystä, kurjuutta, väkivaltaa ja julmuutta, joiden esittäminen kuulemma oli Väinö Linnan tarkoitus. Niinkö tosiaan?
Ensinnä väkivallan ja julmuuden esittäminen on nimenomaan elokuvantekijöiden pääasiallinen intohimo. Toiseksi Linna osoitti kuvaamiensa miesten kestokyvyn, urheuden ja huumorin sodan äärimmäisissä oloissa. Siinä hänen eetoksensa oli eikä kärsimysten taivastelussa.
Tehköön Louhimies elokuvansa, mutta totuuden siemen taisi olla siinäkin Heikelin heitossa, että itsenäistyminen jääkäriliikkeineen ei ilmeisesti tarjoa kyllin innoittavia aiheita. Yksimielisyyden lietsomisesta ei kuitenkaan ole kysymys. Nordman ja kumppanit näyttivät uskovan, että jatkosotakin oli suuren yksimielisyyden juhlaa. Linna nimenomaan osoitti aivan muuta, Tuntematonta ei voi mitenkään pitää kansallisen yksimielisyyden manifestina, kansan selviämisen ja kestokyvyn osoituksena kylläkin.
Sama päivä putkautti julki kaksi uutta kirjaa. Ajeltiin ensin Hämeenkyröstä Espoon Isoon Omenaan, missä kustantaja Arto Pietilä luovutti pari laatikollista painotuoreita opuksia. Nuoruuteni näytelmät ovat nyt kansissa.
Tapaus on harvinainen, sillä näytelmiä julkaistaan kirjana yhä vähemmän – klassikoita lukuunottamatta. Siksi oli todella lämmittävää, että Pietilän kustannusyhtiö pisti tyylikkäästi kansiin kolme varhaisinta ja rakkainta näytelmääni: Myllykolun Eemeli, Töllinmäen tohtori ja Saavutus. Myllykolussa ne on kantaesitetty 1972, 1975 ja 1986 ja muodostavat trilogian Sillanpään elämänvaiheista.
Joimme julkistuskahvit ja suunnittelimme samalla tulevaisuuttakin. Näytelmiä nimittäin riittää. Joitakin voi vielä poimia kestävään käyttöön. Mutta katsotaan nyt ensin, kuinka nämä maailmalle liikkuvat.
Helsinkiin päästyä oli käytävä lounaalla kotikiinalaisessa ja käveltävä Uudenmaankadulle seuraavaan julkistamiseen: viestintäfirma Ellun kanat oli kääräissyt pienen elegantin kirjasen ikuisesta aiheesta Rakkaus. Meitä oli kolmisenkymmentä kirjoittajaa haastettu muotoilemaan käsityksemme tästä alati kiehtovasta teemasta. Olli Valtonen kokoaa kirjan tuoton HelsinkiMission hyväksi, joten arvokkaalla asialla oltiin.
Tapasin kollegoja, ainakin Anja Snellmanin ja Hannu Mäkelän sekä Jukka Jusulan ja Matti Apusen, ennen kuin oli riennettävä eteenpäin. Kirjalliset salongit ja syventävät keskustelut oli jätettävä. Mitähän jännää niissä tapahtui?
Ajelin nimittäin Pornaisiin kirjastotapahtumaan tämän tarinaviikon merkeissä. Ihailin Mustijoen vehmaita maisemia Laukkoskella Mika Waltarin kirjoituspaikan tuntumassa ja puhelin kirjastossa tuotannostani. Paikalla sentään toistakymmentä kiinnostunutta kuulijaa, joukossa vanha tuttava Auli Talvi. Ihailin myös kirjaston hienoa Waltari-kokoelmaa, kokonaista seinällistä teoksia, käännöksiä ja tutkimuksia. Arvokas löytöpaikka tutkijoille, joita toivottavasti riittää.
Vielä ehdin kotiin katsomaan Teeman loistavaa sarjaa Ranskan modernisteista ja Franklin D. Rooseveltin elämästä, molemmat ikävä kyllä loppuivat.
Marja sanoi lukeneensa rakkausjuttuja ja valitsevansa pyynnöstäni viisi kärjessä. Sitä odotellessa.
