2015 | Panu Rajala

Itsenäisyyspäivänä

Saimme sitten kutsun kahteenkin konserttiin, tavallaan ”lohtuna” Katrin joulukonsertin kohtelusta.

Kävimme Kallion kirkossa kuulemassa Suomen Laulua, ja komeasti soikin yhteen, niin naisten korkeat kuin miesten matalammat. Ohjelmisto vahvasti ja kauttaaltaan jouluhenkinen, vakavan puoleinen: suomalaisten säveltäjien koko eturivi ja runoilijoitakin monipuolinen valikoima. Myrskyinen sää vähän verotti kuulijoita, mutta kannatti ponnia paikalle.

Ystävämme Lilja Kainulainen puolestaan kutsui Musiikkitaloon kuulemaan Tulisia Tenoreita ja Suloisia Sopraanoja lauantai-iltana. Lilja oli pitkään Katrin manageri, mutta sai lähtöpassit, kun löytyi tämä uusi sankari. Pari astetta viihteellisempi konsertti kuin tuo Kallion jykevä lataus, mutta kyllä näitäkin kevyesi kuunteli, niin Pentti Hietasta, Tero Harjuniemeä, Diandraa kuin Johanna Förstiä. Dianra oli todella suloinen ja lauloi kauniisti. Vaikutuksen tekivät miehet korkealla duetollaan Adamin joululaulusta. Johanna Försti oli nelikon amerikkalaistyyppinen humoristi ja juontaja.

Nyt on istuttu konserteissa, eikä yhtään enää vaivaa, että Katrin konsertti jäi väliin – taitavat jäädä seuraavatkin.

Perjantaipäivän istuin Itäkeskuksen Iriksessä ja luin kirjaani Nuoruuden neljäs näytös äänikirjaksi näkövammaisille. Se on yllättävän vaativaa hommaa, helposti tulee takeltumia, vaikka tekstin pitäisi olla hyvinkin tuttua. Sitä paitsi huomaa lukiessaan kaikenlaisia hölmöyksiä tekstissä, niin ainakin jälkeenpäin tuntuu. Spontaania omakehua (tai sellaiseksi tulkittavaa itseironiaa) olisi saanut olla vähemmän. Mutta on siellä oivalluksiakin, kaikenlaista kritiikkiä ja jo vanhentuvaa ajankuvaa, siis dokumentaarista aineistoa. Arvostan niitä, jotka oikein työkseen tai harrastuksekseen kirjoja ääneen lukevat.

Tätä kirjoitettaessa liput on nostettu sateeseen lekottamaan, Tähtitorninmäellä se varsinainen, joka näkyy hyvin Venäjän lähetystön ikkunoihin. Kävin lenkillä vilkaisemassa. Tuo kuva yllä antaa liian valoisan kuvan päivän säästä, joka on märkä, viimainen ja syvän harmaja. Mutta mielialahan on yhtäkaikki valoisa.

Tuntematon sotilas katsottuna ties monenneko kerran, tämä Edvin Laineen ohjaama, ainoa oikea. Ensimmäinen on yleensä paras, uudet versiot varioivat ja ohenevat. Tässä on sodan tuntu vielä lähellä. Näyttelijäin ikä ei haittaa mitään, sitä paitsi nuoret miehet näyttivät silloin vanhemmilta, varsinkin sodan kovettamina. Katson tämän aina uudelleen.

Jääkärien historiasta nokkelasti tehty dokumentti, tämän päivän nuoret miehet lukevat silloisia päiväkirjoja. Vaikutelma vahva, pojat muuttuvat vähin keinoin jääkäreiksi, vuosisata katoaa. Jääkärien karu fanaattisuus on sukua – ei kai terroristeille? Olivat sentään järjestynyt joukko, kuriakin oppivat. Mitään sabotaashia ei harjoitettu, lukuunottamatta luvatonta muonanhankintaa ja jotain omavaltaisuuksia. Kovia naamoja.

Itsenäisyyden historiallinen tunnelma alkaa tiivistyä. Jääkärit pääsivät Suomeen hurjien vaiheiden jälkeen: erinomainen dokumentti, sana ja kuva tasapainossa. Ytimekkäitä asiantuntijoita, tunnen kaikki.

Onko ruvettava jo vetämään frakkia varusteineen esiin. Marja on kampaajalla kaunistumassa, millaisena mahtaa palata? Nyt vähin erin juhlavireeseen, eikä tunnu vaikealtakaan. Taksi linnaan tilattu, lähtöön pari tuntia, sade jatkuu, pimeys saartelee, mutta ei mielen maisemaa. HYVÄÄ ITSENÄISYYTTÄ!

6.12.2015

Soitantaa ja väittelyä

Olin lumoutunut Christel Leen soitosta, myös tästä viimeisestä, Sibeliuksen loistokkaasta konsertosta. Sitten lannistuin hetkeksi, kun Teeman tarkka asiantuntija tyrmäsi Leen soiton ja löysi kosolti virheitä. Olenko siis näin ymmärtämätön? Tämä nuori viulisti ei myöskään hyväksynyt Emmanuel Tjeknavorianin räiskyvää soitantaa, liikaa temppuilua oli siinä edelleen. Putosivatko siis molemmat suosikkimme kärkikolmikosta?

Onneksi niin ei käynyt. Tuomaristo teki oikean ratkaisun ja nosti parhaat kärkeen. Näihin lujasti uskoimme ilman sen parempaa asiantuntemusta. Finaalista tuli oikein hyvä mieli. Seuraavaan kisaan on viisi vuotta! Tämä alkoi jo mennä veriin. Ehkä tähän väliin saadaan jotakin muuta klassista viihdettä.

