Panu Rajala

 

Olihan Kirsti Mäkisen päivä ja samalla koko perheensä. Kirstin koulumuistelmat Pulpetin henki julkistettiin Otavan kirjakaupassa, paikalla ystävien sankka kaarti. Kirstin tytär Kaarina oli laatinut kirjan kannen, toinen tytär Kati julkisti samalla uuden Aapisen ja päälle päätteeksi Kirstin poika Kaarle esitteli suunnittelemansa uuden pelkistetyn työpisteen (pulpetin). Onkohan toista tällaista kouluperhettä?

Tilaisuuden keskusteluista jäi mieleen opettajan asema oppilaittensa elämänikäisenä vaikuttajana. Erityisesti äidinkielen opettaja pääsee lähelle oppilaitten sisintä olemusta ja kehittyvää maailmankuvaa. Itsekin aioin alun perin suomen opettajaksi, mutta elämä johdatti muihin hommiin. En olisi varmaan ollut Kirstin veroinen tarmonpesä, mutta perässä olisin pinnistellyt minäkin.

Riitta Uosukainen piti eloisan palopuheen opettajan kutsumuksesta ja vapauksista, joita opetussuunnitelmat eivät ole sitoneet. Muistelijoita oli monia, äänessä ainakin Liisa Horelli, Matti Sinko, Erkki Sinkko ja Juhana Vartiainen. Marja sanoi ottavansa Kirstin kirjan matkalukemiseksi, kun pian lennähdämme Kroatian rannikolle.

Kirsti on paljon muutakin kuin opettaja, hän on palkittu tietokirjailija ja ahkera puhuja, viimeksi piti loistavan puheen syntymäpäivilläni. Kirstiä saan kiittää tai syyttää joistain manöövereistä omalla kohdallani, vaikkei hän minua koskaan opettanut. (Opettajamme Urho Johansson esiintyy kyllä kirjassa.) Hän junaili minut aikanaan Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivien ohjelmajohtajaksi, ja nyt yhdeksänvuotinen periodi alkaa pikkuhiljaa täyttyä.

Niissä merkeissä istuimme iltaa taas Kuussa (ravintola Töölössä) tarkastellen kuluneen kesän päiviä ja niistä tulleita palautteita. Kaikki oli voittopuolisesti hyvinkin myönteistä, vain ikuinen murheenkryyni, ruokatarjoilu teltassa, kiikasti pahemmin kuin ennen. Siihen on saatava korjaus, puhisi Johanna. Hän näkyy päivittäneen istuntomme tunnelman Facebookiin aivan oikein: harvinaisen hauska ja lämminhenkinen, myös tuloksellinen ohjelmavaliokunnan kokous!    

Kuu on noussut suureen suosioon, nytkin se oli täynnä näin arki-iltana. Sijainti suurten hotellien ja oopperan vieressä on auttanut kaiketi asiaa. Errityisesti voi suositella keittiön paistettua maksaa: aivan suussa sulavaa, meinasi mennä kieli mukana.

Sitten pakkailemaan ja matkaan, Mika Waltarin hengessä. Kuulumisiin vähän myöhemmin.

22.9.2015

Tuulaliina Varis on Joensuun kirjallisuustapahtuman voimahahmoja.

Taloustiedettä ja kirjallisuutta kolmen päivän täydeltä. Joensuun Raha-seminaari oli monipuolinen tietopaketti. Jopa minä tunnen ymmärtäväni nyt vähän enemmän rahan ominaisuuksia elämänlaadun takeena ja vaihdon välineenä.

Kysymys on luottamuksesta ja riippuvuudesta, kuten notkeasanainen sosiologian professori Turo-Kimmo Lehtonen opasti. Rahan avulla tavoittelemme riippumattomuutta ja valinnan vapauksia (esim. asunnon ja kulkuneuvon suhteen), mutta tosiasiassa rahaan kytkeytyy jatkuva riippuvaisuus siitä, että muidenkin luottamus rahan arvoon säilyy. Erilaisten riippuvuuksien ja yksilöllisen vapauden tavoittelun välillä vallitsee jatkuva paradoksaalinen jännite.

Rahasta kirjoitti paljon Paavo Haavikko, mistä kertoi hänen tulevan elämäkertansa kirjoittaja Martti Anhava. Eikö Haavikko ollut jo traagisen pakonomaisesti kiinnittynyt rahaan? Suhteeseen liittyi suuri riippuvuus ja samalla epäluottamus. Vielä viimeisinä vuosinaan talousguru kuuluu olleen päivittäin huolissaan siitä, onko hänellä enää rahaa ja kuinka paljon. Hänen viimeinen intohimonsa oli pörssikurssien seuraaminen. Hänen koko olemassaolonsa, myös käsityksensä maailmanrakennuksesta, oli rahasta riippuvainen.