Heikki Kinnunen ja Ola Tuominen Kuningas Learin pyörteessä.
Elämä on rästien keräilyä. Tämäkin näytelmä, Ronald Harwoodin Pukija, jäi näin myöhäiseksi. En nähnyt sitä Helsingissä, mutta nyt Tampereen Komediateatterissa. Sinne oli muutakin asiaa.
Heikki Kinnunen on juhlinut näkyvästi, myös tässä näytelmässä viime tai toissasunnuntaina. Hyvin hän istuu vanhaksi kuolevaksi näyttelijäraakiksikin. Hänen ilmaisunsa on tosin aika tuttua, mutta pätevää, vahvasti läsnä olevaa. Ola Tuominen oli erinomainen nimiroolissa. Ja sivummalla yllätti Esko Raipia palaamalla näyttämölle hauskan narrin vähän säälittävässä hahmossa. Eskon pitäisi näytellä useammin, kunto siitä vain paranisi.
Mikko Viherjuuri oli tämän ohjannut, mutta eihän näin hyvissä näyttelijöissä paljon ohjaamista ole, näyttelevät kukin tyyppinsä mukaisesti. Lavalla ei ihmeemmin temppuilla. Maailmansodan tausta tulee mukaan vaikuttavana pommikeskityksenä. Englannissa ollaan ja näytellään vaan sitkeästi Shakespearea.
Komediateatterilla on hienot sisätilat ja hyvät vierailijat, siitä on selvästi jo tullut Tampereen kolmas teatteri. Pienempiä on koko liuta. Kummasti yleisöä kaikkiin riittää.
Pidimme pikapalaverin kaimani Panun kanssa, josta myöhästyin vaatimattomasti tunnin. Mikä ihme on, etten enää osaa lukea omaa kalenteriani. On vastedes tarkistettava yhdessä skarpimman vaimoni kanssa.
Näytelmän jälkeen ennen saunaa särähti korvaan Uutisvuodon tavallistakin huonompaa ”huumoria”. Venäjän suhteisiin liittyvä käänteinen itsevähättely alkaa saada hysteerisiä muotoja. Niinistö kävi Venäjällä pesemässä Putinin vessan. Hauskaa?? Jos kirjoittajaryhmä on näin pohjamudissa, luulisi juontajan itsekritiikin edes toimivan.
Leikola ja Lähde puhuvat usein hauskasti jopa teräviä, mutta Puolan kohdalla sielläkin oli vapa hukassa. Asiantuntevat vieraat saivat toistuvasti korjata isäntien heittoja. Esim. että pienet maat kuten Suomi ja Puola (!) tarvitsevat suurmiehiä identiteettinsä vahvistamiseksi. Eivätkö suuret muka tarvitse? Niissä henkilökulttikin on suurin. Leikolan mukaan niillä on muita keinoja. Eikö ”pienillä” muka ole? Pienen Suomen musiikkielämä (ilman Sibeliustakin), pienen Puolan väkevästi nouseva kansallistunto (ilman Walesaakin). Tällaista kuuntelin saunakamarissa.
Tänään sateisena sunnuntaiaamuna heräsin läimähtäen kolmannen Tuntemattoman roolijakoon. Tämä on ikuinen lempilapsi, millään ei niin hyvin saada mediaa syöksähtämään asemiin kuin uudella Tuntemattomalla. Naamat peittoavat näkökulman, jos sellainen on löytynyt. Ja onhan tässä aikaa etsiä ja tehdä elokuvaa, toivottavasti ei niin haudantotista ja tutisevan sodanvastaista kuin Molle teki.
Vaan olipa antoisaa kuultavaa, kun Touko Siltala kertoi radiossa kirjoista, kustantamisesta ja musiikkilöydöistään. Erityisesti ilahduin, kun hän kehui Tawaststjernan loistavaa Sibelius-elämäkertaa, joka kestää lukemista uudelleen ja uudelleen. Ja muistutti kirjailijan ja kustantajan läheisestä, aktiivisesta suhteesta. Tällainen puhe lisää uskoa kirjaan näinkin ahtautuvina aikoina.
Kuva Hannes Markkulan, Aho-tilaisuuden pontevan järjestäjän.
