Panu Rajala

Sehän kuultiin heti pitkänperjantain aamuna. Uutisissa todettiin, että Helsingin Via crucis –pääsiäiskulkueen sanoma on yhä ”ajankohtainen”, peräti 20 vuoden jälkeen! Kuvitelkaa kuinka sitkeää tekoa on sentään kristinuskon ydin, kestää näin kauan jopa suomalaista katukulutusta.

Myös kärsimysnäytelmän sanoma sai pääosan näyttelijältä Kai Vaineelta selväkielisen tulkinnan: tarina on inhimillinen, jossa kaikki häviävät. Ei ole voittajaa. Mitenkäs sen Jeesuksen pelastussanoman oikein käy? Häviölle jää kai sekin? Vaine onneksi täydensi, että kysymys on toivosta ja valosta, kun ihminen vain uskoo omiin voimiinsa ja mahdollisuuksiinsa… Jotenkin niin se kai kulki. Siis se kristinuskon ydin?

Marja tuli tänne maille eilen kiirastorstaina ja kertoi saksan keskustelutunnin pohdinnoista: oli herätetty epäily, että nykyinen nuori polvi ei edes tiedä miksi pääsiäistä vietetään. Marja oli protestoinut ja kertonut, että jokaisessa koulussa asia kerrotaan joka vuosi. Miksi ydin sitten on kadoksissa?

Marja oli antanut mielestäni pätevän selityksen. Suomalaisten suhde uskontoon on nykyisin niin vaikea ja vaivaannuttava, että siitä ei oikein sovi puhua. Ei ainakaan suoraan sen keskeisistä kysymyksistä. Sen vuoksi tuota kipeää tai huikaisevaa ydintä mieluiten vältellään.

Saksan keskustelujen syntyperäinen vetäjä oli kuulemma taipunut uskomaan tähän selitykseen: me suomalaisetkin olemme uskonnollisempia kuin rohkenemme julkisesti tai edes toisillemme myöntää.

Tätä jouduin pohdiskelemaan, kun luin piispa Juha Pihkalan ja tähtitieteilijä Esko Valtaojan kirjeenvaihtoa teoksesta Nurkkaan ajettu Jumala? Sehän on ilmestynyt yli kymmenen vuotta sittten 2004, mutta jäänyt hyllyn kulmalla vähälle selailulle. Olin siihen aikaan keskellä avioeron mylläkkää ja uutta rakastumista ja uskon kysymykset tuntuivat etäisiltä.

Ei hätää, kirja ei ole varmasti menettänyt mitään siitä ”ajankohtaisuudesta”, joka toimittajille  on aina tärkein kriteeri. On ikuisia kysymyksiä, jotka eivät vanhene. Ihailen Pihkalan ja Valtaojan avaria näkemyksiä ja laajaa lukeneisuutta, myös eleganttia hengen mittelytaitoa. Samalla huomaan oman lukeneisuuteni yksipuolisuuden ja surkastuneen laadun filosofisella puolella. Jotenkin olen aina kaihtanut liian teoreettisia asetteluja. Nytkö olisi malttia jo niihinkin?

Kirjeenvaihtajat tutkailevat muun ohessa Antti Eskolan silloin hämmennystä herättäneitä uskon pohdintoja. Valtaoja aivan hirmustuu, kun tieteellinen kollega tunnustaa kohdanneensa itsensä Pahan. Hän on valmis sulkemaan Eskolan ulos tiedeyhteisöstä, sillä hän noteeraa vain eksaktein menetelmin todennetut havainnot. Vain luonnontiede kertoo totuuden maailman ilmiöistä.

Pahan olemassaolon kumpikin keskustelija tietysti myöntää, mutta sen alkuperästä ja ilmenemismuodoista heillä on hyvinkin erilaiset käsitykset. Luonnontieteilijälle paha kuuluu maailman rakennelmaan ja sitä voidaan kehittyvällä tiedolla vähentää. Teologille pahuus on vaikeammin kierrettävä piikkipäärynä, arvoitus, Jumalan vaikutuksesta riippumaton, silti kärsimyksen kautta kohti kirkastusta kurottautuva.

