Panu Rajala

Muistettava päivä! Juhlimme Inhaa aamusta iltaan.

Olen kieltämättä tottunut kirjojeni herättämään kohinaan, useimmiten epäkirjalliseen. No nyt tuli räntää tupaan itse kirjasta, suorastaan kirjallisista keinoista.

Pari vuotta sitten herrat Nyberg ja Harkimo kuulustelivat minua televisiossa kuin siviilirikollista. Kun sain kutsun TV1:n Aamun kirjaan, kuvittelin puhuttavan toisessa äänilajissa. Niin tapahtuikin enimmän osan ohjelmasta. Kunnes Puttonen teki paljastuksen: kirjassani Intoilija on sivukaupalla suoraa Inhan tekstiä.

Niin totta vie onkin. Halusin romaanilla kunnioittaa Inhan elämää ja myös hänen omaa tekstiään. Niinpä upotin omaan kerrontaani hänen matkakuvauksiaan. Ne ovat lajissaan ylittämättömiä, todistajan omia autenttisia elämyksiä. Miksi niitä pitäisi ruveta ”parantelemaan”?

Kun matkat ovat Inhan keskeisintä elämäntyötä, ei niitä sovi kiertääkään. No pitäisikö suorat lainaukset jotenkin ilmentää? Siten että romaanin minä-kertoja I. K. Inha ilmoittaisi, että nyt siteeraan vanhaa teostani. Erinomainen tyylikeino vai mitä. Tärkein on kokonaisuus, kerronnan  yhdenmukaisuus.

Romaanilla on kymmenkunta muutakin kertojaa, toiset keksittyjä, toiset omalla kirje- tai päiväkirjaäänellään. Mitä tavallisin kerronnan keino kautta maailmankirjallisuuden.

No tästä ei sen enempää. Aina sitä vanhakin konna yllättyy, mistä kohu milloinkin nousee. En ole seurannut some-keskustelua aiheesta, joten jatkakaa rauhassa. Parhaiten kommentoivat aina ne, jotka eivät ole kirjaa edes pidelleet kädessä saati lukeneet.

Me sen sijaan juhlimme Inhaa meillä bortshkeitolla miltei koko elossa olevan Nyström-kantaisen suvun voimin. Kaksitoista henkeä oli saapuvilla, lähinnä tätä Norhan eli Into Konradin Onni-veljen haaraa. Jaoin kaikille kirjat, riemukasta oli, shampanjaa kohoteltiin.

Sitten painelimme Valokuvataiteen museoon, jossa pidettiin lämminhenkinen tilaisuus päivälleen 150 vuotta täyttävän sankarin kunniaksi. Sain kertoa kirjastani, Inhasta väitellyt Kati Lintonen valaisi omaa taiteilijakuvaansa ja museon eläköitynyt tutkija Jukka Kukkonen päivitti seikkaperäisesti varsinaisen Inha-tutkimuksen nykyvaihetta. Paljon on vieläkin tehtävää, kuviakin kadoksissa. Viisaita puheita, ei mitään ylimääräistä kuohua tai kohinaa, tupa täpösen täynnä kiinnostuneita.

Aloitekin kuultiin: yliopistoon pitäisi hetimiten perustaa Valokuvataiteen professuuri! Miten vain lienee taloudellisten resurssien laita?

Leikattiin Inhan juhlakakkua, tutkailtiin kirjoja ja puheltiin valokuvista ja Inhan merkityksestä. Sitten marssittiin reippaasti sateessa Hietaniemen hautausmaalle laskemaan kynttilöitä, kukkia ja seppeleitä Into Konrad Inhan haudalle.

Hieno tilaisuus. Koko kohina ehti unohtua, ja hyvä niin. Inha elää kuvissaan ja kirjoissaan, toivottavasti myös minun kirjassani.

12.11.2015

Fysiikan nobelistit, japanilainen Takaaki Kajilan ja kanadalainen Arthur B. McDonald tuntevat neutronien näkymättömän viuhinan. 