Osoitin omassa jutussani, kuinka raha – ja rahan tarve! – hallitsi Sillanpään uran monia käänteitä, mutta hänen tuotannossaan raha ei näytellyt juuri mitään osaa. Sen sijaan omaisuus oli hyvinkin keskeinen, eritoten maaomaisuus. Maalaisyhteisö karttoi rahan käyttöä ja harrasti vaihtopalveluita.  Ahneus ja saituus ovat hyvin esillä Sillanpään henkilökuvauksessa, mutta elämänonni huipentuu vasta, kun kaikki aineellinen katoaa – Silja Salmelus!

Toisaalta Ahrolan talon vankka vauraus pitää horjuvan isännän lopulta miehen tiellä. Tässä on Sillanpään katsomusten paradoksi eli ambivalenssi. Yhtäällä puhdas kaikesta ulkoisesta riisuttu inhimillisyys ja luonto, toisaalla perityt talonpoikaiset arvot, vahvasti materiaaliin ja maan kasvuun liittyvät. Näiden välillä elämä huojuu ja ruljanssi pyörii.

Kuulimme seminaarissa myös elämäntaiteilijaa Lasse Nordlundia, joka elämäntavassaan tavoittelee jokseenkin täydellistä riippumattomuutta rahasta. Hän väitti käyttävänsä rahaa 50 euroa vuodessa. Kaikki muu tulee luontaistuotteina. Hirret hän veisti itse taloonsa ilman moottorisahan taio traktorin apua.  Hän käyttää vain lihasenergiaa. Mutta Lehtonen osoitti, että hänkin on riippuvainen jostakin: säistä, viljelysten onnistumisesta, terveydestä, ruumiin kunnosta. Täydellistä individualistista riippumattomuutta ei kukaan täällä voi saavuttaa.

Eniten minua tärähdytti Tiitu Takalon osoittamat valtavat luvut meillä hukkaan heitetyn ruuan määrästä. Roskisdyykkarin kokemus kertoi massiivisista herkuista. Jos todella kotitaloudet heittävät ruokaa menemään vuosittain 50 miljoonan euron edestä, summa riittäisi kirkkaasti nykytasoisen pakolaismäärän hoitoon ja ylikin jäisi. Lisäksi tulee sitten ravintoloiden ja liikkeiden hävikki, mutta se on pienempi kuin kotitalouksien vastaava! Mä olen puulla päähän lyöty, itse kun en henno heittää juuri mitään pois. Marja voi vahvistaa, että popsin mieluummin vaikka vähän kuivaa ja pilaantunutta eikä vatsa ole tämän huonommaksi mennyt.

No jaa, kaikkea oppii, kun kuuntelee viisaiden puheita. Joensuun esitelmiä seurasi lähes loppuun saakka sankka salintäyteinen yleisömäärä. Ihan tällaisia vanhanaikaisia seminaarejakin siis tarvitaan. Halukkaasti yleisö kuunteli Anna-Leena Härkösen, Anita Konkan ja Katriina Järvisen todistuksia aivan arkisestakin rahankäytöstä, sen iloista ja ongelmista. Keskeinen kysymys kuului, tuoko raha onnea. Voi tuoda onnea, mutta ei onnen, täsmensi Katriina loppupaneelissa.

Lauantai-illan vietimme vastaanotolla Pielisjoen linnassa (jonne Ståhlbergit aikanaan kyyditettiin), ja iltaa jatkettiin Teatteriravintolassa, sitkeimmät vielä Sointulassa, joka kuulemma kulttuurikapakkana yrittää korvata sen menetetyn Jokelan. Sunnuntaina ehdin katsastaa paikallisen korkeatasoisen taidemuseon, Nelimarkkojen näyttelyn ja varsinkin Onni Okkosen hienon kokoelman. Monista muistakin lyseon oppilaista oli kehkeytynyt aikamoisia taiteilijoita.  

Sitten lento heilahti iloisesti Helsinkiin Martin ja Katriinan seurassa. Hauska oli hillua Joensuussa, vielä hauskempi palata taas kotiin.

20.9.2015

Täällä Joen kaupungissa on varsin hiljaista, ei mielenosoituksia missään. Pilvistä on, alkaa hiljalleen sadella. Kävelen ja katselen kaupunkia. Muistan Kaupunginteatteria, jonka remontoidun näyttämön vihkiäisiin kirjoitin 15 vuotta sitten näytelmän herra Untolasta eli Maiju Lassilasta.