Päivälehden uusittu museo avattiin keskiviikkona. Johtaja Saila Linnahalme on joukkoineen tehnyt ison työn. Teknistynyt digi-ilme voi ensin säikäyttää, mutta ehkä museo onkin nyt entistä havainnollisempi. Vanhaa painotekniikkaa esitellään ainakin hyvin konkreettisesti. Aina Ludviginkadulle on ollut helppo poiketa. Kuulin että myös yläkerta eli arkisto on uudistettu. Toivottavasti se palvelee tutkijoita edelleen yhtä vaivattomasti kuin ennen.

Yliopiston pienessä juhlasalissa oli torstaiaamuna Kaarina Reenkolan väitös sukulaisensa Heikki Renvallin toiminnasta aatteiden ja ilmiöiden välittäjänä 1900-luvun alun Euroopassa. Tutkimus pysyy rajatussa aiheessaan ja sivuaa vain ohimennen Renvallin vähän skandaalinkäryistä avioliittoa Aino Acktén kanssa. Uskottavan akateemisen tutkimuksen on ilmeisen hyödyllistä pysytellä erossa populaareista elämäkerrallisista seikoista. Tätä uskomusta esiintyy edelleen. Renvallin verkosto näyttäytyy muutenkin virikkeellisenä ja aatteellisesti monipuolisena.

Vastaväittäjä, dosentti Anne Ollila käsitteli tutkimusta vaimean maltillisesti. Miten onkin väitöstilaisuuksista karissut entinen draama ja sähköisyys. Nyt puhellaan sovinnollisesti ja liian hiljaisella äänellä keskeisistä metodisista kysymyksistä. Varsinaista yksityiskohtiin käyvää tarkastusta ei enää tehdä. Hyvässä väitöksessä pitäisi olla jännitettä, niin että yleisö alkaa jo pelätä kuinka tässä käy. Sitten loppulausunto pelastaa väittelijän katharsiksen tavoin. Mitään tällaista ei enää esiinny. Kustos oli Laura Kolbe.

Matti Klinge totesi, että naiset ovat muuttaneet väitökset tieteelliseksi jutteluksi. Pauli Saukkonenkin oli jälkikeskustelussa tyytymätön tähän kehitykseen. Maria-Liisa Nevalan kanssa totesimme harrastavamme samoja asioita: tämä oli jo kolmas yhteinen tilaisuus lyhyen ajan sisään. Väittelijän kanssa puolestaan kuuluimme aikoinamme Tarmo Kunnaksen johtamaan polkupyöräretkueeseen Ranskan rannikolla. Tarmo oli nytkin paikalla, samoin retkueen jäsen Osmo Pekonen sekä tietysti väittelijän aviopuoliso Pekka, joukkueen luotettavin suunnistaja.

Itse kirjaan ”Jotain tahdon maan puolesta tehdä” sopii hiljalleen perehtyä itsenäisyyden juhlageimien lähestyessä. Samalla Sibeliuksen ja kumppanien, myös I. K. Inhan juhlavuosi kallistuu loppuunsa. Näitä vietetään meillä yhä voimallisemmin, Inhan tosin vaatimattomammin. Kävi kuten aavistin: aiemmin luvattua viikon kirjan radiokeskustelua romaanistani Intoilija ei sitäkään tule. Sen sijaan Seppo Puttonen tekee oman ohjelmansa Inhasta. Mikäs siinä, mutta keskustelu olisi ollut sopiva areena oikoa hänen outoja plagiaattikäsityksiään. Niihin on näin ollen palattava kirjallisessa muodossa. Pienen lajityyppisen esseen aihe?

Ilkka Remeksen kirja Jäätyvä helvetti on melko hyytävä dystopia Venäjän aloittamasta kyberhybridisodasta ja sen seuraamuksista. Kovasti tehty taustatyötä ja tutkittu tekniikkaa ja politiikan kulisseja, mutta kerronnan lyhytiskuinen mekaanisuus ja kapeat henkilökuvat puuduttavat jossain määrin. Silti kirjaa lukee tukka aavistuksen pystyssä. Mitä kaikkea voisikaan tapahtua! Siinä hallintarekisterit ym. ovat pikkuseikkoja. Niin kauan kuin voimme rauhassa haukkua hallitusta asiat ovat todella hyvin.

4.12.2015

Viulujen taikaa

Ihmeellistä soitantaa, ei voi muuta sanoa. Istuin hyvällä paikalla orkesterin takana, sieltä on kiva seurata soittajia ja kapellimestaria, solistikin on riittävän lähellä. Koko Musiikkitalon katsomon kaartuva komeus antaa taustaa ja kuuluvuus on täydellinen.

Ensimmäisen finaalin suosikki taisi olla sama nuori japanilainen Minami Yoshida, jota kuuntelin jo välierässä. Hän soitti Sibeliuksen Viulukonserton kuin riuska enkeli. Itse sävellystä täytyy joka kerta ihastella: mikä tunteiden, tasojen ja mielenmuutosten herkän taidokas yhteisviritys. Saksalainen Friedrike Starkoff soitti sen myös hienosti, ehkä vähän hennommin ja ohuemmin?

Emmanuel Tjeknavorian eläytyy joka hermolla ja vähän poseeraakin soitollaan, armenialainen veri vaatii draamaa ja tuisketta. Mutta temperamenttisesti poika veteli Brahmsia. Entuudesta tuttu villikko Nancy Zhou pisteli puolestaan Tshaikovskia uusiksi suruttoman repäisevään tapaansa. Poistuessa kuului kriittisiä kommentteja, ”mautonta tsaikkaria” ym., mutta osa yleisöstä oli ihan innoissaan. Kisan musta tamma.