Miksei Suomi saa tieteen Nobeleita, kysyi kerran Kimmo Pietiläinen radion keskusteluohjelmassa. Puolitoista palkintoa on plakkarissa, mutta A. I. Virtasesta ja Ragnar Granitista on kulunut aikaa. Pietiläisellä oli selityskin, kaiketi se liittyi yliopistojen rahoitukseen ja sen kohdentamiseen sekä tiedekirjallisuuden asemaan, en muista tarkalleen. Mutta huoli oli jo silloin ilmassa. Mikä on Suomen tieteen taso?

Nyt tähän saatiin vähän lisävalaistusta, kun joukko professoreita keskusteli Sanomatalon Mediatorilla siitä, millä eväin tieteen Nobelit tänä vuonna napattiin. Kävi selväksi, että kansainvälinen huippututkimus on jo huiman kallista. Toiseksi, kohta ei voi enää sanoa, että joku maa tai sen edustaja saa Nobelin, kun tutkijat muodostavat monikansallisia ryhmiä, kokeita ja ideoita synnytetään eri maissa ja maanosissakin ja sitten vedetään yhteen.

Tänä vuonna matotutkimus eteni lääketieteessä (hyödyttää eritoten eläinlääkäreitä), neutronien (noitten näkymättömien hiukkasten) tutkimus fysiikassa, dna-häiriöiden korjaaminen kemiassa ja – niin, taloustieteen painopisteet jäivät minulle vähän hämäriksi. Voiko talouden tutkimista sanoa edes tieteeksi, niin erimielistä, ristiriitaista  ja umpimähkäisen tuntuista lausuntoa tulee ulos talousviisailta. Ehkä se on rinnastettavissa meteorologiaan, joka sentään lienee eksaktimpi tutkimuksen ala. Tiesittekö muuten, että maailmankaikkeudesta voimme havaita vain noin 5%. En minäkään.

Millä aloilla Suomi voisi pienillä resursseillaan olla vahvoilla? Minna Nyströmin mukaan genetiikassa ollaan lähimpänä uusia oivalluksia. Neutronit ovat tuoneet jo monta Nobelia, tuskin Suomen fyysikoilla on siihen paljon lisättävää, niin ainakin päättelin Juha Äystön puheista. Entäs lääketieteessä? Seppo Meri vaikutti optimistiselta, mutta nyt ei muista hänen ehdottamiaan vahvuuksia. Syöpätutkimuksiin ne kai liittyivät, tähän ikuisuusaiheeseen.

Ylipäätään Nobelit myönnetään kauan sitten tehdyistä keksinnöistä, ja tutkimus on aina luonteeltaan hyvin pitkäjänteistä. Seppo Meri sanoi, että jos hän lähtee tekemään tutkimusta univaikeuksista, pitäisi varata noin 30 vuoden periodi ennen kuin kunnon tuloksia alkaa tulla. Viiden vuoden päästä luultavasti rahoitus jo katkaistaisiin.

Samaan aikaan, kun näistä keskustellaan, opetusministeriö leikkaa rajusti yliopistojen resursseja. Parantaako hevoskuuri tieteen tasoa? Ehkä näinkin hallituksessa ajatellaan: pannaan ne oikein ahtaalle ja katsotaan, ponnistavatko hädissään entistä raivokkaammin uusiin yllättäviin tuloksiin. Joskus tällainen piiska voi toimiakin, mutta nyt vallitsee yleinen epäily ja tyrmistys ministeri Grahn-Laasosen railakkaan paimenkirjeen jälkeen.

Eikö ole kuitenkin hyvä, että opetusministeri osoittaa näinkin suurta mielenkiintoa akateemista tutkimusta kohtaan. En muista ministerien ennen kirjoitelleen, rahapäätöksiä vain ovat läimäytelleet pöytään ja vaatineet uudistuksia.  Jälkiviisaissa Helena Ranta kummasteli kirjeen kielikuvia, mutta eivätkö ne ole sentään elävämpiä kuin puhki kuluneet fraasit, joita yleensä ministeriöistä kuullaan. Nuori ministeri pisti pään pölkylle ja kuulee kunniansa, rohkea teko sekin.

