Tiina Raevaara kirjoittaa tänään Hesarin kolumnissaan kirjailijoiden lisääntyneestä tarpeesta kertoa itsestään ja omasta elämästään. Tässä hän näkee huolestuttavaa kehitystä. Hän tuntuu olettavan, että itsekeskeisyys on tämän ajan uusi markkinavetoinen ilmiö. Kuinkahan lienee?

Kirjallisuushistoriaa vähänkin penkaisemalla löydämme leegion huomattavasti railakkaampia itsensä paljastajia kuin nykyiset yrittäjät. Otetaan nyt vaikka Ilmari Kianto, joka tunnetaan lähinnä kahdesta eeppisestä kansankuvauksestaan, mutta unohtuneet ovat hänen lukuisat tunnustusteoksensa. Niiden sarja alkoi jo esikoisteoksesta Väärällä uralla ja jatkui siviiliavioliiton, ”pyhän rakkauden”, Moskovan opintojen, sotaseikkailujen ja Vienan matkojen kuvauksilla.

Valitukset korpikirjailijan köyhyydestä, murheet Turjanlinnasta ja sen tuhoista, katkerat syytökset vaihtuvien vaimojen, naisystävien ja sihteerien petoksista sekä kirjavasta kiertolaiselämästä ovat hänen hellittämätöntä omaelämäkertaansa, josta vain osa pääsi julkisuuteen. Kiivas tilitys jatkui puolen vuosisadan ajan. Kaikki tunsivat Iki-Kiannon, jotkut jopa hänen kirjansa.

Pohjoismaissa August Strindberg oli kaikkien itsetunnustajien suuri esikuva. Hänen oppilaitaan oli tavallaan Sillanpääkin omakohtaisissa novelleissaan ja muistelmissaan. Kritiikki jo varoitteli häntä liiaksi viipymästä itsetarkkailussaan, jotta eeppinen kymi ei kuivuisi. Lehtikuvaajille ja haastattelijoille Sillanpää antautui halukkaasti rehevine olemuksineen ja suurine perheineen.

Tarvinneeko muistuttaa enää Juhani Ahon lastuista ja Pariisin rakkausikävästä, josta nousi Yksin-teoksen myötä jopa valtiopäivien polemiikki. Eino Leino jos kuka tunsi julkisuuspelin ja rakensi sitä varten kuuluisan boheemiroolin, jonka kaikki tunsivat paremmin kuin hänen lavean tuotantonsa.

Kirkkoisä Augustinus ja kasvatusfilosofi Rousseau opettivat eurooppalaisille itsetunnustusten puhdistavaa voimaa. Kun äsken luin Danten Jumalaisen näytelmän, siinä vasta leiskuu aikansa julkkiskarnevaali helvetistä paratiisiin – ylimmäisenä vaeltajana Firenzen maanpakolainen Dante Alighieri omine tappioineen, taisteluineen, rakkauksineen, katkeruuksineen, kostoineen ja ihailuineen. Ei tuntenut keskiaika, ei renessanssi eikä oikeastaan myöhempikään maailma toista näin häikäisevällä, jumaluutta hipovalla voimalla itseään, elämäänsä, kohtaloaan esiin tuonutta kirjailijaa.

Niin että eivätköhän nämä nykyiset suomalaiset naiselämän, yliherkkyyden, traumatisoivan julkisuuden heijastelijat ole sittenkin aika sävyisiä ja heiveröisiä tapauksia entiaikojen ekshibitionisti-heerosten rinnalla. Ei syytä suureen huoleen, Tiina!

23.2.2016