Keskustelin vierustoverini kanssa Intoilijasta, jonka hän kertoi lukeneensa. Muistin samassa, että I. K. Inha on ansaitusti viikon mietelausuja radio ykkösessä, Seppo Puttosen valitsema. Tästä huomaamme, että kirjani on tehnyt tehtävänsä, saanut Inhan hienon asiaproosan pitkästä aikaa esiin. Kannatti upottaa hänen matkakerrontaansa romaaniini, tuskin kukaan muuten olisi miestä tullut esiin edes kaivaneeksi. Kun vertaa koulukaveriinsa Sibeliukseen, niin Inhan merkkivuotta on vietetty hyvin hiljaisesti.

Puolilta päivin sattui sellainen yllätys, että Tommi Liimatainen otti yhteyttä ja ehdotti tapaamista. Hän olisi halunnut pyytää kasvotusten meiltä kummaltakin anteeksi käytöstään lauantain kirkkokonsertissa. Meille riitti kuitenkin asiallinen puhelinkeskustelu, ja niinpä hyväksyimme mielihyvin anteeksipyynnön, jota emme osanneet odottaa. Liimatainen selitti reilusti motiivejaan ja pahoitteli vilpittömän tuntuisesti menettelyään.

Osansa vaikutti ehkä Marjan sovitteleva lausunto Iltalehdessä, samoin Ilta-Sanomiin todistuksensa kertoneet ystävälliset silminnäkijät. Liimataisen väitteet ”meuhkaamisestani” kumoutuivat. Kirkko kuitenkin jatkaa asian selvittelyä tuomirovastin johdolla, jonka vastuulla seurakunnan kirkot ovat. Oikeustieteen professori emeritus neuvoi jo perustuslain pykälän, johon olisi voitu nojata mahdollisessa tutkintapyynnössä, mutta eipä nyt kannattanut tehdä kärpäsestä härkästä. Aiheetta enempään.

1.12.2015

Kuorot kajauttelevat

Vanhassakirkossa meidät otettiin ystävällisesti vastaan ja päästiin etupenkkiin seuraamaan Vox Urbanan perinteistä Adventtikonserttia. Ohjelmisto oli vaativa, painokas ja vaihteleva, aina Buxtehuden kantaatista leikitteleviin sovituksiin Kulkusista ja Valkeasta joulusta. Hyvin kaupungin työntekijöistä koostuva kuoro oli laulunsa harjoitellut, jopa Adamin Oi jouluyö tulkittiin heleänä duettona Dagmar Öunapin ja kuoron johtajan Leena Julinin toimesta.

Istahdimme Artsin ja Maken kanssa kritiikkipalaveriin William K:n looshiin, minne kuorossa laulanut Saarakin ehti kuulemaan kommenttejamme. Varsinkin alkuosan vakavia lauluja ja niiden tulkintoja arvostimme. Lisää miesääniä kuoro kaipaisi. Pian miehiä virtasikin keskuuteemme.

Arvaamatta illasta kehittyi kohottava juhlatapaus, kun frakkiasuiset Viipurin Laulu-Veikot saapuivat omasta konsertistaan Johanneken kirkosta jatkoille ravintolaan. Kuulimme spontaaneja puheita, serenadin ja useita mainioita laulunumeroita – pari niistä esitti kvartetti Four Fats, elopaino kuulemma puolitoista tonnia, missä lienee mieskuorolle ominaista liioittelua.

Kuorolaulu on epäilemättä jalostava ja rentouttava harrastus, johon en ole koskaan yrittänytkään yltää huolimatta isäni taannoisista yllytyksistä. Nyt se on myöhäistä. Marja voisi ehtiäkin, mutta hän saa syyttää liian liikkuvaa elämäämme; harjoituksiin pitää näet osallistua. Joten tyydymme jatkossakin istumaan ja iloitsemaan katsomon puolella kuten nyt. Saimme joka tapauksessa täyden hyvityksen edellisen illan tyrmäyksestä Agricola-kirkossa.

Saan viimein luetuksi edes yhden Finlandia-ehdokkaan alusta loppuun, nimittäin Kari Hotakaisen Henkireiän. Siinäkin kuorolaulu on keskeisessä osassa aika hauskalla tavalla. Kertojan asenne harrastukseen on kahtalainen, innokas ja huvittunut. Romaania on vähätelty, taisi Antti Majander listata sen tekijänsä kymmenenneksi parhaaksi. Mutta minusta Hotakaista on aina kiva lukea, lause vetää ja sisältää usein tönäiseviä paradokseja ja kekseliäitä kielellisiä kieppejä. Sitä paitsi rikosteemaa on kirjassa käsitelty epäsovinnaisella tavalla, mikä virkistää dekkaribuumin velloessa (jota en tosin tunne juuri lainkaan enää).

Nyt on vielä kaikenlaista, laulut kaikuvat ja viulut kilpailevat, mutta joulun lähetessä voi siunaantua aikaa taas lukemiseen. Kirjapinot tuijottavat syyttävästi.

30.11.2015

Porttikielto joulukonserttiin

Viikonloppu alkoi ihan mukavasti. Kävin perjantaina Taidehallissa katsomassa Nuorten näyttelyn avausta, tapasin tuttuja, opetusministeri avasi. Suuria fotorealistisia kuvia enimmäkseen, myös sininen soputeltta, jonka uumenista pakolainen tilitti virtuaalisesti elämäänsä. Kantaaottavaa taidetta.

Lauantaiaamuna lenkkeilin Ruoholahteen ja seurasin häikäisevien viulistien taiturointia Sibelius-kisan välierässä. Voiko ihminen ylipäänsä soittaa noin hyvin. En osaa erottaa hienoimpia vivahteita, en arvioida onko soitto kapeata vai kireää vaiko peräti hengetöntä. Tyydyn yleiseen ihasteluun. Kiinalaisen Xiao Wangin soitossa oli mielestäni syvempää elämännäkemystä (jos huippuviulistilla ylipäänsä elämää ehtii ollakaan) kuin nuoren japanilaisen Minami Yoshidan kiihkeämmissä ja syöksähtelevän nopeissa tulkinnoissa. Mihin ehditään kun päästään finaaleihin. Aion mennä myös Musiikkitaloon.