Kiertelin kaikenlaisissa. Kevät tuo taas tilaisuuksia.
Puhuin päiväkirjoista Kampin palvelukeskuksessa. Vierailut eläkeläisten piirissä on jo perinne. Sirkka Aremo sinne uskollisesti kutsuu.
Päiväkirjat on aihe, joka kiinnostaa varttuneita rouvashenkilöitä, koska moni on niitä itsekin kirjoittanut. Valaisin aihetta laajemmin Aino Kallaksen, Pentti Saarikosken, Matti Klingen ja vähän omienikin kautta.
Matkalla muuten kiiruhdin Bulevardin yli – ja kompastuin metalliseen kaivonkanteen. Komeasti lensin rähmälleni keskellä Helsinkiä. Onneksi ei käynyt hullummin. Vähän kämmen vuoti verta puhuessani. Varokaa tällaista törmäilyä.
Saman tiistaipäivän iltana vierailin Helsingin eteläisen asukasyhdistyksen tilaisuudessa Villa Kivessä ja kerroin eräästä etelähelsinkiläisestä – Juhani Ahosta. Hänellähän oli kolme selvää helsinkiläiskautta, ensin opiskelijana, sitten lehtimiehenä ja lopulta 1910-luvun mullistuksia tarkkailevana ikäkirjailijana. Tällöin Aho asui tunnetussa talossa Armfeltintiellä, jonka kupeella on hänestä se Tukiaisen hieno patsas.
Kävin keskiviikkona morjestamassa vanhaa kaveria Juhani Kontroa Laajasalossa, katseltiin hänen valokuviaan yhteisiltä nuoruusvuosiltamme ja sainkin niitä mukaani muhkean nipun. Miten tässä iässä alkaa tuo menneisyys kiinnostaa.
Torstaina oli suunnattava autolla Raumalle: seurakuntasalissa esitelmä Mika Waltarin uskonnollisesta kehityksestä. Isäntänä Juhanin serkku, kappalainen Jukka Purhonen. Oli saanut poika salin täyteen kuulijoita, aihekin minulle tuttu ja mieluinen. Lounastimme siinä kuulussa kellariravintolassa, ja esityksen päälle nautimme kahvit Tapio Niemen kanssa vanhan Rauman kujilla. Tapio esitteli samalla näyttelyä Rauman murteisista huumorijutuistaan, joita hän on vetänyt parikymmentä vuotta suurella menestyksellä.
Kun pääsin Viehätykseen, täällä oli vastassa kaamea sekamelska. Kaikki pöydät ja ikkunalaudat tyhjennetty, roskapussit levällään, papereita hujan hajan lattialla. Naakka pirulainen oli pesäpuuhissa tipahtanut piipusta keittiöön ja pannut ranttaliksi. Itse sankarivainaja makasi tuupertuneena eteisen pöydän alla. On sillä ollut koettelemuksia. Koko ilta meni jälkiä siivotessa. Nyt se verkko on sinne piippuun viimein laitettava, joskus nuohotessa poistettu?
Pitkä ajomatka, esiintymiset ja outo turvotus toisessa poskessa (sain antibiootteja tri Isokotamäeltä) väsyttävät sen verran, että olen jokseenkin vetämättömissä täällä Hämeenkyrön säteilevässä keväässä. Palon Maijan kanssa juttelimme niitä näitä sukuasioita eilen meillä kahvilla, ja sitten tulikin Marja taas Helsingistä, joten kyllä tämä tästä kohta kohenee.
Mutta kaiken tällaisen silpun keskellä pitäisi keskittyä kirjoittamaan jotain hauskaa ja suhteellisen järkevää. Ymmärtänette että on joskus pieniä keskittymisvaikeuksia. Nytkin pitäisi oikeastaan mennä rantaan tekemään saunapuita, mutta tässä mä vaan istun ja haikailen. Kohta taas virkistyn.