Lennähdimme tänne Martti Anhavan kanssa jo torstai-iltana, kun tänään ei lentoihin voinut luottaa. Niinpä on aikaa silmitellä. Cumulus on kämppämme keskellä kaupunkia, aivan kelpo majatalo.

Täällä on meneillään Raha kirjallisuudessa ja toisissa taiteissa -seminaari. Aihe on mitä ajankohtaisin, kuten Raisa Simola avauksessaan totesi. Ensimmäisenä päivänä kuultiin tieteellisiä esitelmiä rahataloudesta. Mieleen jäi prof. Turo-Kimmo Lehtosen esitys riskeistä ja niiden turvaa tai arvaamattomuutta tuottavasta vaikutuksesta. Vain riskialtis sijoitus on kuulemma mielenkiintoinen. Ulkomaiset sijoittajat eivät kiinnostu liian vakaasta Suomesta!

Tästä teemasta voin jatkaa huomenna omassa esitelmässäni: Sillanpää jos kuka oli kustantajan kannalta suuren ja arvaamattoman riskin sijoitus, lopulta sittenkin tuottava.

Illalla katselin kommentteja lakosta ja mielenilmauksista. Saattoi arvata, että Juha Sipilän hyvä ja asiallinen puhe synnytti monenlaista mälväämistä. Sitä on pilkattu monotoniseksi luentaesitykseksi vailla uusia avauksia. Mitäs uusista, kun eivät entisetkään tunnu menevän perille. Sitä paitsi Suomessa on aina pidetty puheet naama peruslukemilla. Kekkonen luki paperista vihaisen näköisenä, eikä ollut Koivistokaan suuri puhuja. Halonen ei puhunut, vaan jutteli.

Jos meillä joku pitäisikin eloisan ja ärhäkän puheen kaikkine elekielineen, siitä vasta meteli nousisi. Mitä se oikein aikoo? Hämää ulkoisilla tempuilla, kun ei ole sanottavaa. Olemme kaukana amerikkalaisesta tai ranskalaisesta puhekulttuurista. Putin Venäjällä on myös aika kuiva puhuja, entisistä valtiaista puhumattakaan. Hrushtsevilla oli vähän rähinää, mutta niinpä saikin pian potkut.

Kommenttien tähänastinen pohjanoteeraus: Susaanna Kuparisen tulkinta Sipilän kädenpuristuksen yhteydestä fasismiin! Samalla olin Pressiklubilta kuulevinani, että edellinen keskustalainen pääministeri joutui eroamaan sekaannuttuaan korruptioon. Tästä olisi hauska kuulla vähän perusteita. Vanhasta yritti muuan tv-journalisti naruttaa lautakasoista, mutta sai itse lähdön ennen pääministeriä,. Näin sinkoilee täällä naisen aatos. Toisaalta repäisevää poliittista teatteria ei saada aikaan, ellei itse keksitä hatusta skandaaleita.

Rohkenin pitkästä aikaa katsella alusta loppuun sitä Siunattua hulluutta Teemalta, eikä se enää niin hullulta tuntunutkaan. Monet muistot palailivat senkin tekovaiheilta. Venytystä on, ja Lempisen osuus kasvoi liikaa, mutta muuten omaleimainen kansankomedia. Mollen paras elokuva, se loi tyylin, siitä alkoi hidas liuku maneeriin ja yliyritykseen.

Illan ihanin leffa oli silti Viikko Marilynin kanssa, joka perustui Colin Clarksin muistelmiin ja Prinssi ja revyytyttö -elokuvan filmaukseen. Maailmalla tällaisia tähtimuistelmia tehdään ihan normaalisti vailla tunnontuskia. Muistan kiintoisan kirjan, jossa puolen vuoden mittainen poikaystävä muisteli hartaana suhdettaan viimeisiä aikojaan eläneen Judy Garlandin kanssa. Mutta jos meillä joku hairahtuu muistelemaan vaikka avioliittoaan laulutähden kanssa, sitä pidetään peräti sopimattomana loukkauksena. Sellainen on mentaliteetin kireys täällä pohjolassa.

Sitten keskityn vain huomiseen esitelmääni lenkkeilemällä ja kertaamalla papereitani.

18.9.2015

Kiinnostava seminaari oli SKS:n juhlasalissa: Aleksis Kivi psykiatrien silmin. Sinnehän oli paineltava.

Kun olimme pari tuntia kuunnelleet viisaita puheenvuoroja ja vilkasta keskustelua, kysyin vierustoverilta Juha Lindströmiltä, mitähän Aleksis itse olisi pilven reunalla tämmöisestä konklaavista tuuminut. Kun joukko oppineita vaivaa ankarasti päätään miettien, mitä sairauksia Kivi 150 vuotta sitten kohtasi ja mihin lopultakin kuoli.