Olin huomannut, että Katri tulee joulukonsertoimaan ihan tähän viereen, omaan kirkkoomme Mikael Agricolaan. Ostin liput hyvissä ajoin. Niinpä illan suussa hankkiuduimme puoli kuudelta kirkkoon, toiveena noutaa hyvä hippunen joulutunnelmaa adventin alkuun.

Mitä sitten tapahtui, tuntuu vieläkin uskomattomalta. Ennen ovea eteemme harppasi pitkä salskea edeskäypä ja asettui seisten estämään menoamme. ”Sinä et muuten mene sinne”, hän ilmoitti minulle. Kun Marja tyrmistyneenä ihmetteli menettelyä, hän käski tämän pysyä hiljaa: ”Älä sinä puutu tähän.” Sisään ei päästy, ovimiehetkin oli käskytetty estämään, vaikka meillä oli maksetut liput kädessä ja olimme taatusti selvin päin ja aivan asiallisia seurakunnan veroa maksavia jäseniä. Mitään häiriköintiä emme aikoneet harjoittaa, vain istuutua kiltisti kuulijain joukkoon.

Tunnistin estäjän kuvista Tommi Liimataiseksi. Emme ole koskaan tavanneet emmekä puhuneet sanaakaan toisillemme. Syytä menettelyyn emme kuulleet, vain sen että se oli ”henkilökohtainen”. Emme ryhtyneet enempään suukopuun kirkon eteisessä. Syvästi ihmeissämme palasimme kotiin, joka ei onneksi ole kaukana. Joulutunnelma putosi jääasteille.

Voiko näin ylipäänsä menetellä, kyselimme toisiltamme ja muutamalta ystävältä. Kaipa voi, jos sille päälle heittäytyy. Koskaan ei ole ennen vastaavaa tapahtunut. Kirkkoa tai seurakuntaa ei voi syyttää, ei kai laulajaakaan (joka tuskin tiesi tästä), vastuu oli yksinomaan konsertin järjestäjän. Kannattaako kirkkoa näin ollen antaa näin itsevaltiaille managereille?

No nyt on Hoosiannaa adventin aamuna kuultu Kallion kirkosta ja vähän toinnuttu tyrmistyksestä. Illalla menemme noutamaan tunnelmaa Vanhastakirkosta, missä sekakuoro Vox urbana antaa konsertin ”Kuule sävel riemuinen”. Ystävämme Saara siellä laulaa muiden mukana. Sinne on vapaa pääsy, eikä varmasti kukaan tule pysäyttämään ovelle.

29.11.2015

PS Nettiin on jo ilmestynyt Ilta-Sanomiin tulossa oleva juttu, jossa Liimatainen väittää minun esiintyneen aggressiivisesti meuhkaten ja muita häiriten! Olen verraten kokenut konserteissa, teattereissa ym. kävijä enkä ole vielä koskaan meuhkannut niissä tai muutenkaan häiriköinyt. Kun sisään kirkon eteiseen astuessani kysyin tavanomaiseen tapaan onko jaossa konsertin ohjelmaa, en voi pitää sitä erityisen hyökkäävänä meuhkaamisena.

Korkeakirjallinen päivä

Palkitut ja palkitsijat vas. Heikki Hector Harma, Laura Lindstedt, Arto Nyberg, Tapio Tamminen, Nadja Sumanen ja Anu Laitila.

Olihan komeaa Kansalllisteatterissa ja hyvin ohjattu Finlandia- tilaisuus. Tämä kannattaa aina antaa ammattilaisille. Jukka Rantanen ja kuusihenkinen näyttelijäryhmä tekivät juhlan, ja kirjailijatkin kunnostautuivat siinä sivussa. Heidän tekstinsä saivat uutta ilmettä hyvinä luentaesityksinä. Tekniikkakin pelasi.

Palkinnot osuivat luultavasti kohdilleen. En osaa varmuudella sanoa, kun en ole kunnolla lukenut yhtäkään. Laura Linstedtin Oneironia olen sentään aloitellut ja lukenut sieltä täältä, mutta lopullista käsitystä ei ole ehtinyt muodostua. Se käsitys ainakin on, että kirja ei päästä ihan helpolla, sitä ei voi noin vain lukaista. Lievästi sanoen ristiriitaisia kommentteja siitä on jo kuulunut: toiset ovat lumoutuneita, jotkut aivan tyrmistyneitä. Lupaavaa sinänsä.

Laura mainitsi puheessaan kauniisti meidät muutkin ehdokkaat, jotka hänen mukaansa olemme muodostaneet yhteisen joukkueen näinä jännityksen viikkoina. Lauraa onnittelin lämpimästi. Joitain en ole tavannut kertaakaan, Pertti Lassilakin pysyi visusti piilossa. Jostain syystä ”hävinneet ” ehdokkaat eivät yleensä tule palkintotilaisuuteen, nytkin paikalla oli lisäkseni vain Selja Ahava. Minusta on täysi syy yhtyä voittajan iloon.

Jakajat ja voittajat esiintyivät edukseen ja puhuivat hyvin. Juniorien voittaja, Nadja Sumasen Rambo, herätti suorastaan lukuhaluja, vaikka veikkasinkin lonkalta Tuula Kallioniemen Pakoa. Tieto-voittaja on toistaiseksi tuntematon tuttavuus. Totta puhuen vierastin Lauran poliittista julistusta tässä tilaisuudessa, vaikka kuulin sen nostattaneen kiihkeää kannatusta. Onko isompaa ja helpompaa kohdetta kuin haukkua hallitusta? Missä hyvänsä maassa, minä hyvänsä aikana – aina osuu.