On kiva jaella pisteitä keskustelijoille ja todeta nyt, kun kirja on jo loppupuolella, että Pihkala johtaa niukasti humaanin liikkuvuutensa perusteella, koska se sallii myös aavistelut tuntemattomaan, tutkimattomaan. Valtaojan valtteja on tiukka johdonmukaisuus, johon liittyy poikamaista heittelyä ja hilpeätä virnistelyä uskon varaan heittäytyjää kohtaan.

Keskustelun taso putosi aika lailla kun Hjallis haastatteli illalla piispa Irja Askolaa telkkarissa, ei kuitenkaan lohduttomasti. Polttavasta kysymyksestä, ylösnousemuksesta ja kuoleman jälkeisestä  elämästä, luistettiin nopeasti helpompiin maallisiin aiheisiin, rasismiin, homouteen, terrorismiin, joista kaikilla on valmis selvä mielipide, tässäkin yhdensuuntainen. Uskontohan tähtää nykyisin enimmältä vain ihmisten keskinäisten  suhteiden selvittelyyn  ja tasapainoiseen, turvalliseen elämään, niinhän? Siihen keskustelussakin laimeasti päädyttiin ja hyvä niinkin.

Johannes-passiota kuunnellessa katselin samalla alkutekstiä, sen ihailtavaa lakonisuutta ja hienoista huumoria, varsinkin lopetuksessa, joka sopii ohjeeksi kelle hyvänsä kirjailijalle. Kärsimyksellä ei mässäillä, se annetaan mystisenä aksioomana, josta passiossa jumalaisen kauniisti laulettiin.

Lukemista ja mietittävää riittäisi vaikka kuinka, entä elon päiviä? Vasta tässä iässä olen alkanut huolestua kaiken tekemättömän ja lukemattoman puolesta. Paljon on tullut lyödyksi laimin ja loputtomasti olisi vielä tutkittavaa, vaikka vastaukset jäisivätkin iäksi saamatta.

Hyvää Pääsiäistä joka tapauksessa, näitä ajattomien pysähdysten hetkiä itse kullekin.

Pitkäperjantaina 2016

Hätä ja helpotus elävät rinnan.

Ajelin aurinkoisessa säässä Porista Kyröön, kun vasta radiosta kuulin Brysselin iskuista. Täällä idylli, siellä kaaos. Tulin luennoimasta senioriopettajille kirjailijaelämäkertojen tekemisestä. Pieniä keikkoja kertyi viikon alkuun pari muutakin, Mummonkammari ja Tampereen Suomalainen Klubi.

On vaivatonta puhella, kun asiat ovat tuoreina vielä mielessä, mutta aikaa keikat anastavat. Samana päivänä ei oikein malta keskittyä omiin kirjallisiin töihin. Lisäksi palkkiot ovat symbolisia, mutta sainhan kauniit villasukat ja kirjan, lounaita ja loistoillallisen, kiitollisia kuulijoita ja hyvää seuraa  ja vähän rahaakin. Siis aika paljon. Sitä paitsi sosiaalinenkin toiminta kuuluu hengenviljelyyn ja sananjulistukseen.

Nyt on kuultu pian kymmeniä kommentaattoreita Brysselin tapausten tiimoilta: hyviä ohjeita, analyysejä, spekulaatioita ja profetioita satelee. Inhimillinen tragedia keskiössä uhkaa kadota näkyviltä. Suuria linjoja vedellään, varoitellaan, uskotellaan, epäillään ja tyynnytellään.

Hallitseva ohjeistus kuuluu: välttäkää tunteita! Ei syytä pelkoon eikä ainakaan vihaan – surra sentään saa ja osoittaa myötätuntoa. Mutta toisaalta olen kuullut psykologien selittävän, että ihmisten tulee myös päästää tunteet valloilleen, niitä ei saa padota tai tukahduttaa, koska siitä seuraa taas psyykkisiä ongelmia. Miten sitten, jos ei saa pelätä eikä vihata silloinkaan, kun siihen todella olisi aihetta. Ollaan vaivihkaa vaan niin kuin ei mitään olisi sattunut. Koska jihadistit juuri haluavat, että pelkäisimme ja reagoisimme kaikissa välineissä. Ja sitähän media hartiavoimin tekee.

Omalaatuisimman teorian kuulin SVT:n asiantuntijalta: jihadistit haluavat näillä iskuilla nimenomaan herättää rasismia ja yltyvää vainoa muslimeja kohtaan. Miksi? No siksi, että silloin ääriryhmät saavat lisää kannatusta, koska vainotut siirtyvät katkerina heidän joukkoihinsa.