Sairauksia kertyi melko edustava joukko: krooninen melankolia, skitsofrenia, psykosomatisaatiohäiriöt, lyijymyrkytys, karsinogeeninen vaikutus, aivokasvain, alkoholismi, vitamiinipuutos, dementia, jopa borrelioosi.

Olihan siinä Aleksilla taakkaa. Mutta mihin hän lopultakin kuoli, siitä jäi hedelmällinen erimielisyys voimaan. Sitovia todisteita ei voi enää saada. Sairaudetkin on pääteltävä oireista, jotka ilmenevät kirjeissä ja teoksissa, unissakin. On myös Lapinlahden sairaalan kertomus ja tohtori Saelanin diagnoosit kaikessa umpimähkäisyydessään. Sekä joukko hajanaisia ja ristiriitaisia aikalaistodistuksia.

Lisäksi on niin, kuten Jukka Aaltonen huomautti, että 1800-luvun puolivälin sairauksia tarkastellaan tänään nykyisen lääketiedon ja psykiatrian silmin ottamatta huomioon silloista tietämystä ja kulttuurihistoriallista kontekstia. Tällöin voi syntyä huomattavia liioitteluja ja virhetulkintoja. Kiven kirjeissään esittämät valitukset olivat monesti sen ajan yleisiä puheenparsia. Kaikki valittivat sairauksiaan, todellisia tai luuloteltuja.

Ei ihme, että Esko Rahikaisen oli muutamaan otteeseen ponnahdettava pystyyn ja muistutettava Kiven metsämiehen reippaasta kunnosta ja suurenmoisesta tuotannosta. Sitä ei voinut mikään heikkohermoinen melankolikko kirjoittaa. Isäni jo tapasi harmitella Wäinö Aaltosen veistosta Rautatientorilla: tuolissa lojuvan tyypin tilalla olisi pitänyt olla ”metsän poika uljas nuori, sankar jylhän kuusiston”. 

Ratkaistavaa vieläkin jäi. Kiintoisaa oli huomata, että näinkin syvältä biografiasta, suorastaan psykofysiikasta nouseva tutkimusintressi puhutti sekä psykiatrian että kirjallisuuden ja muidenkin alojen tutkijoita. Kirjailijan elämä ei totisesti ole menettänyt mielenkiintoaan, vaikka toista on pitkään haluttu kirjallisuustieteen koturnilta uskotella.

Sakari Katajamäki piti keskustelua koossa, järjestäjänä sekä SKS että Aleksis Kiven Seura, esitelmöitsijät puolestaan Turusta, jossa toimii seuran veljeskerho. Kiven tutkimus etenee muutenkin laajalla rintamalla, ja uusia teoksia ja näitä tekstikriittisiä laitoksia ilmestyy tasaisen tappavaan tahtiin. Olisiko vielä joskus Kiveenkin iskettävä…   

Illalla istuimme Elitessä Artsin, Marjan veljen, seitsenkymppisiä. Näitä nyt tulee, kun ikäluokkamme rynnistää kypsän miehuuden (tai naiseuden) kynnykselle. Sain samalla kivaa palautetta omista juhlistani, joita varman pitkälle syksyyn muistellaan.

15.9.2015   

 

Kaunis poutakausi auttoi hyvästelemään pitkän kesän. Tyyni järvi kimalteli, savusauna sauhusi vielä kerran. Marjat puskista kerättiin, mutta sieniä ei metsästä enää löytynyt. Raukea kylläisyys yhtäkaikki vallitsi.

Rööperi toivotti meidät tervetulleiksi maanantaina. Täällä taas Sepiksen laitamalla oleillaan. Aamulenkillä meren rannalla, lauha tuuli puhalsi. Tästä se taas lähtee, syyskausi ja talvi. Ensimmäinen ranskantunti, ryhmä on uudistunut. Kankeasti muistuu taas kieli mieleen. Pursarilla tuttua menoa, Välkesalmen divari houkuttaa ikkunoillaan. Mikä täällä kuljeskellessa.

Tasavallassa reipasta menoa, lakkoja ja mielenosoituksia kohti suistutaan. Tämä oli helppo ennustaa jo silloin, kun demarit jäivät pois hallituksesta. Mikään uudistus ei nyt kelpaa, pitää vain elää ja jähnätä niin kuin ennenkin. Kasvakoon valtionvelka, kunhan saavutettuihin etuihin ei puututa. Oma suu aina lähempänä kuin säkin suu, pimeää kummassakin.