Kilistelimme aikamme ylälämpiössä ja tapailimme nipun tuttuja. Tyttäreni Aino ja Almakin siellä pyörähtelivät. Kustantajani Timo Julkunen ja tiedottaja Tuuli Leppänen huolehtivat empaattisesti, kuinka olen kestänyt viime aikojen kähinän. Ei tässä hätää, ilomielin otetaan kaikki ylimääräinen mainostus vastaan. Hauska prosessi tämä oli kokea kerran näin sisältä päin.

Sananjalka vauhdissa, vas. Vesa Sirén (Juha Wikström) ja Jean Sibelius (Erkki Hakkarainen). Välissä huolestunut Aino (Hanna Jokela).

Illalla rientelimme vielä Villa Kiveen, missä Mika Waltari -seura ilakoi pikkujouluaan. Eräiden sattumien ja Ruoholahden liikenneruuhkan vuoksi emme nähneet teatteriryhmä Sananjalan esitystä Mestarin duurit ja mollit alusta saakka, mitä harmittelimme. Tästä ryhmästä on mainioita muistumia. Ehkä tämä on vielä jossain nähtävissä, koska lopun kohtauksissa oli rentoa ja samalla kunníoittavaa huumoria Sibeliusta ja hänen lähipiiriään kohtaan.

Muutenkin oli kotoisaa. Päivi Istala luki tradition mukaisen Mikan joulukertomuksen, Anssi veti samoin Sinuhe-aiheisen tietokilpailun, Olli Nurminen pakinoi Armas J. Pullasta, kirjoja arvottiin, laulettiin ja lahjoja jaeltiin, joulupukkikin kävi. Puhdasmielinen iltapuhde moninaisine jouluherkkuineen.

Kotiin kun päästiin, oli syytä syvään huokaista. Taas yksi huippukirjallinen juhlapäivä vuoden monien tapahtumien jatkoksi. Koskahan tämä juhlaputki hellittää sen verran, että pääsen rauhassa laskeutumaan työpöytäni äärelle…

26.11.2015

Piret Saluri, Kallas ja Paavolainen

Piret Saluri on saanut Aino Kallas -palkinnon, vierellä Viro-säätiön edustajat Markku Oksanen ja Jorma Lempinen.

Saapuminen Tallinnaan, vastassa Suomen lähetystön kohteliaat edustajat, lehdistöneuvos Hannele Valkeeniemi seurueineen. Siitä lähti huomattava merkkitapaus syksyn harmaudessa.

Suurlähettiläs Kirsti Narinen esitteli komeaa edustustoamme Toompealla, sen historiallista tarinaa ja restaurointia. Olen ollut täällä kerran ennen. Asetuimme lounaalle, vieraina Erkki Tuomioja, Viro-säätiön edustajat (kuvassa), kirjallisuudentutkija Toomas Haug, kustantaja Toomas Väljataga, Suomen instituutin johtaja Anu Laitila ja päätähti Piret Saluri, joiden viimemainittujen väliin sain kunnian istuutua.

Nautimme paahdettua ankanfilettä ja paistettua kuhafilettä sekä suurlähettilään lempijälkkäriä, paistettua leipäjuustoa ja lakkahilloa. Pääkokkia Mihail Muhinia on onniteltava: jo tämän takia kannatti tulla Tallinnaan. Henkeviä esittelypuheita pidettiin.

Pääasiana kuitenkin itse seminaari, johon kerääntyi täysi huoneellinen Piretin ystäviä ja muita kiinnostuneita. Julkistettavana oli Piretin kolmas Paavolais-käännös; Külalisena Kolmandas Reich’is ja Sünge Monoloog saavat täydennykseksi nyt matkakirjan Minek ja loits (Lähtö ja loitsu). Komea sarja! Aiemmin Piret on urakoinut viroksi pinon Waltaria (Suuresta Illusionista Ihmiskunnan vihollisiin) ja paljon muuta.

Tästä uusimmasta käännöksestä ja Paavolaisesta yleensä puhuimme sitten vuorollamme, Tuomioja, Haug, minä, Väljataga ja Ville Laamanenkin Paavolais-seurasta esitti tervehdyksensä. Lopulta Viro-säätiö luovutti arvostetun Aino Kallas -palkinnon Piret Salurille ansiokkaine perusteluineen. Palkinto on aina aiemminkin myönnetty virolaiselle, joka on erityisesti ansioitunut Suomen suhteiden edistäjänä. Kukkia ja kuplivaa iloa. Piret lupasi onneksi jatkaa kääntämistä niin kauan kuin henki hänessä pihisee.

Erkki Tuomioja muisteli vapautuneesti vanaemansa Hella Wuolijoen yhteyksiä Olavi Paavolaiseen; niitähän oli paljon, mutta mitään viitettä suhteen eroottiseen laatuun hän ei ollut valitettavasti vieläkään keksinyt. Kahden Toomasin vironkielisistä puheista en kaikkea ymmärtänyt, varmaan asiallisia. Väljataga ansaitsi kunnioituksemme, kun hän näinä kireinä aikoina kustantaa korkeatasoista ja vähempilevikkistä kirjallisuutta.

Nautittiin jälkimaljoja, pientä purtavaa ja keskusteltiin vilkkaanlaisesti. Heikki Rausmaan kanssa muistelimme Viron itsenäistymisen dramaattisia aikoja Suomen ja Tuglas-seuran näkökulmasta, mitä hänen väitöskirjansa käsittelee. Ville Laamanen jatkaa oman väitöskirjansa teemoja vähän uusille urille tulevassa tutkimuksessaan, niin käsitin. Suomen ja Venäjän kulttuurisuhteissa olisi vielä tutkittavaa, varsinkin Neuvostoliiton ajoilta, mutta sulkeutuneet arkistot haittaavat työtä.

