Tuntuu taas ihmeelliseltä kävellä Helsingin raikkaita katuja ja hoidella asioita. Flunssa on tipotiessään. Juhlin asiaa menemällä elokuviin.
Pidin pitkän aikaa jo silmällä Steven Spielbergin Vakoojien siltaa, ”vanhanaikaista vakoojaelokuvaa”, kuten Hesarin kriitikko on sen sitkeästi leimannut. Arvasin että juuri siinä on leffa, jossa on draamaa, asiaa ja tunnettakin riittämiin. Sekä loistavat näyttelijät.
Muistan vielä hyvin Francis G. Powersin ja U2 tapauksen 1960, kuinka silloin kylmä sota kiristyi äärimmilleen. Historian tunnillakin taisimme käsitellä asiaa Maca Castrénin johdolla. Koulupojan mieltä kiehtoi koneen alasampumisen draama ja amerikkalaisen vankeus, ei sitä oikein totena osannut pitääkään.
Spielberg on käsikirjoittajineen tutkinut tosiasiat ilmeisen tarkkaan ja sitten kietonut niiden varaan jäntevän lakimiesdraaman, Tom Hanks erinomaisena keskushenkilönä. Mark Rylance (kuvassa keskellä) tekee mainion roolin venäläisenä vakoojana, tulossa toivottavasti sivuosan Oscar. Parhaan elokuvan tittelistä tämä tietysti kilpailee, ja oli siellä muitakin ehdokkuuksia, kaikkiaan kuusi, käsikirjoituksestakin. Eiköhän muutama pysti ropise.
Sitä en vain ymmärrä, miksi nuoret kriitikot meillä niin johdonmukaisesti vihaavat tunnelatauksia elokuvissa. Juuri tunteiden avullahan taide yleensä vaikuttaa, joskus myös viihde, sehän on selvää. Tietokirjoista saamme faktat, mutta dramatisointia kaipaamme eläytyäksemme asioihin ja ihmisiin. Joku kriitikko väitti elokuvan ”kaatuvan” Spielbergin sirottelemaan tomusokeriin. Komea on kaatuminen, jos se näinkin tiukoista raameista herättämiinsä tunteisiin romahtaa.
Toinen on tämä ”vanhanaikainen”. Kuinka niin? Jos aikakausi on muinaista menneisyyttä, jonka ikäluokkani sentään muistaa, ei kai se koko aihetta ja elokuvaa leimaa vanhanaikaiseksi. Jotain tuttua elokuvassa voi toisaalta havaita, kun muistaa John Le Carrén esikoisromaanista valmistuneen elokuvan Mies kylmästä. Vankien vaihdon tunnelmissa on samaa, ehkä asetelmissakin, mutta suorista lainoista ei voi puhua.
Aidosti vanhanaikaista on ainakin joissakin kriitikoissa sitkeässä istuva amerikkalaisvastaisuus. Kun yksityinen lakimies nousee puolustamaan oikeusvaltion periaatteita ympärillä vellovaa kommunismivihaa uhmaten, sekin on joillekin liian amerikkalaismyönteistä. Taustan laajempaa yhteiskuntakritiikkiä he tuskin huomaavatkaan.
Vanhanaikaista voi olla myös joidenkin mielestä selkeä juonen kuljetus ja iskevästi jännittyvät draaman nousukohdat. Silti elokuva on maltillisesti kerrottu ja dokumentaarisesti kokoonpantu, tuskin missään kohdin ylidramatisoitu. Jos Berliinin muurin pystyttämisen aikaan elämä siellä päin näytti näin kolkolta, minkä sillekään mahtaa. Ja poliittiset byrokraatit ovat idässä taatusti samoja silloin ennen kuin nytkin. Ei tuo amerikkalainen päätuomarikaan paljon sen kummempi ollut. Niiltä osin elokuva edustaa vain tavanomaista kriittistä realismia. Itse asiassa se on kohtuullisen tasapuolinen, itsekritiikki on aina kuulunut amerikkalaisten ominaisuuksiin.
Klaus Härön Miekkailija kärsi aikoinaan näiden vanhakantaisten kriitikkojen samoista asenteista: liian laskelmallinen, liian poliittisesti suunnattu, liian tunteisiin vetoava, liian onnellinen loppu. Ja meitä on sentään monia ihan valppaita ja valistuneita katsojia, joihin nämä menevät täydestä ja herättävät jopa ihailua.
Miekkailija ei ikävä kyllä päässyt Oscar-kisaan. Ehkä se on liian kapea elokuva sikäläiseen makuun, kun rinnalla vyöryy tällainen maailmanpolitiikkaa täräyttelevä huippudraama. Kunhan Härö saa Spielbergin budjetin, mitä vielä syntyykään.
Pienestä kotimaisesta plagiaattikärhämästä riittää juttua päivästä toiseen Hesarissa. Jonkun aikaa hautomani näkemyksen lähetin lehteen; saas nähdä tuleeko se julki ja millaisena. Jotain jännitystä elämässä täytyy olla näilläkin arkisen rauhan rantamilla.
19.1.2016