Onkohan meidän varsinaisilla terrorismin tutkijoilla näinkään paljon uutta ja silmiä avaavaa kerrottavaa? Mediassa heidän analyysinsä ovat jokseenkin tavanomaisia, joita kuka tahansa asioita seuraava ja ajatteleva voisi esittää. Uskoisin että alan varsinaiset tuntijat, jos heillä tosiaan on yhteyksiä terroristien todellisiin aikeisiin ja liikkeiisiin, eivät tule tietoineen julkisuuteen.  Heillä ainakin on syytä pelätä henkensä edestä.

Ja voidaanko täältä pohjolan tasanteelta ylipäänsä tavoittaa mitään olennaisia tietoja terrorismin salaisista aikeista ja syvistä kulkureiteistä? Eurooppa vilisee terroristijahtiin osallistuvia eri tasojen taitajia, jolloin tärkeimpiä ovatkin tietoyhteydet ja verkostot. Sotilaiden arvioihin luotan meillä eniten, heillä on välineitä ja alan tietämystä. Tiedustelu on huippuammattilaisten työtä, ei niinkään kamaritutkijoiden.

SVT katselee lehtikatsauksissaan myös eurooppalaisia lehtiä, tanskalaisia, saksalaisia, jopa turkkilaisia. Meillä pidättäydytään kotimaisiin. Parhaat analyysit eivät ehkä sittenkään löydy Hesarista tai Kauppalehdestä. Ulkomaisia kommentaattoreita kuulisi mieluusti vaikka väläyksinä meidän omilta kanaviltamme, ettei tarvitse aina surffailla sinne ja tänne muiden ylipitkiin lähetyksiin.

Mutta jäitä hattuun, tietoja tulee varmasti jo yli tarpeen; tärkeintähän on olennaisen tiedon löytäminen ja sen asettaminen yhteyksiinsä, edes osapuilleen oikeisiin mittasuhteisiin. Siinä uskon näitä viisaita tyynnyttelijöitä, ettei ole syytä syöksähtää joka kravauksen perässä hötkyilemään. Eikä jatkuva varuillaan olokaan paljoa auta; kohtalo iskee sokeasti ja säälimättä, jos on iskeäkseen.

Paitsi jos toimii niin kuin naapurini Tauno: kun ei juuri koskaan liikahda kotikonnultaan, niin tuskinpa osuttaa terroristi pommiaan tänne Hämeenkyrön Vanajan kylään.  Lieneekö Euroopan hiljaisin ja turvallisin maankolkka?

23.3.2016

Nyt jos koskaan kannattaa käydä Ateneumissa. Siellä on päällekkäin kaksi upottavan upeaa näyttelyä, Japanomania ja perjantaina avattu Suomen taiteen tarina. Kun vielä Rodinin veistoksetkin ovat paikalla, nähtävää riittää päiväkausiksi.

Japanomaniassa on jotain kaukaa haettua rinnastelua ja vähän keinotekoisia keksintöjä, mutta myös hienoja asetelmia. Yhtä hyvin Gallen-Kallelan karhunputki,  Järnefeltin vesileinikit kuin Halosen lumiset hongat saivat edustaa japanilaisvaikutteita, kun puhtaasti suomalaista ei sovi enää missään tunnistaa tänä kansainvälistymispalvonnan aikana. Mutta kauniita vaivalla koottuja saleja toisensa perään.

Hauskaa sekin, että nyt on sitten kerätty ja koottu kaikki mahdollinen kultakauden ja lähikausien suomalainen taide täysien seinien juhlaripustuksiin tässä uudessa näyttelyssä, jonka Sirpa Kähkönen ansiokkaasti avasi. Yksin siellä riittäisi kiertelemistä moneksi päiväksi, ainakin kerran täytyy vielä käydä kaikessa rauhassa ilman avajaishälinää.

Menneellä viikolla oli kahden kirjailijaseuran vuosikokoukset, ensin Waltarin merkeissä ja sitten eilen Sillanpään täällä Kyrössä. Helsingissä vaihtui puheenjohtaja, Anneli Kalajoen menestyksekkään kauden jälkeen Päivi Istala ryhtyy Waltari-seuraa johtamaan. Se kotimuseohanke vielä meitä askarrutti, sen mahdollisuuksista ei nyt ole kunnon tietoa.  Asiahan on ollut uudelleen esillä, kuten Anneli totesi.

