Olen nähnyt varmaan toistakymmentä esitystä Kiven Nummisuutareista. Aiheellisesti sitä voi pitää parhaana suomalaisena näytelmänä. Ensimmäinen jää usein parhaaksi. Seitsemän veljestä on edelleen ylittämätön romaani.
Ensimmäisen Nummisuutarit näin 1950-luvulla Taaborinvuorella ja viimeisimmän nyt Kansallisteatterissa. Juhani Nuoton ja Aku Hirviniemen väliin mahtuu sarja virtuooseja, Esko Salmisen leiskuvan liikunnallisesta Eskosta Jouko Turkan onanoivaan tutina-Eskoon. Yhtenä parhaana muistan Johannes Korpijaakon Kajaanin Kaupunginteatterissa parikymmentä vuotta sitten. Nyt hän näkyy näyttelevän itseään Kiveä Seinäjoella.
Olen tenttinyt näytelmän ja tunnen sen jokaisen rivin. Olenkohan siis aivan väärä vaiko juuri oikea katsoja Kansallisteatterin uustulkinnalle? Sen ideat voi kiinnittää alkutekstiin vain jos tuntee sen. Toisaalta esitys tuntuu tehdyn sellaisille, joilla ei ole mitään käsitystä näytelmän taustasta tai tapahtumista.
Alussa oli muutama lupaava oivallus, mutta pian tulkinta paljastaa karvansa: siitä tulee kolean synkkä moraliteetti, riuhtova tuomiosaarna tälle viheliäiselle ajalle, jota nyt elämme. Sitähän jo alun naiskanttorin monologi ennakoi. Kaikki on kääntynyt ylösalaisin, kääntyköön siis tämäkin pohjaltaan sydämellinen kansankomedia.
Karrin häissä näemme venytetyn puolivillaisen spektaakkelin, (tahallisen?) rytmittömästi ohjatun, joka muistutti tv:n karmeita live-häitä kaikkine kömpelyyksineen. Suomalaisten pyristely kansainväliseen tapakulttuuriin sai kieltämättä vihlovan kuvauksen, mutta vähempikin sormella osoittelu riittäisi. Metodi rehaantuu loppua kohti. Tämä on juuri sitä nuijalla päähän tulkintaa: ellette vähemmällä ymmärrä, lisätään kierroksia, kuten Iivarin itsetarkoituksellisissa humalahallusinaatioissa.
Ihme ja kumma. Aku Hirviniemi pitää kuin pitääkin kutinsa näissä synkeissä syövereissä. Hänen Eskollaan on mainiot tuokionsa, parhaat alussa ja pinnan kiristyessä häissä. Suuri humalakohtaus on taas liiaksi venytetty ja ehtii nousukohtineenkin väsyttää. Reipasta kohellusta joka tapauksessa. Kun loppukohtaus typistyy eräänlaisiin maailmanlopun hautajaisiin, sitä voisi jo pitää Kiven rakennelman väärennöksenä, mikä lienee tarkoituskin. Tällaisessa mutkat suoriksi vetävässä tulkinnassa rikas ihmiskuvaus olisi vain turha rasite. Lavashown tutut keinot tarjoutuvat helpommalla.
En siis ihastunut Eva Buchwaldin ja Janne Reinikaisen roimiin pelkistyksiin, mutta jotain uuttahan täytyy aina keksiä vaikka väkisin. Mutta eivätkö nämä väkivallan, homomanian, androgyynien, nousukkuuden, maahanmuuton, perussuomalaisuuden ja yleisen kyynisyyden teemat ole jo puhki kuluneet? Juha Sipilän naama etsintäkuulutuksessa on yhtä helppo maali kuin Laura Lindstedtillä taannoisessa palkintopuheessaan. Yhteiskuntakritiikkiä!
Katsomossa oli paljon nuoria, jotka seurasivat menoa etupäässä hiljaisina. Vain Aku Hirviniemen muutamat ilmehdinnät ja humalan kohotus herättivät hienoista hilpeyttä. Mitähän mahtoivat miettiä. Parhaan analyysin esityksestä kuulin Mikko-Olavi Seppälältä viime syksyn Ida Aalberg -juhlassa. Hänen referoimansa teatteritieteen opiskelijoiden vaikutelmat olivat vähintään hämmentyneitä ja jyrkästi jakautuneita. Niistä kannattaisi kirjoittaa artikkeli Teatteri-lehteen, vai onko Mikko-Olavi jo sellaisen tehnytkin, kun seuraan lehteä vain sporadisesti.
Mitähän seuraavaksi. Esko voisi olla irakilainen maahanmuuttaja, jonka iskemistoimet epäonnistuvat ja joka purkaa yleistä turhautumistaan väkivaltaisin toimin… ei, nyt menee liian vaarallisille vesille. Saihan Teemu Selännekin köniinsä, kun rohkeni vaatia raiskaajille kovempia rangaistuksia. Ei sellainen käy. Pysyköön Eskokin vain perussuomalaisena junttina, niin kaikki ovat tyytyväisiä.
Nummisuutareista tuli suutari, ei räjähtänyt riemuun jos ei murhaavaan tulitukseenkaan. Tussahtipa hiljaa ja tuskaisesti aikamme paheneviin tulehduksiin.
27.1.2016