Heidi Köngäksen Hertta (Otava 2015) on kiinnostava, aukollinen ja kysymyksiä herättävä romaani. Se haastaa myös vastaväitteisiin, jos nyt fiktio sellaisia voi herättää. Teos on kuitenkin tosipohjainen, joten sitä voi tarkastella historiallisesti.
Synnyin Vuorimiehenkadulla siinä ”silitysrautatalossa”, jota Hertta romaanissa katselee uuden loistoasuntonsa ikkunasta. Muistan vanhempieni kertoneen, kuinka hieman kaamealta tuntui, kun vastapäisen asunnon portilla oli yötä päivää poliisivartio. Tiedettiin että siellä asui Suomen vaikutusvaltaisin kommunistipari Hetta Kuusinen ja Yrjö Leino. Vallankumousta pelättiin.
Leino oli siihen aikaan Paasikiven hallituksen sisäministeri, kerrassaan mahtava mies. Niin uskottiin, sillä pariskunnan ristiriidoista ja suhteista puolueeseen tiedettiin vain sisäpiirissä. Matti Kurjensaari määritteli, että kommunistien puolueriita kulki Hertta Kuusisen ja Yrjö Leinon makuuhuoneen halki.
Köngäs on lisännyt jännittävään keitokseen kolmannen kertojan, Etsivän keskuspoliisin entisen johtajan Esko Riekin. Romaanissa hän saa Leinon puolelleen vasikaksi, jonka on määrä tarkkailla Herttaa ja Hella Wuolijokea ja raportoida näistä. En tunne, onko tästä mitään lujaa dokumenttitietoa olemassa. Ei myöskään selviä ketä tai keitä Riekki potkujensa jälkeen edustaa. Tässä on romaanin suurin aukko, jonka Köngäs ylittää reippaalla fiktioloikalla.
Mutta kieltämättä teoria sopii siihen, mitä Leinolle sitten tapahtuu. Tosin hän näyttää menettävän asemansa puolueessa lähinnä saamattomana ja kunnottomana ministerinä. Suurta paljastusta hänen kaksoisagenttiroolistaan ei repäistä auki kuten ei todellisuudessakaan. Jos se sitten sellainen olikaan. Kysymyksiä jää auki, mutta eräs selitys salajuoniselle mysteeriolle sentään annetaan.
Hertan ja Leinon rakkaussuhdetta Köngäs sen sijaan käsittelee suurella antaumuksella. Tuntuu vahvasti siltä, että hän on lisännyt siihen roppakaupalla seksiä ja sensitiiviä meidän aikamme malliin. Hertasta on tehty varsinainen seksipeto. Kun luin hänen myöhemmät kirjeensä Olavi Paavolaiselle (jotka on julkaistu kirjana), niistä välittyy aivan toinen Hertta, joka valittaa estyneisyyttään ja kokemattomuuttaan nuorempana. Vasta Olavi vapautti hänessä naisen, niin kirjeistä voi päätellä. Tässä hän melskaa Leinon kanssa jo täytenä hetairana, oltiin sitten vaikka sodan aikana maan alla saunassa paukkupakkasilla.
Suhde poikaan Juriin ja hänen traagiseen kohtaloonsa on yksi punainen lanka, toinen tämä merkillinen suhde isään O. W. Kuusiseen, paljon tavallisempi suhde äitiin. Hertasta koostuu kärsivä ja haavoitettu nainen, eikä häntä uskoisi samaksi palopuhujaksi, joka tuli tutuksi jo radion Pienoisparlamenteissa.
Leino jää lopulta harvapiirteisesti kuvatuksi perusmiehiseksi antisankariksi. Aiheesta tehdyssä kankeahkossa tv-sarjassa Leinon ulkoinenkin hahmo oli jo etääntynyt kokonaan esikuvasta. Tosin katsoin vain katkelmia ja hyvä olikin, jotta tilaa jäi kirjan kerronnan hahmottamiselle.
Eiköhän Hertan varsinainen rakkaus ollutkin sitten Puolue, joka hänet myös petti ja pakotti tuomitsemaan miehensä. Romaaniin tulee varmaankin jatkoa, josta myöhemmät vaiheet valaistuvat. Astuukohan Olavi Paavolainen näyttämölle, ja mitä kerronnan keinoja sitten enää jää käytettäväksi rakkauskohtauksiin? (Jännää muuten, että fiktio sallii ronskit kuvaukset eläneistä henkilöistä, mutta yritäpäs vaikkapa hienovaraista muistelmaa läheisemmistä…)
Monet nykykieliset ilmaukset tökkivät kerronnan tyylissä, joka ei pyrikään luomaan 30- ja 40-lukujen henkeä. Ministeri tulee ”takki auki”, Hertta ”oli liekeissä kuinkas muuten” ja kommunistit ”huuli pyöreänä”. Ei ihan sen aikakauden kieltä. Se että Mauno Koiviston vanha mietelmä ”ei pidä provosoitua kun provosoidaan” kelpaa mukaan, on kai jo tietoinen anakronismi.
22.2.2016