Kun kärkihankkeet ovat ajan henki, Sanomatorin Nobel-keskustelussa tuli esiin eräitä selviä kärkimahdollisuuksia, joilla Suomenkin tieteen tekijät voivat nousta himoittuun palkintoon. Mutta olisiko sitten reilua, että suuri rahapussi paiskattaisiinkin todennäköisille voittajille ja muut jäisivät kärsimään. Kuinka kävisi onnettomille humanisteille, näille pahnanpohjimmaisille? Kannattaako tiedettä ylipäänsä kilpailuttaa?

On aina houkutus muistaa vanhoja hyviä aikoja, jolloin akateeminen vapaus vielä rehotti. Opiskelin itse pitkään ja tehottomasti, mutta siitä oli se hyöty, että lukeneisuutta ja kokemusta kirjoittamisesta kertyi. Kun nyt kypsällä iällä innostuin tosissani kirjoja tekemään, tunnen nuorena hankitun laajan pohjan hyödyttävän. Jos olisin pikavauhtia valmistunut, olisiko ollut malttia kerätä tietopohjaa myöhemmin? Olisinko vain rynnännyt eteenpäin uusiin työhaasteisiin, kuten tänä päivänä on vähän pakko näillä nuoremmilla. Ei käy heitä kateeksi näinä ankarina aikoina.

Enhän ole enää asiantuntija enkä seuraa paljonkaan akateemista maailmaa saati kovia tieteitä, mutta tunsinpa vähän sivistyneeni minäkin näitä keskusteluja kuunnellessani.

30.10.2015

Luin jännittävän kirjan Pariisin miehityksestä 1939-1944. Kirjoittaja on Simone de Beauvoir (vas.), hänen muistelmiensa kolmas osa. Siinä pääsee osalliseksi miehityksen arjesta, saksalaiskomennosta aivan silmän tasalla. Samalla tulee tietoja ajan niukasta kirjallisuudesta ja teatterielämästä pimennetyssä, nälkää näkevässä Pariisissa. Aika vaikeaa siellä oli keinotella ihan vain viikosta toiseen.

Muistelijan sankareita ovat Jean-Paul Sartre ja Albert Camus, joiden ensi tapaamisesta saadaan autenttinen kuvaus, samoin suhteen kehityksestä. Kaukana ovat vielä myöhemmät erimielisyydet ja välirikot. de Beauvoir kuvaa eloisasti taiteilijapiirien suhteita, nimeää jalot vastarintamiehet ja pettyy pettureihin. Yllättävän monet kirjailijat kannattivat saksalaismiehittäjiä.

Vähän tulee ihmetellyksi, että varsinkin Sartre saa liikkua vapaasti karattuaan saksalaisten vankileiriltä. Hän käy vastarintaliikkeen kokouksissa ja istuu Floressa ystävien kanssa eikä häntä pidätetä uudelleen. Hän myös kirjoittaa näytelmiä ja artikkeleita, ottaa kantaa ja väittelee. Monia muita pidätetään ja teloitetaan. Oliko hänellä samalla salaisia kontakteja saksalaisiin vai pidettiinkö häntä vain vaarattomana intellektuellina? Pitäisi tarkistella elämäkerrasta, mutta kirja on maalla.

de Beauvoir kirjoittaa tiiviisti, älykkäästi, jotensakin sensuellisti. Hän on ilmeikäs ajan ja ihmisten kuvaaja. Oman hohtonsa muistelmille antaa hänen esikoisteoksensa Kutsuvieras syntyvaiheet, ilmestyminen ja hyvä vastaanotto keskellä sotaa ja miehitystä. Tekijää ei suuremmin näy harmittaneen sekään, että molemmat suuret kirjapalkinnot menivät sivu suun. Läpimurto oli ilmankin huomattava. Sitaatti: ”… olisin kadehtinut tuota vakavailmeistä, kirjailijantaivaltaan aloittavaa nuorta naista hirvittävästi, jos hänellä olisi ollut toinen nimi kuin minulla, mutta se olinkin minä!”

