Sehän kuultiin heti pitkänperjantain aamuna. Uutisissa todettiin, että Helsingin Via crucis –pääsiäiskulkueen sanoma on yhä ”ajankohtainen”, peräti 20 vuoden jälkeen! Kuvitelkaa kuinka sitkeää tekoa on sentään kristinuskon ydin, kestää näin kauan jopa suomalaista katukulutusta.
Myös kärsimysnäytelmän sanoma sai pääosan näyttelijältä Kai Vaineelta selväkielisen tulkinnan: tarina on inhimillinen, jossa kaikki häviävät. Ei ole voittajaa. Mitenkäs sen Jeesuksen pelastussanoman oikein käy? Häviölle jää kai sekin? Vaine onneksi täydensi, että kysymys on toivosta ja valosta, kun ihminen vain uskoo omiin voimiinsa ja mahdollisuuksiinsa… Jotenkin niin se kai kulki. Siis se kristinuskon ydin?
Marja tuli tänne maille eilen kiirastorstaina ja kertoi saksan keskustelutunnin pohdinnoista: oli herätetty epäily, että nykyinen nuori polvi ei edes tiedä miksi pääsiäistä vietetään. Marja oli protestoinut ja kertonut, että jokaisessa koulussa asia kerrotaan joka vuosi. Miksi ydin sitten on kadoksissa?
Marja oli antanut mielestäni pätevän selityksen. Suomalaisten suhde uskontoon on nykyisin niin vaikea ja vaivaannuttava, että siitä ei oikein sovi puhua. Ei ainakaan suoraan sen keskeisistä kysymyksistä. Sen vuoksi tuota kipeää tai huikaisevaa ydintä mieluiten vältellään.
Saksan keskustelujen syntyperäinen vetäjä oli kuulemma taipunut uskomaan tähän selitykseen: me suomalaisetkin olemme uskonnollisempia kuin rohkenemme julkisesti tai edes toisillemme myöntää.
Tätä jouduin pohdiskelemaan, kun luin piispa Juha Pihkalan ja tähtitieteilijä Esko Valtaojan kirjeenvaihtoa teoksesta Nurkkaan ajettu Jumala? Sehän on ilmestynyt yli kymmenen vuotta sittten 2004, mutta jäänyt hyllyn kulmalla vähälle selailulle. Olin siihen aikaan keskellä avioeron mylläkkää ja uutta rakastumista ja uskon kysymykset tuntuivat etäisiltä.
Ei hätää, kirja ei ole varmasti menettänyt mitään siitä ”ajankohtaisuudesta”, joka toimittajille on aina tärkein kriteeri. On ikuisia kysymyksiä, jotka eivät vanhene. Ihailen Pihkalan ja Valtaojan avaria näkemyksiä ja laajaa lukeneisuutta, myös eleganttia hengen mittelytaitoa. Samalla huomaan oman lukeneisuuteni yksipuolisuuden ja surkastuneen laadun filosofisella puolella. Jotenkin olen aina kaihtanut liian teoreettisia asetteluja. Nytkö olisi malttia jo niihinkin?
Kirjeenvaihtajat tutkailevat muun ohessa Antti Eskolan silloin hämmennystä herättäneitä uskon pohdintoja. Valtaoja aivan hirmustuu, kun tieteellinen kollega tunnustaa kohdanneensa itsensä Pahan. Hän on valmis sulkemaan Eskolan ulos tiedeyhteisöstä, sillä hän noteeraa vain eksaktein menetelmin todennetut havainnot. Vain luonnontiede kertoo totuuden maailman ilmiöistä.
Pahan olemassaolon kumpikin keskustelija tietysti myöntää, mutta sen alkuperästä ja ilmenemismuodoista heillä on hyvinkin erilaiset käsitykset. Luonnontieteilijälle paha kuuluu maailman rakennelmaan ja sitä voidaan kehittyvällä tiedolla vähentää. Teologille pahuus on vaikeammin kierrettävä piikkipäärynä, arvoitus, Jumalan vaikutuksesta riippumaton, silti kärsimyksen kautta kohti kirkastusta kurottautuva.
On kiva jaella pisteitä keskustelijoille ja todeta nyt, kun kirja on jo loppupuolella, että Pihkala johtaa niukasti humaanin liikkuvuutensa perusteella, koska se sallii myös aavistelut tuntemattomaan, tutkimattomaan. Valtaojan valtteja on tiukka johdonmukaisuus, johon liittyy poikamaista heittelyä ja hilpeätä virnistelyä uskon varaan heittäytyjää kohtaan.
Keskustelun taso putosi aika lailla kun Hjallis haastatteli illalla piispa Irja Askolaa telkkarissa, ei kuitenkaan lohduttomasti. Polttavasta kysymyksestä, ylösnousemuksesta ja kuoleman jälkeisestä elämästä, luistettiin nopeasti helpompiin maallisiin aiheisiin, rasismiin, homouteen, terrorismiin, joista kaikilla on valmis selvä mielipide, tässäkin yhdensuuntainen. Uskontohan tähtää nykyisin enimmältä vain ihmisten keskinäisten suhteiden selvittelyyn ja tasapainoiseen, turvalliseen elämään, niinhän? Siihen keskustelussakin laimeasti päädyttiin ja hyvä niinkin.
Johannes-passiota kuunnellessa katselin samalla alkutekstiä, sen ihailtavaa lakonisuutta ja hienoista huumoria, varsinkin lopetuksessa, joka sopii ohjeeksi kelle hyvänsä kirjailijalle. Kärsimyksellä ei mässäillä, se annetaan mystisenä aksioomana, josta passiossa jumalaisen kauniisti laulettiin.
Lukemista ja mietittävää riittäisi vaikka kuinka, entä elon päiviä? Vasta tässä iässä olen alkanut huolestua kaiken tekemättömän ja lukemattoman puolesta. Paljon on tullut lyödyksi laimin ja loputtomasti olisi vielä tutkittavaa, vaikka vastaukset jäisivätkin iäksi saamatta.
Hyvää Pääsiäistä joka tapauksessa, näitä ajattomien pysähdysten hetkiä itse kullekin.
Pitkäperjantaina 2016