Usein vaisto vihjaa. Jostain syystä tuntui, että ruotsalainen elokuva Mies, joka rakasti järjestystä voisi minuun osua. Pidän ruotsalaisesta huumorista, jos nyt tällaisen seikan uskaltaa tunnustaa. Se Jonas Jonassonin romaani Satavuotiaasta, joka karkasi ikkunasta iski vuosia sitten täysillä nauruhermoihini. Elokuvakin oli aika onnistunut. Arvelin että tässä svenskien uudessa suosikissa Ovessa olisi vähän samaa vetoa.
No näin olikin. Lenkkeilin Kinopalatsiin päivänäytökseen, aika paljon väkeä leffassa keskellä kaunista kevätpäivää. Enkä pettynyt. Yhdyn täysin erään rouvan huokaukseen, kun ulos purkauduimme: ”Kyllä oli hyvä. Että ne ruotsalaiset osaa!”
Mikä siinä sitten viehätti? Ainakin hauskan jäyhä päähenkilö, tämä fanaattinen järjestyksen mies, jota Rolf Lassgård esitti aivan armoitetusti. Minusta hän oli parempi Wallanderkin kuin sitten ”nukahtamaisillaan oleva” Krister Henriksson (Pekka Erosen hauska arvio), vaikka tiedän itsensä Mankellin arvostaneen juuri häntä. Lassgård on varsinainen mielensäpahoittaja, kieltämättä sukua Kyrön ja Litjan vähän pehmeämmälle luomukselle. Ihmeseikka toistuu: aivan dorka päällepäsmäri voikin pohjimmaltaan olla rakastettava tyyppi.
Oven tarinaan on saumoistaan hiukan kankeasti liitetty hänen luonnevammaansa selittäviä takautumia, mutta loppua kohti ne muuttuvat yhä merkitsevimmiksi – ja huvittavasti edennyt luonnekuva saa lisää syvyyttä. Ei tästä mitään viihdevälipalaa tullutkaan, vaan lämmin ja inhimillisesti ymmärtävä tragikomedia. Jutun edetessä Ove alkoi tuntua yhä tutummalta: tuollainen minustakin olisi tullut, jos elämä olisi kuljettanut vähän erilaisin ottein. Lämpenin aivan, suorastaan liikutuin lopussa.
Elokuvan krediteistä vasta näin, että se perustui Fredrik Backman -nimisen tyypin romaaniin En man som heter Ove. Kotimatkalla poikkesin Akateemiseen, ja kas vain, siellä se lojuikin Hullujen päivien pokkaripöydällä, hinta 3,90. Näkyy olleen esikoisromaani ja herättäneen poikkeuksellisen lupaavia odotuksia kotimaassaan. Sitä keikuttelin keveässä kassissa lopun matkaa halki auringossa kylpevän keskikaupungin Korkeavuorenkadulle. Alkua luin jo Succésin kahvilassa capuccinon äärellä.
Viinikaupan ja Laivurin Valinnan kautta kotiin, missä Marja oli luvannut loihtia elegantin iltapalan ja pitikin lupauksensa. Luin lisää Backmanin kerrontaa, jossa on joitain uusia ruotsinkielisyyksiä, näin sielläkin kieliparsi muuttuu ajan saatossa. Lopuksi katselimme yhdessä brittielokuvan 360, joka (jälleen kerran) osoittautui paljon paremmaksi kuin yliolkaiset kritiikkinsä. Arthur Schnitzlerin (mainion kirjailijan) näytelmään perustuva episodileffa oli näppärästi rakennettu ja muodosti lopulta melko yhtenäisen, kolhuista myönteiseksi nousevan elämänkuvion. Sellainen riepoo usein ammattikatsojia.
Näin kului keväinen perjantaipäivä, yksi parhaista. Kun mukaan lasketaan, että aamupäivän sentään kirjoitin kohtalaisen keskittyneesti. Kyllä tästä vielä vauhtiin päästään, kun päivät kiihtyen valaistuvat.
Presidentti Niinistö keräsi ennätysyleisön Yliopiston juhlasaliin tiistai-iltana. Maanpuolustuskurssit olivat terhakasti liikkeellä kuulemassa, mitä nyt on menossa maailman mullistuksissa. Vajaat 900 kriittistä vaikuttajaa oli paitsi kuuntelulla myös aktiivisesti kyselemässä Niinistöltä esitelmän jälkeen.