Kotimatka heilahti laivan salongissa Jarmo Virmavirran kanssa; sain monipuolista tietoa Suomen ja Viron suhteista ja kummankin maan poliittisesta tilanteesta. Loistomatka kaiken kaikkiaan.

Yöllä oli vielä katsottava Downton Abbeyn uusin jakso tallenteelta: mykistävän hienosti tehty, pitää edelleen tasonsa ellei suorastaan kohota sitä entisestään. Tyttärien mutkikkaat rakkaussuhteet etualalla, mutta Carson on edelleen vankka suosikkini, ja Mr Barrow saa kalpeille kulmilleen jo marttyyrin sädekehää. Miten hauskoja sivujuonteita – Mrs Patmoren aamiaisruokala! Finaalia odotettava jouluun.

24.11.2015

Upeita kuvia, villejä sitaatteja

Berliinin muuri on rakennettu.

Parhaita Henri Cartier-Bressonin kuvia ovat mielestäni historialliset tilannekuvat – Neuvostoliitosta, Kiinasta, Pariisista. Hän on ihmeellisesti osunut paikalle, kun jotakin kouraisevaa tapahtuu. Hänen kameransa on tallentanut järkyttäviä näkymiä, joskus myös leppoisia, jopa humoristisia, vaikkapa Seinen rannoilta 1930-luvulla.

Ateneumissa voi kierrellä vaikka kuinka kauan, ellei satu kertymään katsojain ruuhkaa. Harvoin näkee näin laajan ja komean valokuvakokoelman. Mustavalkoinen on taiteen aatelia. Tässä jäävät, myönnettäköön, I.K. Inhankin kuvat hienoisesti varjoon, se oli hänen kohtalonsa. Hänen kohteensa oli toinen, luonto ja vanhat kylät, kaupunkinäkymät, kansanihmisten muotokuvat. Oli yhteisiäkin aiheita. Cartier-Bressonilla on hienoja taiteilijain ja kirjailijain muotokuvia. Olisipa Inhakin uskaltautunut enemmän aikansa vaikuttajien kamareihin. Mikä sarja olisi saatu Sibeliuksesta, Halosesta, Ahosta jne.

Istuimme lounaalla Atskin kahvilassa Marjan ja sisarensa Sirkun kanssa, ja äkkäsin siinä myös meidän valokuvataiteemme grand old ladyn Claire Ahon, joka urheasti pyörätuolissa tuli tutkimaan ranskalaisen mestarin kuvia. Näitä on käytävä ihailemassa vielä toiseen kertaan.

Edellisiltana istuttiin seitsemän tuntia Tarkoilla nauttien Hannan ja Pekan yhteisvalmistamaa kuhaa ja käyden vilkasta kirjallista keskustelua. Finlandia-ehdokkaita sivuttiin, vaan ei varsin syvällisesti. Suosikkeja ei paljasteta. Marja on pannut merkille lapsikuvausten runsauden, hän meistä taisi olla parhaiten perillä eri ehdokkaista. Tällä viikolla sieltä alkaa jotakin kuulua, palkintojuhla torstaina.

Emme käyneet keskustelua plagioinnista, eiköhän se ole jo laantunutkin. Asia ponnahti uudesta kulmasta esiin, kun kertasin huomista Tallinnan matkaa varten Paavolaista. Hannu K. Riikosen tietorikkaassa teoksessa on kiintoisa havainto: Risti ja hakaristi sisältää inkojen historian osalta suoria sitaatteja lähdeteoksista ilman lainausmerkkejä tai muutakaan merkintää. Vielä ahkerampi lainaaja lähteitä merkitsemättä oli Riikosen mukaan huipputuottelias T. Vaaskivi esim. Vaistojen kapinassa ja Huomispäivn varjossa. Tämä pantiin kyllä merkille jo teosten ilmestymisaikaan 30-luvulla (mm. Yrjö Kivimies), mutta ei siitä sen suurempaa haloota nostettu. Essee on sentään lähempänä tietokirjaa kuin romaani, tuo kaikkiruokainen.

Aihetta voisi tutkia enemmänkin. Laura Lindstedt näkyy merkinneen sitaatit huolellisesti romaaninsa loppuun, mitä tapaa Markku Envall jälkikäteen suositteli minullekin. Siinä olisi vain ollut se pulma. että olen paikoin lyhennellyt ja oikonut Inhan tekstiä sen verran, että lainausmerkinnöistä olisi tullut aikamoisen poukkoileva ryteikkö, niinpä luovuin. Kerronnan yhtenäisyys ennen kaikkea. Inha puhukoon Inhan äänellä ja enimmäkseen sittenkin kirjan tekijän sepittämillä sivuilla.

Verba volant, scripta manet. Puhetta riittää, kirjoitettu pysyy. Teksti on vapaasti tutkittavissa.

23.11.2015

Päiväkirjoja ja muuta vilinää

Valitan, en saa Osmo Pekosen päiväkirjan kantta tämän isommaksi, jotta nähtäisiin komeat marsalkat kunnolla: Curt von Stedingk (Osmo) ja C. G. E. Mannerheim (Timo Närhinsalo).

Miten kalenteri täyttyykään, joka päivälle on monta merkintää. Niitä sitten kiltisti seuraillaan.

Maanantaina jaettiin palkintoja teatteriväelle Kansallisen Pienellä. Olin puhujana tässä Ida Aalbergin juhlassa viisi tai kuusi vuotta sitten; nyt tahdoin kuulla, mitä sanottavaa Mikko-Olavi Seppälällä oli. Hän oli taannoin freelancerina kustannustoimittajani Waltari-kirjassa, nyt hän on jo teatteritieteen dosenttina yliopistossa ja opettaa teatterihistoriaa.

