Ravintola Dubrovnik siinä Kaurismäkien kompleksissa ei nyt ollut paras mahdollinen miljöö uusien kirjojen esittelyyn, mutta siellä me tungeksimme WSOY:n kevään avauksessa. Jotain kiintoisaa kuultiinkin. Arne Nevanlinnan kirjat herättävät aina odotuksia. Olen vasta pääsemässä Varman loppuun, kun sitä autossa kuuntelen, ja nyt jo uusi Pako herättää odotuksia. Aika hyvää tahtia yhdeksänkymppiseltä kirjailijalta.
Parikymmentä vuotta nuoremman veteraanin Markku Envallin fragmentteja olen jo ehtinyt lukea reilun kolmanneksen teoksesta Paperihaarniska. Se on Markun paksuimpia opuksia, 358 sivua täynnä tiivistä ajatusta. Näitä lukee hitaasti, kun pitää aina yrittää avata huolellisen muotoilun kätköissä piilevää ydintä. Oivallukset tuotavat tyydytystä, vaikka joskus tuntuu kuin tekijä käärisi syvämieliseen pakkaukseen lopulta aika itsestään selvän asian. Hiljaista komiikkaakin on näissä mietteissä, tahallista vaiko tahatonta, sitä voi lukija arvailla.
Vielä Tommi Melenderin onnellisuusmietteet ja Maritta Lintusen saman päivän (2.3.) Hesarissa kehutut novellit (Takapiru) herättivät mielenkiintoa. Olihan siellä kirjailijoita leegio, kaikkia Samuli Aaltonen haastatteli viitisen minuuttia, joka riitti hyvin. Kehittyneintä tasoa edusti kaima Panu Tuomen numerologinen musiikkianalyysi.
Keskustelimme melun keskellä Markun sekä Paula ja Pekka Pesosen ynnä Tarkan kanssa näitä ja niitä, ylipäänsä haikailimme entisiä tilaisuuksia Bulevardin ylevissä suojissa. Olihan tarjoilu silloin toista luokkaa, mutta aineellisista emme turhia valita. Nyt alkoi jo se Korkeavuoren alakerta tuntua kumman kutsuvalta.
Samana päivänä avattiin uusittu Kansalliskirjasto, ja seuraavana päivänä painelin sitä tuoreeltaan tutkimaan. Seurailin opastettua kierrosta ja ihailin äärimmäisen taitavaa, huolellista yötä, jolla kirjasto on taas saatu kukoistamaan. Sinne on pian riennettävä. Kai Ekholm taistelee kuin leijona henkilökuntansa puolesta leikkauksia vastaan, aivan oikein. Ei ole monta kulttuurisesti tärkeämpää ja arvokkaampaa rakennusta Helsingissä. Muistettakoon, että vasta humahti 19 vaivaista miljoonaa näihin hienoihin entisöimistöihin.
Kirjallisen kevätviikon loppupisteenä Ilmari Kiannon Punainen viiva – klovnipari Red Nose Companyn tulkitsemana. Tietyin epäluuloin vaivauduin Avoimiin Oviin, mutta taas yllätyin positiivisesti. Ei se hullumpi ollutkaan, eivät Raija-Liisa Kianto tai Tuula Uusi-Hallila turhaan rohkaisseet tätä katsomaan. Naivistinen klovneria huvitti aluksi ennen kuin tyyli alkoi vähän puuduttaa. Mutta saivat kuin saivatkin esiin rippusittain teoksen vihlovaa tragikomiikkaa, lopulta ihan tragiikkaakin. Oli siellä limboja ja tyrkyttäviä anakronismeja sekä iloista yleisön kosiskelua, mutta ydin pysytteli sentään jollakin lailla romaanin tuntumassa. Vähän enemmän olisivat voineet romaaniin skarpata kaikenlaisen laulelun sijasta.
Luettakoon ansioksi sekin, että esitys jakeli ahkerasti informaatiota romaanista ja sen tekijästä aika hauskassa muodossa – ja lisäksi klovnit myivät Kiannon teoksia aulassa esityksen jälkeen. Siis kunnon kansanvalistusta kaiken sirkustamisen ohessa. Oikea ohjaajakin heillä oli, Otso Kautto,
Katsomossa oli tuttuja, varsinkin Sillanpää-kirjojeni taannoinen kustannustoimittaja Päivi Vallisaari, jonka kanssa virittelimme ajatusta: mitähän nämä pojat saisivat aikaan Hurskaasta kurjuudesta? Vähän hirvittää, mutta voisi tulla repäisy. Tätä kansallista klassikkoa ei ole toistaiseksi kukaan siirtänyt näyttämölle paitsi minä Myllykolussa 14 vuotta sitten. Se oli vielä vankkaa realismia.
Tähän on tultu, ei klassikoita voi enää kunnolla esittää. On keksittävä kaikenlaista kommervenkkiä. Tässä oli kumminkin jotain uutta oivallusta. Näin temppuillen romaani voi herättää jopa koulunuorison kiinnostuksen, jota paikalla olikin pari luokallista. Muuten loppuunmyyty, siis aika varma kassakonsepti. Jatkavat kiertuetta Lahdessa; kun kerran käskivät kehua lahtelaisille, niin sanottakoon niille, että kyllä tuon sietää huoletta katsoa.
3.3.2016