Nyt kaivataankin sopimista, kun sitä on vasta kaksi kertaa turhaan yritetty. Hauskin oli tämä AKT:n Piiraisen kommentti: ammattiyhdistys ei ole epäonnistunut yhteiskuntasopimusneuvotteluissa, hallitus sen sijaan epäonnistui. Kuinka siis yksi osapuoli voi yksin epäonnistua? Tämä on varmaan jotain omaa ay-logiikkaa.   

Lakko uhkaa jopa tällaisen kirjallisuusmiehen seminaarimatkaa Joensuuhun ensi perjantaina. Pahaksi onneksi lentoja peruuntuu juuri silloin eivätkä junat kulje. Pitäisikö siis jyrskyttää Pohjois-Karjalaan omalla autolla? Vai lähteä jo päivää aikaisemmin? En ole mitenkään syyllinen AKT:n ahdistukseen, mutta minua he rokottavat sekä seminaarin järjestäjiä.

Ottaakohan Roba nyt vähän liian rankkoja aiheita näin Suomen oloihin? Timo Varpio hakee mallia kovemmista ulkomaisista sarjoista. Myös pohjoismaisissa sarjoissa on väkivaltaa riittämiin. Mutta jotenkin Roban entinen ihmissuhteisiin ja arjen karheuteen keskittynyt ote oli kotoisampi. Vaikka mistä tietää mihin Suomessakin vielä ylletään rikosten raaistuessa. Poliisia vastaan ei ole meillä toistaiseksi ihan näin rajusti hyökätty.

Maihin virtaa samalla idästä väkeä rajojen täydeltä. Ähky paisuu Saksassa, vastarinta Unkarissa. Kuinka kauan vieraanvarainen idealismi Pohjolassa kestää? Vaellusten tuottamat mullistukset kehittyvät omia aikojaan. Tulee ainakin säpinää vanhaan Eurooppaan. Agricolan kirkon kryptan ovi oli vielä seitsemän aikaan tiukasti kiinni.

Luen Ivo Andricin romaania Drina-joen silta, minun ikäiseni kirja, suomennettu 1961, jolloin tekijälle myönnettiin Nobel-palkinto. Siinäpä hyytävä kuvaus Dalmatian monikulttuurisista ristiriidoista alkaen 1500-luvulta, turkkilaisten, serbien ja kristittyjen ratkoessa verisesti suhteitaan. Hirvittävän julmaa ja raskasta kerrontaa, samalla mitä valaisevinta historiaa alueilla, joissa kansanryhmät ja uskonnot ovat taistelleet miltei meidän päiviimme saakka. Andric on kylmä, historiallinen eepikko, joka ei tule lähelle ihmisiään, mutta hallitsee laajat kokonaisuudet. Kronikkamainen kollektiiviromaani saattaa kerralla nytkähtää sata vuotta eteenpäin. Aina sama havainto: miten vähän uutta auringon alla.

15.9.2015

Nyt uusitaan vanhoja menestyksiä teattereissa. Tampereella on kesällä uusittu tv-suosikki Tankki täyteen, Tampereen Teatterissa on nähty Älä pukeudu päivälliselle uudelleen ja nyt sitten ikisuosikki Sugar. Tuntemattomasta sotilaasta suunnitellaan jo kolmatta elokuvaa.

Vanhassa vara parempi? Ainakin kassa kilisee. Ihmiset haluavat tuttua ja turvallista, sellaista missä tietää naurun paikat. Tähän tarpeeseen TT:n Sugar uppoaa takuuvarmasti.

Muistan vanhan version, missä Marjut Sariola, Tapani Perttu ja Seppo Mäki loistivat. He olivat kaikki paikalla eilisessä ensi-illassa. Historian siivet suhahtivat. Tapani kertoi joskus rouvasta, joka tuli Hämeensillalla vastaan ja kiitti innostuneena Sugarista: ”Se oli niin hauska, vieläkö se menee?” Viimeisestä esityksestä oli kulunut 15 vuotta. Mutta ehti se mennä 371 kertaa ja kerätä 192 000 katsojaa.

Mites nyt sitten? Startti oli näyttävä. Teatteri tarjosi ensi-iltavieraille kuohuviiniä, musiikkia ja silmäniloa yltä kyllin. Vieraileva ohjaaja Georg Malvius muistetaan viimeksi täällä Les Misérables –ohjauksestaan. Hauska temppuilija oli jo silloin lämmittelypuheessaan ja loppukiitoksissa. Hän on ottanut nyt vanhasta hitistä kaiken mahdollisen hupihurlumhein irti. Mikko Saastamoisen hieno lavastus ja puvut ovat suuri osa viihteen täyteläisyydestä, samoin Adrienne Åbjörnin kekseliäs ja vauhdikas koreografia.