Kiinnostusta lisäsi se, että Niinistö on ainoa valtionpäämies, joka on lyhyen ajan sisällä tavannut sekä Putinin että Obaman. Mitään raflaavaa ei näistä tapaamisista kuitenkaan kuultu. Minua jossain määrin hätkähdytti tieto, kuinka helposti erilaisiin radioaktiivisiin varantoihin hyökkääjä voi päästä käsiksi vaikka sairaaloissa. Lisäksi kybersodan uudet muodot ovat maailman johtajia puhuttaneet, niin myös Niinistöä.
Kolme kohtaa jäi päällimmäisinä mieleeni. Presidentti torjui selkeästi Suomen linjan ”äkillisen ja radikaalin muuttamisen” eli viittailut Naton suuntaan. Meillä ei ole ajolähtöä, hän vahvisti. Toiseksi presidentti uskoi lujasti omaan maanpuolustukseen ja kansan puolustustahtoon, josta on myös tutkimustuloksia. Tahto on Euroopan parasta luokkaa. Kolmanneksi hän piti turvallisuuskysymyksiä ykkösasioina ennen taloutta. Turvallisuus on kansalle tärkeämpi kuin talouden kehitys, vaikka kait ne vähän liittyvät toisiinsakin. Mutta Niinistö piti ne erillään.
Kommentoimme hiljakseen vierustoverini Risto Volasen kanssa kuulemaamme. Vähän pyöreästi presidentin on aina puhuttava, niin että tulkittavaa jää rivien väliin. Muistan vielä terrorismiin liittyvän linjauksen: Isiksen nousu ei ole pohjaltaan uskontokysymys, vaan johtuu enemmänkin nuorten syrjäytymisestä ja kompensaation tarpeesta eli kunnostautumishalusta kuten vaikka moottoripyöräjengeissä.
Niin varmaan joukkoon lähtevien rivijäsenten kulmasta, mutta kyllä itsemurhaiskut vaativat myös uskonnollista ekstaasia ja näkyjä tuonpuoleisen paremmuudesta ja palkinnoista. Sekä tietysti toiveen kirkkaasta jälkimaineesta uskonveljien kesken myös maan päällä.
Muuten on tapahtunut taas raju paradigmanmuutos, kun uusi aihe eli veroparatiisit syrjäytti vanhat. Alex Stubb sai hetkeksi tuulensuojaa, kunnes hallituksen kehysriihipäätökset tänään ponnauttavat valtionvarainministerin taas katon harjalle. On vähän kummallista, kuinka hallitus aina onnistuu tekemään vääriä päätöksiä. Kannattaisiko ensin miettiä, mitä olisi välttämättä tehtävä, ja sitten päätettävä päinvastoin. Menisikö silloin kohdalleen? Vai taas väärin.
Politiikka on aina väärää joltakin kulmalta katsottuna. Hallitus on jo tehnyt ennätysmäisen määrän vääriä päätöksiä, jos kommentaattoreita, oppositiota ja kadunmiehiä kuuntelee. Sekin vaatii tiettyä lahjakkuutta osua aina oikean ratkaisun ohi aivan kuten veikkauksessa vaatii hyvää silmää saada nollatulos. Kuinkahan maa tämän kaiken kestää, sopii ihmetellä. Eteenpäin kuitenkin kolkutellaan.
Sitä paitsi meillä eräs mummi on onnellinen, jos junamatka Turkuun lyhenee tunniksi. Ja Tampereella riemuitaan ratikkarahoista. Hallituksen ainoat osumat? Ja minä saan vielä maksaa halvempaa bensaa kun tästä taas lähden Riihimäelle ja Hyvinkäälle luennoimaan.
Mikä on kun Alex Stubbin asema ei täytä mieltäni suurella huolella, pikemmin happamella huvilla. Sekin nousee lähinnä median intomielestä. Eikö sen suurempia puheenaiheita mahtunut pääsiäisen jälkeiseen viikkoon? Tukikirje jauhetaan ensin naisissa ja miehissä perusteellisesti luiksi, ja sitten samat toimittajat kokoontuvat keskustelemaan miksi ihmeessä Suomeen mahtuu kerrallaan vain yksi aihe…
Onneksi on piispojen armelaisuus, josta riittää pientä pärinää. Arkkipiispa antaa kirkot maasta palautettavien turvapaikaksi, kaunista kerrassaan. Mutta miten se tapahtuu käytännössä? Voiko kirkoissa asua ja kuinka pitkään? Ja riittääkö seurakunnilla varoja joukkojen kestoruokintaan? Entä saniteettikysymykset?