Kuvaus Pariisin vapautuksesta ja sodan päättymisestä on jännittävä, vauhdikas, jälleen ilmeisen autenttinen. ”Voiton” juhliminen kaduilla, de Gaullen johtaman marssin seuraaminen ja muu olivat vielä vaarantäyteisiä, ammuskelua kuuluu, luodit lentävät. Sartrekin joutuu suojautumaan parvekkeelta, mistä seuraa Champs Elysées’n marssia, ja de Beauvoir pakenee luotisateessa sivukujille. Näitä ei näy missään dokumenttifilmeissä. ”Voitto” lainausmerkkeihin siksi, että ranskalaisilla oli liittoutuneiden (amerikkalaisten) aktioon niin vähäinen osuus. Sekin tulee avoimesti esiin muistelmien tarkassa selonteossa.

Hauskoja ovat kirjailijaparin yhteiset polkupyöräretket Ranskan maaseudulla miehityksen ankeutta paossa. Idyllejäkin kohdataan, elämä pyörii kaikesta huolimatta. Helpotus on suuri, kun Pariisia ei tuhottukaan, kuten Hitlerin käsky edellytti; taustoista ei muistelija voinut vielä silloin olla tietoinen, mutta ei hän palaa niihin myöskään 1960, jolloin kirja ilmestyi. Tuskin hän on paljon toimittanut sodan aikaisia, vapaasti läikehtiviä muistiinpanojaan.

x x x

Naisen suhteesta kirjailijaan oli kyse myös Jerome Kiltyn näytelmässä Rakas valehtelija, joka kertoo Georg Bernard Shaw’n ja kuulun näyttelijättären, mrs Patrick Campbellin pitkästä, monipolvisesta rakkaussuhteesta. Älykäs, elegantti, hieman viitteellinen kirjeenvaihtoon perustuva tarina, jonka Eeva-Liisa Haimelin ja Timo Närhinsalo esittivät Hannu Huuskan ohjauksessa pienessä intiimissä Valtimonteatterissa Aleksis Kiven kadulla.

Roolit sopivat esittäjilleen hyvin. Eeva-Liisa sai ilmehtiä ja deklamoida ylevän naisellisen tyyliin upeissa puvuissa, jotka oli saatu yksityisenä lahjoituksena. Pygmalion-näytteet Elizana ovat historiaa sinänsä! Närhinsalo tavoitti hyvin Shaw’n purevan tyylin kuin myös miehisen pehmeyden ja epävarmuuden. Hioutuessaan lisää esitys kelpaa mille hyvänsä areenalle ja on helppo siirtää.

Katsomossa oli paljon tuttuja, ja me onnitelimme kaikki Eeva-Liisaa, joka toissapäivänä oli saanut ensimmäisen lapsenlapsen. Parikin daamia heitti minulle ”tuntuiko tutulta” ja ”mitäs Hämeenkyrön Shaw” – mitähän he sillä tarkoittivat? No en ryhtynyt kiistelemään, lämmin suhteeni näyttelijättäreen on jo niin vanhaa perua. Innoittavaa oli muutenkin: pitäisi taas ryhtyä kirjoittamaan näytelmiä.

28.10.2015

Kirjamessut päättyivät osaltani parhaalla mahdollisella tavalla. Anna Kortelainen haastatteli erinomaisen elävästi ja hauskasti – Sillanpäästä! Kuten Reidar Palmgren naurahteli käytävällä: – Ai sä puhut vaihteeksi Sillanpäästä… Eikä yhtään turhaan puhuttukaan. Yleisöä riitti tähänkin istuntoon Sibelius-areenan täydeltä, ja taidettiin kehittää Annan kanssa tähän saakka paras dialogi. Ilmankos signeerasin toistakymmentä kappaletta.

Sillanpää sopi finaaliin sikälikin, että se taisi olla viimeinen ja painavin punnus Tietokirjailijapalkintooni. Siitä on tullut kivoja onnitteluja Tampereen-Hämeenkyrön suunnalta, ilmeisesti Aamulehti on maininnut asiasta. Hesari on tapansa mukaan hiljaa tämmöisistä pikkuseikoista, jonkun espanjalaisen kirjailijan palkinnon peruuntuminen Dominikaanisessa tasavallassa on tietysti meille tärkeämpi uutinen.

