Temppeliaukion kirkko loskaisena tiistai-iltana. Olipa vain parikymmentä urheata saapunut paikalle. Töölön seurakunnan kulttuuriklubissa puhuttiin läheisestä aiheesta. Kuin Henrik Tikkasen osoitekirjasta: Tunturikatu 13.

Siinä osoitteessa Mika ja Marjatta Waltari asuivat 47 vuotta. (Ikkunat alimmassa kerroksessa vasemmalla.) Heidän jälkeensä Satu Waltari hallinnoi asuntoa vielä yli 30 vuotta. Hän piti sen tarkalleen samassa kunnossa kuin vanhempiensa eläessä. Mikä semmoisenaan säilynyt kirjailijakoti!

Ei ihme, että syntyi ajatus Helsingin ensimmäisestä kirjailijamuseosta. On kai joitakin erillisiä huoneita ja sellaisia säästetty, mutta kunnollista kirjailijamuseota pääkaupungissa ei ole ainuttakaan!

Tämä on iso puute ja häpeä. Ajatellaan mitä vain kulttuurikaupunkia ympärillämme, aina siellä johtavaa kirjailijaa museolla muistetaan. Tukholmassa on Strindbergin Blå tornet, mutta sielläpä avattiin äskettäin myös Astrid Lindgrenin kotimuseo, joka saa taatusti suosiota. Kuvausten perusteella se on aivan tavallinen tukholmalaisasunto, sellaisenakin kulttuurihistoriallisesti todistusvoimainen.

Sama pätee Waltarien asuntoon. Se olisi paitsi kansainvälisesti tunnetun kirjailijamme koti, sen  ohessa myös edustava näyte 1900-luvun keskiluokan töölöläisestä porvariskodista. Sellaisia ei juuri enää ole.

Tallinnassa on A. H. Tammsaaren hieno kotimuseo, Pietarissa Pushkinin ja Dostojevskin museot, Oslossa Ibsenin koti, Pariisissa ja Lontoossa vaikka keiden museot. Mutta ei siis Helsingissä, ei niin yhtään. No tuleehan sitten Guggenheim… Missä määrin se heijastaa suomalaista taidetta ja kulttuuria? Tarkoitus onkin kiskoa mahdollisimman suuria turistijoukkoja – katsomaan taidetta, jonka alkuperämaista he useimmiten tänne tulevatkin.

Ei siinä jonkun oman kirjailijan muisto paljon paina. No painoihan sen verran, että Mika Waltari -seura ehti jo tunnustella museon rahoitusmahdollisuuksia, kun Waltarin perikunta äkisti vetäytyikin hankkeesta. Eivät ilmeisesti luottaneet sen toteutumismahdollisuuksiin. Anneli Kalajoki selvitteli seuran toimia asiassa.

Olisikohan tuo vieläkään myöhäistä? Temppeliaukion tilaisuudessa vallitsi hienoisen toiveikas tunnelma. Saman rapun asukas Sinikka Mäkelä piti ajatusta oikein hyvänä ja uskoi useimpien muidenkin rapussa sitä kannattavan. Laatta seinässä sentään on Waltarien asunnosta muistuttamassa.

Tällaisia puheltiin pastori Eeva Tikan luotsaamassa kodikkaassa teetilaisuudessa esitelmäni jälkeen. Muistelin siinä omia käyntejäni Waltareilla kevätkaudella 1974, jolloin avustin akateemikkoa hänen muistelmiensa kokoamisessa. Seurakuntasalissa vallitsi lämmin ilmapiiri. Monilla oli omia muistoja Waltareista. Sekin juttu kuinka Tauno Palo lähti taas kerran Waltareilta ja unohti päällystakkinsa. Marjatta paiskasi sen ikkunasta hänen peräänsä. Tauno pelästyi kuollakseen: luuli jonkun itsemurhaajan heittäytyneen katuun.

Jospa jollakulla olisi pari ylimääräistä miljoonaa, jotta asunto voitaisiin perikunnalta lunastaa tärkeimpine irtaimistoineen. (Jokuhan lahjoittelikin äskettäin asuntojaan kaupungille.) Loppu hoituisi helposti. Tosin en tunne Tunturikatu 13;n nykytilannetta. Mutta jotenkin on semmoinen värinä, ettei asia ole ihan loppuun käsitelty…

26.1.2016