Raija Talvio kertoi kokouksen jälkeen Waltarin Vieraan miehen filmatisoinnista ja monista lopuista, joita kiistelty romaani keräsi aina uusiin versioihinsa. Talvion väitöskirja elokuvien käsikirjoituksista herätti mielenkiintoa – kerrankin tämä näkökulma! Ikävä kyllä kirja (Aalto-yliopiston) on myyty kuulemma loppuun, verkossa sitä voi lueskella.

F. E. Sillanpään seurassa vanha valta säilyi – minä puheenjohtajana ja Jussi Niinenmaa varapj:nä, mutta johtokuntaan saatiin uusia jäseniä: Vilma Tala (ohjannut ja näytellyt Myllykolussa), Tommi Ala-Helle (avustanut Myllykolun keittiössä, harrastaa sukututkimusta) sekä Juha Hätönen (näyttämömiehenä Myllykolussa, myös Töllinmäen hoitokunnassa), joten täysin purjein lasketellaan kohti suurta oopperavuotta 2017.

Matti Huusari johti vuosikokouksen varmalla rutiinilla – hänethän valittiin seuran ensimmäiseksi puheenjohtajaksi 1975, joten kauan tätäkin puljua on tässä eteenpäin viety eikä koskaan ihan epätoivoisesti. Nytkin on kova into päällä, mutta myös vavistus: kuinka talouden rahkeet kestävät ensimmäisen täyden oopperan?  Vilja alkaa pian jaella meille vastuullisia tehtäviä.

Vähän pystyin vielä hiihtelemään jäisillä hangilla, vaikka kynnöspelto jo väleistä pilkottaa. Saunalla pilkoin väellä ja voimalla mahtavia kuusipöllejä, joita Tauno on sahannut. Siinä päivän liikunnot. Kevätpäivä on nyt tasan, mutta yhtään virpojaa ei ole näkynyt. Pääsiäistä kohti paastotaan (tein yksinäisen lounaan jääkaapin rippeistä).

Palmusunnuntaina 2016

Kaksi erilaista historian tulkitsijaa.

Viime lauantaina valistimme kasvomme ja sanamme Suomen matkaoppaille, Henrik Meinander ja minä. Kerroimme Suomen itsenäistymisestä ja sen seurauksista, Henrik loisteliaan laajakaarisesti historian linjoja vetäen, minä pysytellen tutuissa kirjailijoissani: Leino, Aho ja Sillanpää oppaina vuosien 1917-19 tapahtumiin. Bottan perinteinen juhlasali täynnä valppaita, kriittisiä naisia.

Toivottavasti puheistamme oli hyötyä matkailijaryhmien opastajille. Itsenäisyyden teemat nousevat kohisten esiin ensi vuoteen ehdittäessä. Nyt on hyvä kaivaa lähtökuoppia. Meinander eritteli vakuuttavasti päättäjiemme vastuulliset toimet niin talvi- kuin jatkosodan kurimuksessa. Meidän jälkeemme Maritta Pohls kertoi vielä siitä, kuinka itsenäisyys aktivoi naisia. Mallikkaasti järjestetty koulutustilaisuus kaikkineen, naiset osaavat.

Kävelin huumaavan lämmittävässä kevätsäässä kaupungilla ja vilkaisin kauempaa opiskelijoiden mielenilmausta Senaatintorilla. Maanantaina Hilla Kupari kirjoitti Hesarissa, kuinka hyvin opiskelijoiden asiat Suomessa ovat, mutta sitä ei voinut päätellä torilta kaikuneista vihastuneista huudoista. Jokaista edun heikennystä on tietysti kynsin hampain vastustettava, kukaan ei halua luopua mistään.

Aikomus oli mennä kuulemaan Hendrik Ilveksen mietteitä paikallisuudesta ja globaalisuudesta yliopiston juhlasaliin, mutta häikäisevä aurinko voitti. Painuinkin lopulta Yrjönkadun uimahalliin saunomaan ja altaaseen kauhomaan, mikäs sen nautinnollisempaa. Ja illalla katsottiin tallenteelta Renoirin Pelin säännöt, kultainen klassikko, minä kai kolmanteen  kertaan, Marjalle se oli uusi.