Pääasia että messut saatiin päätökseen, ja normaali elämänrytmi palautuu. Siellä oli aina näitä kokouksiakin, viimeksi sunnuntaina Vanhan kirjallisuuden päiviä jo suuntailtiin tulevaan kesään. Koulusta tullaan puhumaan paljon, kun Suomen kansakoulu täyttää 150 vuotta – saman verran kuin Sibelius ja I. K. Inha. Jenni Kirves on kirjoittanut kirjan Aino Sibeliuksesta, sepä huomionarvoista, kuuntelinkin vähän aikaa hänen keskusteluaan Martti Turtolan kanssa. Kaksi sotahistorioitsijaa sävelten saatossa.

Pentti Linkola näkyi olevan hyvissä voimin, tietysti pessimistinen kuten aina. Hän lienee jo aikaa sitten luopunut ”unelmistaan paremmasta maailmasta”. Vanha herättävä kirja (1971) julkaistiin silti uudelleen. Anto Leikola kertoi siinä lavan reunalla, että kävi Pentin kanssa linturetkillä jo 40-luvulla. Siihen muistoon tuskin kukaan toinen yltää.

Kirjahankintojakin kertyi, vaikka niitä olisi ihan riittämiin ennestään. Ne kahden euron pöydät kyllä yllättivät laadukkuudellaan, joitain uutuuksiakin löytyi, mutta divarit jäivät nyt vähemmälle. Kaikkea ei sittenkään jaksa. Jospa näiden  jälkeen tulisi rauhallista lukuaikaa.

Tosin Boris Akunin kuului Jukka Petäjälle sanovan, ettei lue enää kaunokirjallisuutta ryhdyttyään itse kirjailijaksi, sen sijaan tietopuolista kyllä. Saman tunnistavat monet kaunokirjailijat. Sillanpää luki vain parhaiden kaverien kirjoja 30-luvulla, Nortamon ja Pälsin tapaisten. Minullakin kallistuu yhä enemmän tietokirjoihin, mutta joitain syksyn helmiä pitäisi proosan puoleltakin ehtiä.

Illat pimenevät ja pitenevät talviaikaan. Lukulamppu valaiskoon.

25.10.2015

Kukitetut, historioitsija Kai Häggman ja eräs elämäkerturi.

Perjantaina ei ollutkaan erityisiä tehtäviä messuilla. Kävin kuuntelemassa jonkun istunnon, kiertelin katsomassa tiskejä ja juhlistin osaltani Sinuhen 70-vuotispäiviä, minkä kunniaksi Waltari-seura julkisti aiheesta aikanaan ilmestyneen sarjakuvan.  Hyvä niinkin, ehkä kustantajakin keksii jonkun idean klassikon vaiheilta, vaikka tuskin se mitään lisähuomiota tarvitseekaan.

Illalla oli perinteinen vastaanotto Ruotsin lähetystössä Kauppatorin varrella. Jotkut tulivat sinne suoraan Viron lähetystöstä (Paavo Väyrynen vaatii käyttämään muotoa Eesti), joten vastaanottoja riittää. Vaivatonta seurustelua, maukkaita ruokia ja viinejä. Tutustuin Jaana Nikulaan, kääntäjien ja tulkkien kärkihahmoon, jolla on ollut rittämiin vaivaa venäläisten kirjailijoiden luotsaamisessa.  Seuraavana iltana olikin Venäjän lähetystön vuoro, mutta sitä ennen tapahtui kaikenlaista.

Ensin lauantaiaamuna kokoonnuimme kuulemaan kirja-alan uusia kuulumisia Tietokirjailijoiden aluetapaamisessa. Tavattomasti puuhataan kirjan ja lukemisen edistämiseksi, se ainakin tuli selväksi niin Filin, Kirjailijaliiton kuin Lukukeskuksen toimesta. Kirjan vuosi 2015 kuuluu jo olleen täynnä tapahtumia. Puheenvuoroissa kehotttiin lopettamaan surkuttelu kirjan kuolemasta ja huomaamaan monia myönteisiä merkkejä.