Jäntevän ja näkemyksellisen puheen Mikko-Olavi pitikin, alkaen 20-luvun Helsingin kulttuurisesta ilmapiiristä (josta valmistelee kirjaa) ja päätyen ison puolen Nummisuutarien analyysiin, apunaan oppilaittensa tulkinnat. Kiinnostavan ristiriitainen kuva hahmottui esityksestä, jolla on puhujan mukaan yhteyksiä 20-luvun riehakkaaseen elämäntunnelmaan. Taisin saada sytykkeen mennä sittenkin katsomaan kyseistä juttua, johon olen vähän epäillen suhtautunut.

Juteltiin ajankohtaisista Kirstin ja Tuulan kanssa ja tavattiin vasta Ranskasta kotiutunut Maria-Liisa Nevala, jolla myös kirjallinen työ tekeillä. Todettiin taas että vanha laitoksemme pärjää hyvin Finlandia-ehdokkaissa. Juhlan ohjelmassa ihastuin erityisesti Kristiina Haltun esittämiin lauluihin, varsinkin siihen Anna-Liisa Härkösen sanoihin sävellettyyn.

Tiistaina pyyhin menot yli ja keskityin vaihteeksi töihin. Mutta keskiviikkona painelin jo Irikseen Näkövammaisten komeaan taloon lukemaan äänikirjaa, tätä Nuoruuden neljättä näytöstä, jonka lupasin itse posottaa digille. Ensimmäinen kokemus laatuaan. Ei se ihan helppoa ole, vaikka teksti on tuttua, takeltumia tuppaa tulemaan. Päästiin kuitenkin hyvään alkuun.

Illalla jaettiin taas palkinto, nyt esikoiskirjailijalle Sanomatalossa. Saara Turunen tuntui virkeältä teatterilähtöiseltä kirjailijalta. Heikosti olen lukenut esikoisia, en yhtään ehdokkaista. Päätoimittaja Kaius Niemi piti linjakkaan puheen äskeisten tapausten pohjalta, pyörähdeltiin sitten alakerrassa buffet’n ja viinien äärellä. Kaj Kalin oli ihastunut – Sillanpään Elämään ja aurinkoon! Samaa romaania oli kerrannut myös Pekka Tarkka luettuaan nyt uudelleen Sillanpää-kirjani. Näin valistuneita lukijoita voi tavata kirjallisessa pippalossa.

Olihan siellä muuta joukkoa riittämiin. Aamulehden Jouko Jokisen ja Hesarin Jukka Petäjän kanssa tuuleteltiin ajankohtaisia kysymyksiä. Inha-kohua ei kukaan tuntunut ottavan vakavasti, voin olla levollisella mielellä. Laura Lindstedtia onnittelin, vaikea ja esoteerinen mutta jotensakin puoleensa vetävä romaani on Oneiron. Pekka neuvoi alkamaan lukemisen keskeltä, niin pääsee paremmin sisälle. Kaj sanoi olevansa aivan tämän kirjan lumoissa, tosin epätasaisesti.

Torstaina matkapäivä: junalla Tampereelle, siitä hilpaisu Hämeenkyröön hakemaan tiettyjä tavaroita ja tarkistamaan taloa, takaisin Tampereelle Viljan kyydissä. Metsossa pidimme vaihteeksi Sillanpään Seuran johtokunnan kokouksen, jossa lähinnä puitiin oopperan sopimusasioita. Joulukahvit ja Helsingin tilaisuus pantiin kohdalleen.

Sitten alkoi samassa talossa keskustelu julkaistuista päiväkirjoista, mukana Osmo Pekonen ja minä, johdattajana Osmon Enostone-kustantamon edustaja Liisa Niinikangas. Esittelimme päiväkirjojen historiaa meillä (Kallas, Saarikoski, Paavolainen) ja muualla (Pepys etc) ja puhuimme omista kirjoistamme, tietysti sivuten tämän tästä Matti Klingen maineikkaita päiväkirjoja. Vilkas ja sisältörikaskin keskustelu syntyi, yleisöä vähänlaisesti, runsaat parikymmentä kiinnostunutta. Oli kuulemma paljon muita tapahtumia samana iltana kaupungissa, niin aina.

Saimme lohduksi ja iloksi hyvän illallisen Franklyssä, joka oli typötyhjä muista asiakkaista. Eivät liiku Tampereella arki-iltaisin. Sain kustantajalta antoisan kirjan Tervapääskyn siivellä, sisältäen Thorsten Renvallin ja hänen huvilansa vaiheita. Kari Niinikangas esitteli Petsamon valloituksen ihmeellisiä seikkailuja 1918. Niitä paluumatkalla yöjunassa lueskelin minkä kovan päivän jälkeen jaksoin.

Perjantaina luin lisää omaa päiväkirjaani Iriksessä, puoleenväliin päästiin nauhoituksessa. Joskus teksti tuntuu vetävältä, toisinaan aivan joutavalta. Mutta niin vain Kirsti Kontio-Ollilakin sitä kehaisi, kun Tampereen asemasillalla tuokio tavattiin. Päivi Mäkinen matkaili koirineen ties minne. Matkalla tapaa kivoja daameja.

Illalla Musiikkitaloon kuulemaan Seppo Pohjolan pianokonserttoa, soittajana Paavali Jumppanen. Istuin aivan ylimmällä piippuhyllyllä, missä totta puhuen vähän huimasi kun katsoi alas orkesterilavalle. Mutta musiikki tempaisi mukaansa, Seppo oli tehnyt rämäkän alun rummuin ja kilkahtavin syöksyin, konsertto rauhoittui välillä tunnelmoimaan, kunnes taas hyökyi raivoisaan finaaliin. Yleisö palkitsi esityksen lämpimin aplodein, Seppo ja Paavali paukutettiin kolmasti kiittämään. RSO:n kapellimestarina oli Olari Elts.