Jos pitää loputtomaasta, notkeasta, täsmätarkasta temppuilusta vaihtuvine ilmeineen, niin tämä esitys on napakymppi. Onhan  Risto Korhonen virtuoosi Daphnen koltuissaan, kukaan ei voi väittää vastaan. Ja onhan Lari Halme vetoava, ajoittain jopa vakavoituva Josephine. Kun miehet ovat naisten hameissa, se on niin hassua. Mutta muuttuneet sukupuoliroolit ovat vähän syöneet komiikan perusteita. Nyt ei ole enää niin ennenkuulumatonta, että mies voisi mennä miehen kanssa kihloihin. Aika on tehnyt aika vinhan kierroksen, eikä Billy Wilderin loistava komedia enää pysy perässä, ei anna uudistuvia mahdollisuuksia. Vanhoilla keinoilla mennään, niitä vain vimmatusti kiihdyttäen.

Hanna-Liisa Vosa (en mä saa tähän virolaista aksenttia) on hurmaava misukka vierasperäisine korostuksineen, laulaa ihanasti ja hemaisee herkästi. No eihän ole Marilynin voittanutta, mutta eipä löytyisi meiltä montaa  parempaakaan Sugaria.

Minun makuuni ohjaus ylityöstää ikikulua juttua, alleviivaa kolmasti koomiset kohdat, temppuilee ylettömästi ja hauskuuttaa meitä hartiavoimin. Mutta varmasti tästä nautitaan, ja joulun alla ilo nousee jo kattoon ja korkeammallekin. Sinne vain iloitsemaan!

Mutta aivot voi jättää narikan puolelle, kun tarinan tuntee ja käänteet osaa hyvin ennakoida. Mutta eihän tässä taidetta yritetäkään, sitä vaan että katsomo täyttyy. Täytyypä seuraavaksi katsoa Frenckellin puolella vaikka Skavabölen pojat, vanha menestys sekin, mutta varmaan elämänmakuisempi.

Onnea Reino Braggelle onnistuneesta ensi-illasta. Viimeksi tapasimmekin pirskeissä tuolla Maisemakahvilan teltassa. Vuoroin vieraissa, yhtä juhlavasti ja iloisesti.

10.9.2015

Vanha norssi Lauri Karhuvaara oli varma ja luotettava haastattelija Studio 55:ssä. Juttu kulki luontevasti. Viimeksi olen ollut tv:ssä tentattavana kirjastani Lavatähti ja kirjamies pari vuotta sitten. Silloin veljet Nyberg ja Harkimo kävivät vuorollaan päälle kuin yleiset syyttäjät.

Nyt oli huomattavasti leppoisampaa ja antoisampaa. Puhuttiin ihan asiaa ja varmaan valaistiin myös uusinta kirjaani Nuoruuden neljäs näytös.

Kiva sattuma oli, että edellä menivät studioon Roban tähdet Kari Hietalahti ja Tiina Lymi. Sain tilaisuuden kehua tätä mainiota sarjaa, joka taas on alkanut uusin jaksoin. Timo Varpion käsikirjoitus jakelee ytimekkäitä repliikkejä, ohjaaja Joonas Tena luo osuvia tyyppejä. Taas tiedän mitä tehdä maanantai-iltaisin.

Päiväkävelyllä Marjan kanssa Galleria Duetossa, missä katseltiin Inari Krohnin hieno tutunomainen näyttely, sitten lounaalla Fredalla Grilli Istanbulissa, mukava paikka. Melkein vastapäätä on uusi paperikauppa, niitä on nyt peräti kaksi Helsingissä, loistavaa.

Illan suussa reippailin Krunikkaan Meritullinkadulle, missä sain tutustua Olavi Paavolaisen ja vaimonsa Sirkka-Liisan tilavaan asuntoon vuosilta 1948-52. Silloin avioliitto pysyi vielä koossa ja Pekka syntyi. Nyt korkeissa huoneissa asuvat Kai ja Pirjo Westman, heidän kanssaan istuttiin ja puheltiin monenlaista Paavolaisen tiimoilta. Myös Krunikan laajemmasta kulttuurihistoriasta kuulin kaikennlaista kiinnostavaa. 

En vain pääse irti Paavolaisesta. Alustavan tarinoinnin jälkeen asteltiin mäki alas Krunan Mestaan, missä kokoontui kaupunginosan lukupiiri, puolentoista kymmentä kirjallisuuden harrastajaa, enimmältä naisia kuten tavallisesti. Nämä ovat aktiivisia, hyvin lukeneita seurueita, sen olen huomannut ennenkin. Nytkin tunsivat puheena olevat teokset, ja niistä käytiin hyvinkin vilkasta keskustelua.