Tämän jälkeen oli siirryttävä Eino Leinon lavalle, missä jaettiin Tietokirjapalkinnot. Järjestön tarmokas toiminnanjohtaja J-P Pietiäinen soitti kuukausi sitten ja kertoi iloisen uutisen: olen palkittujen joukossa. Meitä oli komea rivi: Kai Häggman, Tellervo Krogerus, Riitta Nikula ja minä. Juha Vakkuri puuttui joukosta, poika oli jo pinkaissut Beniniin valmistelemaan Villa Karon juhlia. Into-kustantamo sai palkinnon tietokirjallisuuden edistämisestä. Puheenjohtaja Markku Löytönen luki komeat perustelut (erityisesti elämäkerrat huomioitiin; ”primus inter pares”!) ja varapuheenjohtaja Helena Ruuska jakeli runsain mitoin kukkia, niitä tuli sitten lisää kustantajilta. Saalis näkyy kuvassa.

Lounastettiin sen ilon päälle, ja loppu olikin vapaata. Kuulin presidentti Niinistön maininneen Paavolais-kirjani keskustelussaan Jörn Donnerin kanssa, kuulin myös Helena Ruuskan sivunneen tekemiäni haastatteluja aikanaan Eeva Joenpellosta.  Joni Strandberg tarjosi vielä kuohuviiniä Terra Novassa tallinsa palkituille, Kaille ja minulle. Näin oli juhlapäivä kunnialla viety läpi ja mikä ilahduttavinta: tilille oli tupsahtanut summa rahaa, joka loppusyksyn pelastaakin.

Illalla sitten sinne Venäjän Federaation lähetystöön. Tämä oli kohdallani (ja lähes kaikkien kutsuttujen kirjailijoiden kohdalla) ensimmäinen kerta, jolloin sain astua tähän Tehtaankadun synkänpuoleiseen, kiehtovaan, historiallisten tapahtumien täyttämään rakennukseen. Usein olen ohi kulkeissani miettinyt, pääsenkö tuonne koskaan. Kutsukortit tarkastettiin heti portilla hyvin huolellisesti. Sitten leveään juhlavaan portaikkoon, missä Ahti Karjalainen aikoinaan kännissä kompuroi ja romahdutti presidenttihaaveensa. Joku vääräleuka ehdotti, että sen kunniaksi voisi kiinnittää laatan portaikon seinään.

Väkeä tuli kovasti, paljon tuntematonta nuorta venäläistä älymystöä ja virkailijajoukkoa tai ties keitä. Yhdelle maineikkaalle venäläiselle kirjailijalle tulin esitellyksi Markku Kivisen toimesta, mutta hänenkin nimensä haihtui jo päästä. Oli paljon muuta puheltavaa, zakuskaa pitkä pöytä täynnä – mutta yllätys yllätys: juotavaa oli perin niukasti ja sekin loppui kesken! Onkohan Putin (joka valvoi meitä tiukasti seinältä) kääntänyt kelloa jo kohti Gorbatshovin aikaa?

Lasse Lehtinen oli ainoa, joka tunnusti käyneensä talossa kerran – 32 vuotta sitten, nuorena kansanedustajana. Me muut ällistelimme salia, jossa Paasikivi ja Zdhanov ovat kilistelleet maljoja 70 vuotta sitten – ja miten monet maljat sen jälkeen onkaan kohoteltu ystävyyden, yhteistyön ja avunannon kunniaksi. Raija Orasen oli helppoa näihin eläytyä, uusimman romaaninsa tapahtumiin.

Mutta kun pöytään nosteltiin enää pahvisia mehutölkkejä, väki alkoi vilkkaasti vähentyä. Suurlähettiläs Rumyantsev näytti jo kaipaavan nukkumaan, joten painelimme pienellä joukolla Kappeliin jatkamaan – ja sieltäkin astuskelin vielä Vanhalle K 50 discoon, missä tapasin rakkaan vaimoni iloisesti permannon tungoksessa bailaamassa sykkivän musiikin tahdissa. Otin oluen ja yhdyin hetkeksi tanssiin. Näin kevytmielisen riemullisesti päättyi suuri palkintopäiväni.

24.10.2015

Ella Kannisen kynsissä Mika Waltari -lavalla.

Otettiin lämmittelyerä jo keskiviikkoiltana Kosmoksessa. Vesakin ehti 70:n kääntöpaalulle; sen kunniaksi istuttiin pitkä kirjallinen ilta vanhassa kantapaikassa, Pekka Tarkka ja Jussi Salokannel mukana muistelemassa ja nykyisiä arvioimassa.