Vielä muutaman himmeän illan televisio hallitsee elämää, sitten voimme irtautua – paitsi että kesällä tulvehtii kaikenlaista urheilua tuutin täydeltä. Maanantain huippu on Heimat, tiistain kaksi mainiota dokkaria, modernin maalaustaiteen alkujuurista Pariisissa ja Rooseveltin suvun vaiheista Amerikoissa. Teddyn ura oli kiintoisa etäinen rinnastus Trumpin rökeltämiselle vaalikiertueella – jotain samaa, paljon eroja. Teddy Roosevelt sentään sai merkittäviä aikaan, mitä Trumpin osalta syvästi epäilemme.

Historialliset rinnastukset ontuvat lähes aina. Viimeisin villitys on nähdä 1930-luvun ilmiöiden toistuvan meidän väkivaltaisina aikoinamme. Mutta jotain rajaa voisi pitää. Lauri Maijala ohjaa uudelleen Arvo Salon ja Kaj Chydeniuksen Lapualaisoopperan ja näki tietysti ällistyttäviä yhtymäkohtia meidän  aikaamme. Nytkin kuulemma sosialidemokraatteja ja kommunisteja nitistellään, hyvä ettei kyyditä. Näinkö todella ajan merkkejä luetaan? Vai onko tuossa jonkinlainen linkki maahanmuuttajien kohteluun? Heidänkin kotiin kyydityksensä tapahtuvat toistaiseksi laillisuuden rajoissa.

Kotoinen väkivalta on pikkuruista, jos sitä vertaa maailman tapahtumiin, mutta sekin voi riittää draaman sytykkeeksi. Palaan Bottan juhlasliin, mistä jääkäriliikekin sai alkunsa. Tarvittaisiin lisää Meinanderin kaltaisia viileän maltillisia ja syvätietoisia historioitsijoita, jotka todella osaavat asettaa eriaikaiset tapahtumat mittasuhteisiinsa – huitelematta niitä mielin määrin ylidramaattisiin asentoihin.

Maaliskuun iduksena 15.3.2016, perinteisenä vallankumousten päivänä.

 

Vas. Inha kavereineen, Sibelius ja Eero Järnefelt. Oikealla Inhan Helsinki-kuvia, etualalla Ratakadun talo, jossa hän vietti viimeiset vuotensa.

Palailin Hämeenkyröstä ja poikkesin Hämeenlinnaan. Verryttelin päiväesitelmällä Ikäihmisten yliopistossa, Verkatehtaan komeissa tiloissa. Aiheena ”Kuinka katajainen kansa globalisoitui”. Fiksuille aikuisille on kiitollista puhua. Aina jonkun tutunkin tapaa kuulijoiden joukosta.

Vaan onko kansa sitten globalisoitunut? Ainakin työmarkkinoiltaan, sitähän kuvastelee havainnollisesti pitkittyvä kädenvääntökisa nimeltä Kilpailukykysopimus. Minä pysyttelin alkuvaiheissa ja kirjallisuudessa, vauhtia vastaiselle kehitykselle antoivat kansainvälisiä tuulia haistelevat matkamiehet Z. Topeliuksesta Mika Waltariin. Hyvinkin kansainvälisiä halutiin olla kahdessa aallossa, 1800-luvun lopulla ja 1920-luvulla. Onko näistä ajoista paljonkaan edistytty?

Jatkoin ajelua Lohjalle, missä oli illalla kolmas kohtaaminen Simo Juvan kanssa. Kirjasto tuli jälleen täyteen (satakunta henkeä), keskusteltiin I. K. Inhasta viimesyksyisen kirjani pohjalta.  Edellisillä kerroilla olemme tuuletelleet ajatuksia Simon kanssa Juhani Ahosta ja Olavi Paavolaisesta. Tämähän alkaa olla jo perinne. Nyt virastaan eläköitynyt kaupunginjohtaja oli jos mahdollista entistäkin vapautuneemmassa ja terävämmässä vedossa.