Hyvä tarjoilu niin Westmaneilla kuin lukupiirissä kruunasi vierailun. Tuskin arvasi Olavikaan, millaisiin kekkereihin hän tulevat tutkijansa johdattaa. Sopiva syyskauden avaus koko päivä tv-juttuineen ja lukupiireineen; tästä kirjasyksy taas käyntiin pannaan.

8.9.2015

Nyt odotan, kuka julkisuudessa ensin keksii mojovan pilkan Juha Sipilän hienosta ratkaisusta ottaa pakolaisia kotiinsa. Eihän tämmöistä elettä oikein voida sallia. Saattaa olla, että mälvääminen on jo keskustelupalstoilla täydessä vauhdissa.

Eivät vain maahanmuuttokriittiset, vaan myös oikeassaolijat varmaan harmistuvat. Eihän yksityisten pidä asiaan puuttua, yhteiskunnan nämä täytyy hoitaa!

Asenne tuli selvästi esiin Pressiklubissa, missä ajatuskoe omasta uhrauksesta aivan nauratti Silvia Modigia ja sai Jari Tervon väistellen vitsailemaan. Hän ei ottaisi sukulaisiakaan luokseen asumaan. Suvaitsemisen ja humaanin solidaarisuuden puolella ollaan, mutta eihän yksilön tarvitse sentään hädän eteen mitään tehdä!

Tervo jatkoi linjaansa Uutisvuodossa kaskuilemalla, että Suomi ottaa neljä pakolaista, joista kaksi – Roman Schatz ja Neil Hardwick – ovat jo maassa. Tällainen satiiri ei enää osu lähellekään maalia (30 000 pakolaista tulossa), vaan kääntyy puhujan vitsinväännön pohjanoteeraukseksi. Käänsin kanavan koripallon puolelle.

Euroopan vakava kriisi voisi tietysti olla muhevaa kasvupohjaa hirtehiselle huumorille, mutta karmaisevien uutiskuvien jälkeen hyväosaisten naureskelu ei hevin huvita.

Samalla käsitteet sekoittuvat iloisesti. Ruotsi kuulemma auttoi Suomea ottamalla 1960-luvulla suuren joukon maastapoistujia hoiviinsa. Muuttajat lähtivät silloin rauhallisesta, tosin työttömyyden ja maaltapaon vaivaamasta maasta etsimään parempia oloja. He eivät menneet vastaanottokeskuksiin hoidettaviksi, vaan suoraan tehtaisiin töihin. Ruotsi auttoi Suomea auttamalla omaa työvoimapulaansa.

Sotalapsikysymyksessä taas Ruotsissa toimittiin enimmältä yksityisten ja silloinkin osaksi itsekkäiden järjestelyjen pohjalta, minkä seurauksia on nyttemmin käsitelty traagisten traumojen tuottajina lapsille.

Monikulttuurisuuden sinällään monimutkaisesta käsitteestä ilmestyi tänään sunnuntaina Aamulehdessä kerrassaan selventävä kirjoitus. Pertti Timonen muistuttaa kolumnissaan, että ”tämänhetkisen pakolaistulvan taustalla on useassa tapauksessa lähtömaiden monikulttuurisuus kaikkine siihen liittyvine aseellisine konflikteineen”. Hän toteaa, että tutkimusten mukaan maihin, joissa on vahvoja uskonnollisia, etnisiä, kielellisiä tai muita fraktioita, on vaikea juurruttaa demokratiaa. ”Se on mahdotonta voimakkaasti toisistaan eroaville kulttuuriryhmittymille.”

Timonen rohkenee kysyä, miten monikulttuurisuus on viime aikoina rikastuttanut suomalaista kulttuuria. Tätähän pidetään ikään kuin itsestään selvyytenä, usein historiallisiin esimerkkeihin viitaten. Timonen viittaa kunniamurhiin, naisten alistettuun asemaan perheissä, tyttöjen ympärileikkauksiin, lapsiavioliittoihin ja homouden kriminalisointiin. ”Tuskinpa monikaan kantasuomalainen haluaa rikastuttaa kulttuuriaan näillä aineksilla.”

Tässä ei puhu mikään ”kiilusilmäinen persu”,vaan ansioitunut dosentti ja pitkän linjan politiikan tutkija, puoluekannaltaan kriittinen demari. Myös päätoimittaja Jouko Jokinen ja Kari Salminen selventävät   artikkeleissaan näitä helposti sekoittuvia käsitteitä.

