Kun presidentti puhui harvinaisen suoraan ja voimakkaasti, se vasta herättääkin tulkintoja. Selittäminen on kommentaattorien tehtävä. Presidentti Koivisto kielsi kerran puheittensa tulkinnat suivaantuneena vääriin ja pahantahtoisiin tulkintoihin. Koivisto ja Niinistö puhuvat vähän samalla tavalla: aina jää kuulijoille pelivaraa omiin oivalluksiin.
Nyt on taas palattu kunnon kantaaottaviin puheisiin monien tyhjänpyöreiden katsausten jälkeen, ja se on hyvä. Pääministerin ja presidentin puheista ei ole aikoihin näin vinhasti päristy, sekin hyvä merkki. Äsken Mari Rantasila jakeli jälkiviisaana presidentille seikkaperäisiä ohjeita siitä mitä kansalle olisi pitänyt sanoa ja mitä ei. Niinistö antoi kuulemma aseita polttopullojen heittelijöille! Minun kuulteni hän puhui juuri päinvastoin. En suosittele Maria presidentin puheiden kirjoittajaksi. Itse hän puheensa kirjoittaakin.
Martti Koskenniemi puolusti radiossa kovasti sopimuksia ja niiden noudattamista. Suomalaiset ovat aina olleet erityisen kuuliaisia noudattamaan sopimuksia, jopa yya-sopimusta kannateltiin senkin jälkeen kun se oli menettänyt merkityksensä. Koskenniemi olisi halunnut, että presidentti olisi sanonut selvästi, kuinka nyt pitää toimia – mutta eikö sen ideointi voisi olla juuri kansainvälisen oikeuden professorin tehtävä. Yleensä hän on ollut hyvin tietäväinen kuinka on toimittava missäkin tilanteessa. Presidentti antoi vahvan sysäyksen, suunnitelkoot muut konkreettisia toimenpiteitä.
Tosiasiassa Niinistön viesti suuntautui Euroopan Unioniin paremminkin kuin näille kotimaan tietäjille. Puhe noudatteli yleisiä eurooppalaisia linjauksia, joita eri puolilta on viime aikoina kuultu. Siitähän Koskenniemi visusti vaikeni, viittasi vain yleiseen kiristymiseen maahanmuuttajia kohtaan. Mistähän se mahtaa johtua?
Samalla kuulimme, että Suomi on luokkayhteiskunta, perusteena perussuomalaisten suuri kannatus. Sehän on juuri puolittunut. Mihin se luokkakantaisuus yhtäkkiä sulaa? Kun demarien kannatus kasvaa, vähentääkö se yhteiskunnan luokkaluonnetta? Koskenniemi nimittäin piti sosialidemokraattista konsensusta aikanaan vähemmän luokkayhteiskuntana. Ei kai yhteiskunnan luokkaluonne voi näin gallupista toiseen heilahdella.
Ihan toinen juttu. Parnasso taas tipahti luukusta ja ilahdutti kerrassaan. Itse näet ajattelin ensin, että kirjoitan Parnassoon oman mieleni tyhjentävän esseen tästä ”plagiointi”-kysymyksestä. Sitten tulikin pari pientä potkaisua Hesarissa, jotka vauhdittivat juttua ja siirsivät sen sanomalehteen. No nyt Sanna Nyqvist hoitikin kirjallisuuslehden osuuden ihan mallikkaasti.
Tohtori Nyqvist on paras kirjoittaja aiheesta, koska on sitä perusteellisesti tutkinut. Kun minä kertasin joitakin kotimaisia plagiaattisyytösten alaisia tapauksia, Sanna laajensi aiheen Britanniaan. En tuntenutkaan tätä Ian McEwanin romaaniin Sovitus lainaamiensa kohtien synnyttämää keskustelua. Nyt minulla oli kunnia esiintyä hänen rinnallaan. Ero on vain siinä, että McEwan lainasi toisen yhä elävän kirjailijan tekstiä lupaa kysymättä, minä taas romaanini kuolleen päähenkilön omia matkakertomuksia. Sanna käsittelee meitä kumpaakin maltillisesti ja ymmärtäväisesti.
Siinä Sanna Nyqvist on aivan oikeassa, että olisimme McEwanin kanssa selvinneet vähäisemmällä kohinalla, jos olisimme heti merkinneet näkyviin tavoitteemme ja menetelmämme. Minä sentään merkitsin lähteeni, mutta en tarkkoja sitaatteja. Hesarissa (25.1.) perustelin jälkikäteen toimintaani, jotain siitä olisin voinut laittaa jo kirjaan jälkilauseeksi. Jotenkin yliarvioin, että kaikki kyllä tajuavat vähemmälläkin mistä tässä on kysymys.
Joten eiköhän tätä asiaa ole nyt kylliksi tarkasteltu puolelta jos toiselta. Syventävät puheenvuorot ovat hyvinkin paikallaan, kun liikkeelle lähdettiin eräänlaisella osuuskaupan hoitajan estetiikalla rivejä mekaanisesti laskien. Toimittaja Puttonen olisi tuskin kirjaani huomannutkaan, ellei se olisi harmillisena yllätyksenä ponnahtanut Finlandia-ehdokkaaksi. Ilmiantaja tarvitaan pieneenkin kirjakahakkaan. Asiaan liittyy, että radion kirjallisuustoimitus peruutti aiheesta kanssani sovitun keskustelun, minkä jälkeen Puttonen teki Inhasta oman ohjelmansa, jossa romaaniani ei edes mainittu.
Näiden kokemusten jälkeen on mielestäni vähintään ansaittua ja paikallaan, että otan parin viikon (työ)loman ja katoamme tästä helmikuun harmaudesta vähän etelämmäs nauttimaan elämästä ja auringosta.
Runeberginpäivänä 2016