Kiintoisia kuvalöytöjä, tiukkoja kysymyksiä, rivakkaa etenemistä. Yleisönkin parista löytyi todellisia asiantuntijoita, Lohjalla kun oltiin, missä Inha asusti suunnilleen vuosina 1916-1925 siinä Kivessalmen koijassaan, erakkona suojassa häiritsijöiltä. Karjalohjan puolelta Inha ostikin sen luonnonkauniin niemen, jota ei kuitenkaan malttanut pitää vuotta kauempaa. Paikan vanhat tammet hänet erityisesti hurmasivat.

Näistä sain keskustelussa uusiakin tietoja, samoin jotkut piirteet valokuvauksen tekniikasta tarkentuivat. Huomasin taas, kuinka kiinteitä harrastajia Inha kerää yhä vaiheilleen. Kuulin semmoistakin, että Inha olisi Lohjan vuosinaan kiivennyt jopa näyttämölle yhdessä Paavo Jänneksen kanssa! Ei hän siis aivan erakkona elänyt. Genetzin-Jänneksen suvun piirissä hän eli ja asui noina aikoina, Saima Harmajan, Ensio Rislakin (Valentinin) ja muiden, tietysti myös Arvid Järnefeltin asuinsijat olivat lähimailla.

Elämäkertani olisi saanut näistä pieniä rikasteita, jos olisin ulottanut haastattelut  vähän laajemmalle, mutta kaikkeen ei ehdi eikä ylety. Hauskaa on edes jälkikäteen keräillä uusia tietoja. Tilaisuus oli kaikkiaan mitä onnistunein, pidimme sen verran vauhtia ja mielenkiintoa vireillä. Kirjaani myytiinkin viitisentoista kappaletta, mikä on tällaisten tilaisuuksien huippunoteerauksia kohdallani. Sekä kirjastonhoitaja että kirjakauppias olivat tyytyväisiä.

Oliko Inha niin synkkä mies kuin kirjassani kuvailen? Sitäkin Simo kyseli ja viittasi miehen suunnattomaan työkykyyn, käännöksiähän tuli solkenaan loppuun saakka. Jotakin arvoituksellista Inhan mielen horjahteluissa onkin. Esitän joitakin selityksiä, en tiedä kuinka vakuuttavia. Myös hänen iloisia aikojaan kuvaan. Vieläkin riittäisi Inhan töissä ja elämässä tutkittavaa, vaikka hänen valokuviaan on selvitetty ja niistä tehty yksi väitöskirjakin.

Mieltäni tyynnytti Simon lausunto, jonka mukaan tulin lopulta voittajana ulos tästä hassunkurisesta plagiaattikohusta (HS, Parnasso). Sama vaikutelma jäi itsellenikin. Taisi olla kuten totesimme, että vasta Finlandia-ehdokkuus valpastutti epäluuloiset rivienlaskijat syynäämään, mistä aineista kirja oli tehty. Olkoon se jonkun tulevan tutkijan päänvaivana. Rakenne ei ole niin yksinkertainen kuin äkkiä luulisi. Kerronta on niin sanoakseni moniaineksista, ja tärkeintä vain, että saumat sepitetyn ja autenttisen välissä eivät näy, mitä pidimme keskeisenä taiteellisena kriteerinä.

Muistuttaisinko kainosti, että ei Lönnrotkaan pannut sitaatteihin runonlaulajilta muistiin merkitsemiään säkeitä erottaakseen ne itse sepittämistään. Vasta Väinö Kaukonen on saanut ne elämäntyönään Kalevalasta rivi riviltä selvittää. Kollaasi tai ei, ikivanha tekniikka joka tapauksessa.

8.3.2016

PS Iltalehdessä oli viime viikolla komea kuvasarja Inhan ottamista lehmäkuvista omistajineen. Kuvat elävät!

Hurraa, ensimmäinen hiihtolenkki tänä talvena. Tietysti Pirkan hiihdon kunniaksi. Kun Ylivakerin Lauri naapurista sivakoi luistelemalla 90 kilometriä 7 tunnissa, minä pistelin vastaavasti 3 ellen peräti 4 kilometriä perinteisellä tarpomistyylillä selvästi alle tunnissa. Latu heikko, moottorikelkkauraa piti painella.