Nyt-liite näkyy etsivän uusia taiteilijakapakoita, joita ei tahdo löytyä. Ei Kosmos kovin hiljaiselta kuitenkaan näyttänyt, taideväkeäkin oli paikalla iso naapuripöydällinen Galleria Dueton näyttelyavajaisista. Huomattava ero menneeseen oli siinä, että ravintola alkoi tyhjetä kymmenen jälkeen, kun ennen silloin vasta tultiinkin nauttimaan kanavoileipää ja katsomaan keitä tuttuja paikalla. Me ainoina istuimme urhean illan tappiin saakka.

Käsiteltiin tämän ajan kirjallisuus ja varsinkin kriitikot sekä suunniteltiin tulevia: kukin sai kohteen, josta kirjoittakoon. Perästä kuulunee. Kun käytiin kierros, onko joku lukenut jotain merkittävää (kotimaista) tältä syksyltä, tuli aika hiljaista. Emme enää seuraa niin tiiviisti kuin nuorina. Täytyy lähteä etsimään niitä huippukirjoja, koska kriitikoista on yhä vähemmän apuviittaa.

Messuilla hyökyi vastaan kirjojen meri. Pakahduttava määrä kiintoisia opuksia, varsinkin tietopuolisia, historiaa ja politiikkaa, kaikkea mistä ei ole kuullutkaan. Suuri murhe, että niin vähän ehtii lukea, kun vauhti on hidastunut. Kiihdyttävää kulkea ja selailla, anyway.

Minulla oli kaksi haastattelua, ensin näistä päiväkirjoista, Nuoruuden neljännestä näytöksestä, ja sitten Inhan seikkailuista eli Intoilijasta. Minervan Pekka Saarainen teki hyviä kysymyksiä menevän vuoden merkinnöistäni, Ella Kanninen taas oli viehkeä ja rutinoitu haastattelija, kun Inhaan siirryimme. Vaivattomia istuntoja, joita sentään jokseenkin täysi katsomo Mika Waltari -areenalla seuraili.

Hauska pieni episodi. Herttainen rouva tuli vastaan hallin käytävällä ja kapsahti kiittämään kirjoistani, erityisesti mainitsi nämä kirjat entisistä vaimoista, joita on myös kovin morkattu. Lausahti että: ”Jos minusta olisi kirjoitettu sellainen kirja kuin te teitte Katri Helenasta, olisin ikionnellinen.” – No tulin tätä Saaraisen haastattelussa siteeranneeksi, kun puhe kääntyi (kas kummaa) naisiin – ja nyt sain viestin, että mainittu rouva olikin suomastani huomiosta ihan mielissään.

Tällaiset kohtaamiset ovat kirjamessujen piristeitä. Lukijat ja ystävät tarttuvat hihaan ja tulevat puheille. Mikä olisikaan vaivattomampi kohtauspaikka, vain Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivät vetävät vertoja. Väkeä oli jo aika vilkkaasti, vaikka vasta alkua viriteltiin.

Myyntiä ei kovin paljon ole, joitain signeerauksia kuitenkin. Eikä vielä ollut tilaa seurata muita istuntoja, vain Matti Salon ja Antti Alasen keskustelua istahdimme kuuntelemaan, aiheena poliittiset trillerit elokuvissa. Repliikkejä kuulin myös keskustelusta, joka koski ”suvaitsevaiston” mielipiteitä ja asenteita kovenevassa maailmassa. Mitä mieltä Suomessa sai olla? Aiheesta puhuivat siitä kirjoittneet Marko Hamilo, Joonas Konstig ja Timo Vihavainen Juhani Korolaisen johdolla. Olin kuulevinani, että arvokonservatismi on nousussa entisten radikaalien piirissä ja ns. suvaitsevaisen eliitin eturintama murtumassa näinä kovina aikoina. Suvaitsevaiset suvaitsevat aina parhaiten samanmielisiä ja teilaavat helposti erimieliset.

Joten eipä vielä paljon jäänyt reppuun, ei yhtäkään uutta jos ei vanhaakaan kirjaa, joten tuleviin päiviin uusin voimin.

22.10.2015