Tällaisten arvioiden jälkeen käsitteet kuten monikulttuurisuus, maahanmuuttokriittisyys ja rasismi liikahtavat pykälän verran täsmällisempään asentoon, ja keskustelustakin voi tulla hivenen analyyttisempää, jopa hyödyllisempää kuin vain summittainen huutelu vastarinnan ja myötäsukailun poteroista.

Itse kannatan ja odotan kiinnostuneena pakolaisia Hämeenkyröön, mihin jo valmistellaan tuloasemia. Täällä jos missä uudet kulttuuriset tuulet virkistäkööt vähän jämähtänyttä kansanluonnettamme.

6.9.2015

Tästähän se alkoi, Jussi Snellmanin fanfaarista ja Anssi Hirvosen vetäisemästä ”Niin kauan minä tramppaan…” Maila Böhmin säestyksellä. Jussin vierellä juontajat Jere ja Vilja.

Viikko kulunut, elämä alkaa hiljalleen palautua. Sain ärhäkän flunssan, voimat meni muutamaksi päiväksi. Paineet purkautuivat, pakollinen lepo rauhoitti.

Mikä on syntymäpäiväjuhlien syvempi tarkoitus? Siinä voi kerralla päivittää elämänsä, tehdä tiliä ja alkaa uutta kautta. Samalla huomaa, kuinka lämmittävää on, kun kanssakulkijat muistavat, iloitsevat ja onnittelevat. Vielä ollaan hengissä!

On myös ihmeellistä, kuinka joukko ystäviä innostuu järjestämään suurehkot pirskeet ikään kuin oma juhla ja kunnia olisivat kyseessä. Maisemakahvila heräsi komeasti eloon! Kiitos Pylsyn-Lepolan sukukunnalle, naapureille ja kylänväelle, koko siellä heiluneelle ihmejoukkueelle!

Sykähdyttävimmät hetket? Kai ne olivat Marjan salaa suunnittelemat ja tietämättäni syntyneet laulunumerot, Alman nukketeatteri oopperan synnystä sekä puheiden mainelauseet. Sellaisia kuulee aika harvoin. Mutta huomasin, että ihminen kestää kehumista sittenkin yllättävän hyvin.

No jaa, nyt eivät työt hetkeen maistu. Tekisi mieli lukea kaikenlaista rästiin jäänyttä. Kirjoja olisi loputtomat pinot. Tässä pientä alkua viikon toipilaspäiviltä.

Tuula Saarikosken muistelmat Kaaos ja kirkkaus (WSOY) on kiinnostava leikkaus menneisiin vuosikymmeniin ja moniin ennelta tuttuihinkin asioihin, varsinkin ykkösvaimon Saarikoski-suhteeseen. Luontevasti, tyylikkäästi, melko pidättyvästi Tuula S. kirjoittaa, ohittaa asioita kevyesti, vain välistä ironia hipaisee, lempeys kuitenkin voittaa. Piti katsoa joitain asioita uudelleen Tarkan paksusta ja seikkaperäisestä elämäkerrasta. Hurjaa menoa silloin 50- ja 60-luvuilla!

Ohitin nopeammin Marimekon vaiheet ja Tuulan tiibettiläiset tihentymät, kauniisti on kaaoksesta selvitty kirkkauteen, onnittelut siitä. Naiset ovat kestävää ainesta särkyviin miehiin verrattuna. Kirjassa on viisaita ajatuksia tyttökoulujen merkityksestä naisten itsenäisyyden lujittajina. Yhteiskouluissa on jotain menetetty, sen tunnen minäkin poikakoulun kasvattina.

Yllättävä elämys oli Joni Skiftesvikin Runeberg-palkittu Valkoinen Toyota vei vaimoni (WSOY), jonka vasta ehdin lukea. Siihen on oikein palattava, varsinkin Jonin vetäisemä muotokuva Mollesta eli akateemikkovainaasta Rauni Mollbergista herätti mielessäni monia muistoja. Juuri tuollainen Molle oli, ei voi väittää vastaan. Skiftesvikin käsikirjoituksen elokuvaan Ystävät, toverit Molle runteli tuttuun tapaansa. Kirjoitin elokuvasta Aamulehteen kolumnin otsikolla ”Komea fiasko”. Jonille elokuvan näkeminen ensi-illassa näyttää olleen shokki, niin täysin tarina oli muuttunut.

No tästä voisin kertoilla lisää, mutta Jonin kirjassa on paljon muutakin, vavahduttavaa perheen sairaushistoriaa, muistoja lehtimiehen kirjavilta vuosilta – varsinkin Kostamuksen kokemukset huvittivat. Pohjoissuomalainen politiikka, journalismi ja poetiikka elävästi esillä.

Jatkan lukemista ja lepäämistä – hienosti voisi sanoa että latautumista.

5.9.2015