Muuten tyven viikonloppu maalla. On hullua kehua aina samaa toimittajaa, mutta ei auta: Matti Kuusela veti kaksi isoa juttua peräjälkeen Aamulehteen, ensimmäisen ylisanaisen dityrambisesti runousoppaasta (Säkeilyvaara!), toisen alavireisen kokemusperäisesti Helsingin Casinosta. En tunne vielä kirjaa enkä ole käynyt kertaakaan Casinossa (paitsi kahdesti Monte Carlossa, en sielläkään pelannut), joten valistavaa (ja varoittavaa) luettavaa. Ja tämmöistä sitten hommataan Tampereelle.

Viikonlopun päätapaus: Tapio Parkkisen kirjoittama ja ohjaama kirkko-ooppera Huutolaistytön laulu sai ensiesityksensä Hämeenkyrön kirkossa. Väkeä tuli viljalti, esityksiä on alle kymmenen, toinen täällä huhtikuun lopulla. Tuotanto Maaseudun Taiteellinen Teatteri (nimi!) ja Heiska ry.

Aiheena olivat synkät nälkävuodet 1867-8 ja niiden katkerat seuraamukset. Näistä ylittämätön kuvaus on Sillanpään Hurskaan kurjuuden alussa, tuoreeltaan viimeksi muistamme Aki Ollikaisen palkitun romaanin samasta aikakaudesta. Ehtymätön aihe siis.

Mutta yhden asian haluaisin heti oikaista. Parkkinen sortuu alkusanoissaan samaan mihin monet muut: hän löytää aiheesta hämmästyttävää ajankohtaisuutta! Tuntuu kummallisen tutulta, kun pitäjään alkaa virrata sadoittain kerjäläisiä. ”Mikään ei ole muuttunut”, Parkkinen huokaisee.

Eikö todellakaan? 150 vuoden takaisten nälkäkerjäläisten vertaaminen meidän aikamme maahanmuuttajiin, paremman elämän etsijöihin, ontuu jonkun verran. Silloin olivat vastassa luonnonvoimat, nyt ihmisten sodat. Silloin tultiin Pohjanmaalta rintamaille, nyt Syyriasta ja Irakista Europan porteille. Tämä meidän katajainen kansamme ei sentään kärsi suoranaista nälänhätää näinä yhteiskuntasopimuksen kriittisinä viikkoina.

Itse esitys sujui hyvin, laulettiin vakuuttavasti. Taisto Polven muhkea ääni pääsi rovastin roolissa oikeuksiin, ja Mirka Myrskyranta oli uljas ja lämmin hahmo ruustinnana. Inga Sulinin äitihahmon tuska kirpaisi tänne takapenkkiin saakka. Tosin näimme vain osan esityksestä, sillä ääni- ja valopojat muodostivat edessämme tehokkaan näkemäesteen. Liikunnalliseen ohjaukseen oli toisaalta niukasti mahdollisuuksia.

Itse tarina on yllättävänkin topeliaaninen. Kovia koetaan, mutta ihmiset ovat hyviä ja armeliaita. Loppu on, sanottakoon se vastaisille katsojille rohkaisuksi, autuaan onnellinen. Kaikesta selvitään! Karmeampaakin olisi tuosta voinut kokoon keittää.

Esitys kestää armollisesti runsaan tunnin, siinä ehditään kajautella monia tuttuja virsiä (miksi nykyvirsikirjan sanoilla?) ja muitakin veisuja. Äänitehosteita olisi voinut helposti viilata tarkemmiksi. Täällä käki kukkui maaliskuussa ja alkukesän riemulla visertelivät linnut vielä elokuussa (vierelläni istui vaimo, alan asiantuntija).

Kaikkiaan silti kunnioitettava saavutus, totesimme toisen vierustoverin Jouni Ovaskan kanssa, jaellen vain joitain dramaturgisia huomautuksia. Ehkä tämän lajimääritteeksi sopisi kansanvalistuksellinen kantaatti paremminkin kuin vaativa ooppera. Jukka Hovila ja Pentti Tynkkynen olivat sovittaneet omanlaisensa vuorolaulunomaisen kokonaisuuden. Kuoro lauloi täsmällisesti ja kuuluvasti.

Joimme kotona kirkkokahvit taas yhtä historiallis-musiikillista kokemusta rikkaampina, keskittyen merkittävään elokuvaan, Paikkaan auringossa.

6.3.2106

 

Eniten ilahdutti Oscar-jaossa Mark Rylancen miessivuosan palkitseminen. Hän on Vakoojien sillassa aivan erinomainen, minimalistisin keinoin tulkittu venäläinen vakooja. Hänen kiitospuheensakin oli illan tyylikkäimpiä, vailla turhia hehkutuksia.