Väliajalla Pertti Hallikainen kommentoi huvittuneesti plagiaatti-pöhinää ja kuvitteli, miltä maailmankirjallisuus näyttäisi, jos kaikki käyttäisivät lainauksissaan sitaattimerkkejä! Kun Pertti ihmetteli kuinka jaksan tuottaa näitä kirjoja jatkuvasti, ihmettelin sitä kotimatkalla vähän itsekin: varsinkin tällaisena viikkona sitä ei pysty tuottamaan mitään paitsi paitapyykkiä ja tällaisia hajanaisia päivähuomioita. Hyvä niinkin.

20.11.2015

Järähdyksiä ja pikkupulputusta

Katja Tukiainen, La Liberté guidant le peuple.

Valvoin lauantaita vasten yöllä ja olin jo uinahtaa, kun lehdet kravahtivat luukusta. Hesarin etusivu tiesi jo Pariisin verilöylystä, Hbl ei vielä. Oli unohdettava unet ja avattava kanavia maailmalta. Siinä menikin tunteja aina puoleenpäivään saakka.

Miten ne saavat heti uutisrullansa, kirjeenvaihtajansa ja kommentaattorinsa jalkeille naapurissakin Ruotsissa, muista puhumattakaan. Meillä ollaan kylmän rauhallisia. Radio lähetti lyhyitä uutisia, mutta tv ryhmittyi vasta yhdeksän maissa kunnon lähetyksiin. Ministereitä ja tutkijoita alkoi verkalleen tulla sohvalle. Silloin kaikki pääasiat oli jo moneen kertaan selvitetty Euroopan pääkanavilla.

Hätäilemätön kansanluonne voi olla myös etu. Täällä ei hötkyillä eikä ihan pienistä polkaista ohjelmakarttaa uusiksi. Tässä tapauksessa joustettiin kun kerittiin. Olihan sitten hyvää aikaa lausuilla erilaisia järkytyksen ilmauksia pitkin päivää ja viikonloppua.

Kun tällaista tapahtuu jo toisen kerran vuoden sisään meillekin tutussa ja rakkaassa Pariisissa, kommentointihalut katoavat vähäksi aikaa. Ei ole mitään lisättävää, asiat puhuvat puolestaan. Seurauksia voi vain arvailla. Humaanit kristityt vetoavat rauhan ja armon ja ymmärryksen puolesta samaan aikaan, kun Ranska kiihdyttää pommituksia ja havittelee EU:lta turvatakuita. Toiset tahtoisivat puuttua kriisien alkusyihin (mikä ei ihan hetkessä onnistu), toiset julistavat sodan syttyneen ja iskevät kaksin verroin takaisin. Isis aiotaan nujertaa, mutta käykö se ilman amerikkalaisten haukanlujaa lisäpanosta?

Liian isoja asioita, jätettäköön ne asianomaisille päättäjille. Omat pienet asiat kutistuvat entistä pikkuruisemmiksi. Niin kuin nyt se, onko väärin että jossakin kirjassa käytetään minä-kertojan autenttisia tekstejä hänen vanhoista matkakirjoistaan.

Jukka Petäjä jo räsäytti asian sen verran paikalleen sunnuntain Hesarissa (15.11.), ettei siihen jäänyt juuri lisättävää. Mutta kun Puttonen näkyy tänään jatkavan sinnikästä vainoaan kirjaani kohtaan Hesarin yleisöpalstalla (!), niin todettakoon vielä kerran: pyrin kirjassani juuri siihen, mistä minua syytetään. Halusin nimenomaan romaanin minä-kertojan ja Inhan omien tekstien sulautuvan niin yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, etteivät saumat erotu. Näkyy vaativa ahkeraa mittailua ällästikulla ennen kuin toimittajallekaan selviää mistä mikin teksti on peräisin. Tavoite siis saavutettu.

Toisaalta jos todella haluaa, niin asia ratkeaa helposti. Ei kai kukaan lukija kuvittele, että olen itse keksinyt ja sepittänyt Inhan matkat Lapissa, Vienassa tai Kreikassa! Tai että olisin niitä jotenkin muotoillut paremmiksi tai omikseni. Tai peräti ottanut omiin nimiini! Jos kirjani johdattaa lukemaan Inhan omia tekstejä laajemmin niin aina parempi.

Luulisi maailmankirjallisuuden jo näinä intertekstuaalisuuden aikoina opettaneen, kuinka vapaasti kirjailijat lähteitään ja lainauksiaan käyttävät. Puhumattakaan teatterista tai oopperasta! Milläs sitaattimerkeillä Kansallisen Nummisuutareissa osoitetaan, missä alkaa Kiven teksti, koska taas sovittajien omat oivallukset? Oopperalibretossani Taipaleenjoki käytin Jylhän runoja, kirjesitaatteja ja itse tekemiäni rivejä ihan sopusoinnussa ilman että kukaan puttonen huomasi protestoida.

Kultakuumeessa käytiin melko löysät ja ponnettomat keskustelut aiheesta jo kahteen kertaan. Sanna Nyqvist esitti sentään valistuneita ja vähän laajempaa lukeneisuutta osoittavia huomioita. Nadja Novak kutsui minut Viikon kirjan radiokeskusteluun aiheesta, mutta peruutti sen samana (!) päivänä ja siirsi ”myöhempään”. Tuskin sitä myöhempää tulee. Lähempi tarkastelu voisi kertoa yhtä ja toista, kirjaahan ei ole kunnolla edes käsitelty ohjelmissa. Ylen kirjallisuustoimitus on päättänyt ainakin yhden kirjan pudottaa Finlandia-listalta.

Virkistäviähän tällaiset pienet matsit ovat, mutta kutistuvat olemattomiin maailman suurempien tapausten rinnalla. Kirjallisuuden moraalista ei sentään riipu ihmishenki eikä maanosamme turvallisuus.

17.11.2015