Tarvittaisiin Veikko Huovisen ärhäkkää häikäilemättömyyttä, niin tästäkin saisi aikaan hirtehisen tarinan. Mutta ei ole enää Huovista, on vain vakavia ja kaikkien parasta tahtovia kanssaihmisiä, joille riittää laupias ajatus, ei niinkään sen käytännölliset seuraamukset.
MTV3 hoiti hyvän kirjallisuusaamun torstaina Akateemisesta kirjakaupasta, joka on vaikeuksissa. Havahduin kirjailijakomeetta Tommi Kinnusen ajatukseen, että opettaessaan yläasteella kieltä ja kirjallisuutta hän ei välitä niinkään jostakin Kivestä tai Runebergista. Tärkeintä on, että oppilas löytää jonkun kirjan, joka häneen kolahtaa.
Tätä vasten selittyy ehkä sekin äskeisessä tietokilpailussa kunnostautunut, Suomen koululaitoksen läpi mankeloitu mieshenkilö, joka ei tiennyt, kuka on kirjoittanut Seitsemän veljestä. Toivottavasti joku pokkari on sentään kaveriin kolahtanut.
Ja tänä aamuna Arno Kotro aivan oikein kollegansa kanssa protestoi toista tyhmyyttä eli historian ja yhteiskuntaopin ohittamista lukion uusissa suunnitelmissa. Onkohan kouluissa menossa suorastaan yleissivityksen vastainen kampanja? Jos on niin millähän sitä perustellaan.
Mitä teen minä täällä maan korvessa? Yritänpä kirjoittaa yhtä ja toista. Itse asiassa pääsinkin tällä viikolla hyvään vauhtiin, kun rauha on täydellinen. Välillä hakkaan puita ja lämmitän kalasoppaa.
Eilen soin itselleni liikkuvan päivän. Päähäni pisti katsella, mitä täällä Kyrönperän pitäjässä oikein kaavaillaan tulevia aikoja silmällä pitäen. Kävin Yrityspalveluiden konttorissa pohtimassa matkailuasioita liittyen oopperahankkeeseemme, nautin hyvän lounaan Sarvessa, poikkesin katsomassa tuttuja, kuoronjohtaja Tuulikkia ja serkkuani Oskua, ja katsastin Myllykolun katsomon suunnitteilla olevaa katoshanketta teknisten vastuumiesten kanssa kunnantalossa. On täytynyt viime sadekesän kokemuksista taipua siihen, että katos sittenkin tässä luonnonläheisessä amfiteatterissa tarvitaan.
Illalla Pirkanmaan liiton edustajat esittelivät valtuustosalissa maakunnan suunnitelmia lähestyvän Suomi 100 juhlavuoden tiimoilta. Hirvittävästi on tapahtumia tulossa, kuinka kaikista selvitään? Mutta onneksi Hämeenkyrössä otetaan kylmän rauhallisesti. Meitä oli kourallinen kuulijoita, siitäkin valtaosa virkansa puolesta. Eikä juhlavuoden suunnitelmia ole täällä vireillä toistaisksi muita kuin tämä meidän suuri Sillanpää-oopperamme. Mutta aikaahan on.
Ehkä osallistumme ainakin hienoon ”Sata saunailtaa” -tapahtumaan. Tosin ihmettelin, kuinka internetissä saunotaan, mutta siellä esitetään kuulemma meidän armoitettujen suomalaisten saunailtoja (suorina lähetyksinä?) harva se ilta. Voi tulla mielenkiintoinen ohjelma, varsinkin jos oikeata verhotonta saunaperinnettä halutaan kunnioittaa. Savusauna ilmoittautuu! (Aprillia, Marja protestoi. Joku yksityisyys on sentään säilytettävä.)