Muita leffoja en sitten ole nähnytkään, joten puuttui vertailukohteita. Carol on ollut ohjelmassa, nyt tietysti tuo Spotlight. Tv-sarja Tapahtukoon sinun tahtosi  on sivunnut samaa aihetta, seksuaalista hyväksikäyttöä katolisen kirkon piirissä.

Illan kohottavin tapaus oli se John Bydenin, lady Gagan ja hyväksikäytettyjen nuorten yhteisdemonstraatio uuden puhtaan kulttuurin puolesta. Nämä väristykset nuo amerikkalaiset osaavat. Tietysti myös DiCaprio puhui vakuuttavasti ilmastonmuutoksesta.  Joku voi sanoa, että tässä kukkii tekopyhyys: sokeroidaan puhtaasti kaupallinen show pakollisilla hyvillä töillä.

Oli myös hyvin oivallettu juontajan Chris Rockin vitsailevan kirpeä kannanotto mustien syrjimiseen palkinnoilta. Mustia  oli muuten paikalla vaikka kuinka. Eikö yleensä yletön  huomion kiinnitys rotuun ja väriin ole omanlaistaan rasismia sekin. Tähän viittasi puheessaan toiseen kertaan peräkkäin palkittu ohjaaja Inarritu.

Noita väkivaltaleffoja ei tulisi mieleeni mennä katsomaan, ei sen paremmin The Revenantia kuin Mad Maxia; mäiskivät näytteet riittävät hyvin. Sääli että Klaus Härö ei sitten ollut ulkomaisissa mukana, olisi voinut pärjätäkin. Vai onko Miekkailija liian kiltti elokuva ?

Kun siellä valittiin lähinnä Amerikan parhaita, onhan meilläkin Suomen paras näyttelijä – nimittäin Reiska Veijo Meren vanhassa kuunnelmassa. Ehkä ei pärjäisi Oscar-skabassa, mutta verraton tyyppi sinänsä. Muistan kuunnelman hyvin 1960-luvun alusta, silloin sillä ei ollut vielä mitään kulttimainetta. Olipahan kuunnelma muiden joukossa, Meren esikoinen.

Se oli nyt hauska kuunnella uusintana. Tarmo Mannin tulkinta päti edelleen, samoin teatterin johtokunnan jahkailut. Vaan oliko tästä yksityisestä tallenteesta (alkuperäinen tuhoutui!) jäänyt joitain repliikkejä pois? Tuntui että se on otettu kahdelle kelalle, ja väliin on tullut vaihtotauko. Nimittäin Reiska kehui tai kauhisteli alkuperäisessä mm. My Fair Ladyn menestystä suurissa teattereissa; sitä ei nyt korvani tavoittanut. Muuten monet repliikit palautuivat aivan automaattisesti mieleen.

Täytynee tuo aukko tarkistaa siitä toisesta versiosta, jossa parhaana näyttelee Heikki Kinnunen. Molemmat on ohjannut Pekka Lounela. Se oli vielä Radioteatterin kulta-aikaa.

Yksi juttu: mitään teosta ei saisi esitellä puhki ennen esitystä. Nyt Meren vitsi Reiskasta näyttelemässä puiston penkkiä kerrottiin kahteen kertaan (!) ennen kuunnelmaa. Vähemmästäkin teho haihtuu.  Sama pätee tv-kuuluttajiin, kova työ aina pälättää päälle tai hiljentää, kun he hymyillen ryhtyvät omalla tyylillään kertomaan tulevasta elokuvasta. Haluan ihan oman käsitykseni, taustaa voi kyllä lueskella, varsinkin jälkeenpäin.

Karkauspäivänä 2016

PS Kuuntelinkin vielä sen toisen version, jossa on Heikki Kinnunen. Hyvä sekin, ei ihan samaa show-henkeä kuin Mannilla, mutta teatterikohtaus  johtokunnan kanssa parempi, täyteläisempi. Teksti oli aika erilainen, tähän Lounela oli kaivanut aiemmin sivuun jäänyttä ja jättänyt samalla toisen junamatkan pois. Molempi parempi. Olen kuullut tämän nyt kolme kertaa, tuskin tulee neljättä.