Panu Rajala

Viimeinkin joulun loppu. Sahtia olisi vielä vähän, muu on nautittu. Sitä paitsi palattu taas Helsinkiin, missä heti jouduttiin talvimyrskyn kouriin. Komeaa! Vanhanajan talvea riitti kaksi päivää ja yötä.

Läksiäisiksi Sinan luona Pihkatapissa, missä perinteen mukaan puhkesi taas huippulaatuiset juhlat. Väkeä parisenkymmentä, hieno korkea hirsiseinäinen talo, Tuikun keittämä bortshkeitto täydellistä, korkeatasoista ohjelmaa, soittoa ja laulua, vilkasta seurustelua, saunakin lämpesi – joten mitä voisi enemmän lähtöillalta odottaa. Aamuyöstä ajelimme Marjan varmoin ottein kotiin.

Jouduttu jälkimietteisiin Pariisin tapausten johdosta. Kyllä täällä meilläkin nyt ollaan niin Charlieta, niin Charlieta… Pilakuviakin julkaistiin etusivuilla koko kimpullinen näytteeksi, että mekin vähän rohkenemme. Mutta kun kaksi piirtäjää pohdiskeli perjantaiaamuna tv:ssä suomalaisia pilapiirtäjiä, keitä niitä nyt onkaan, niin eipä millään meinannut muistua heidän mieliinsä ketään… Piti mennä kansalaissodan aikoihin, työväen lehtiin, Kurikkaan ja vastaaviin.

Ei tullut kenenkään mieleen sellainen henkilö kuin Kari Suomalainen. Ainoa piirtäjä, joka todella on saanut vallanpitäjät Kremliä myöten hermostumaan. Ainoa jota Kekkonen on radiopuheessaan vakavasti torunut neulanpistopolitiikasta, ystävyyssuhteiden turmelemisesta. Ainoa jonka satiiriset piirrokset ovat levinneet moniin maihin Yhdysvaltoja myöten.

Ilkka Malmberg onneksi muisti Karin sunnuntain Hesarissa. Ihan oikein näytti, millaista poliittista satiiria suomettumisen  vuosina sentään joku rohkeni harjoittaa.  Kiusallisen kysymyksenkin Ilkka esitti: olisiko Kari saanut jatkaa Charlie Hebdossa? Hesarissa ei saanut pilkattuaan maahan saapuvia somaleita.  Niin ahtaat olivat sananvapauden rajat suuressa valtalehdessä.

Oliko Karin puolesta suuria mielenosoituksia? Ei niin kravaustakaan, kaikki ymmärsivät mainiosti potkut ja perustelut. Hänhän pilkkasi pyhimpiä arvoja kuten kehitysapua ja vieraan rodun ja kulttuurin edustajia. Se ei sentään mahtunut täkäläiseen sananvapauteen. Vika taisi olla siinä, että Kari oli radikaali konservatiivi eikä sellaista sopinut puolustaa. Ja nyt ollaan niin Charliea, niin Charliea…

Toinen tapaus on muutaman jo mainitsema Jussi Halla-aho. Liikaa aukoi hänkin päätään maahanmuuttajista, varoitus tuli eduskunnassa ja sakkotuomio, valiokuntapaikkakin taisi mennä. Kuka puolusti silloin Jussin sananvapautta? Kaikki kilpaa tuomitsivat miehen blogikirjoitukset. . Ja nyt ollaan sitten laidasta laitaan niin Charliea, niin Charliea…

Tuossa näkyi joku valopää lehdessä vaativan vanhan jumalanpilkkalain kumoamista. Niin oikein, siitähän paljon harmia on koitunutkin viime aikoina. Sen sijaan kukaan ei tohdi koskea lakiin, joka kieltää kiihotuksen kansanryhmää vastaan. Sillä voitiin perustella Halla-ahonkin haukut ja tuomiot. Pääministeri Stubb todisti Hbl:ssä, että Halla-ahon tuomio ei ollut ristiriidassa lainsäädännön kanssa. Pitäisikö sitten lakia muuttaa?  Jos meinaan kovaa satiiria halutaan ranskalaiseen malliin. Siellä laki on avarampi. Vaikka onhan nyt maahan muuttava kansanryhmä paljon pyhempi ja koskemattomampi kuin joku Jumala tai kristittyjen uskonnollinen vakaumus, varjeltava hyvinkin ranskantautisilta rienaajilta.  

Sananvapaus on rajaton, mutta tarkoin on lailla ja yhteisillä sopimuksilla suojeltu edelleen ne tahot, joita suomalaisen satiirin ruoska ei vahingossakaan ylety hipaisemaan. Ja näin on jatkossakin, ollaan sitten vaikka kuinka rohkeita Charlieta kaikki, sinä ja minä ja Hentun Liisa.

13.1.2015

Onnistuihan se yli odotusten. Kun aikansa härnää ja loukkaa, voihan olla että kohde viimein vastaa. Tosin kohtuuttomasti. Mutta Charlie Hebdonin toimituskunta tiesi olevansa uhan alainen. Satiiri on tietoista toimintaa. Se voi tuottaa tällaistakin, valitettavasti.

Gomorron Sverige kertoi tapahtumista enemmän ja täsmällisemmin kuin meidän aamustudiomme. Meillä mennään usein helpoimman kautta: otetaan studioon lähin tutkija ja kysellään siltä. STV oli herkeämättä paikan päällä, näytti myös tiedotustilaisuuden tarkkoine faktoineen (sikäli kuin niitä oli tullut aamuun mennessä).

Kaikki puolustamme sananvapautta, oikeutta myös pilkata ja loukata. Uskonnolliset tunteet ovat kuitenkin arvaamattomia. Onko niitä syytä hirveän vahvasti ronkkia? Toimittajat yli rajojen -järjestön puheenjohtaja Christian Sundgren rohkeni olla sitä mieltä, että uskonnon suhteen voisi harjoittaa vähän harkintaa. Missä mennään rajan yli?

Onhan ennenkin nähty, että fundamentaali islam osaa vastata. Oli Salman Rushdien fatwa, oli Jyllands Postenin Muhammed-kuvat. Sieltä heilahtaa, kun profeettaa pilkataan. Läntinen tarkkailija uskoo, että kaiken takana on tietoinen poliittinen tarkoitus: esim. joidenkin halu jyrkentää vastakohtaisuuksia. Ei tule helposti mieleen, että uskonnolliset tunteet itsessään voivat tuottaa tulisia tekoja.

Onko meillä Suomessa satiiria? Hm, ennen ainakin oli… Oliko Veikko Huovinen viimeinen, joka sai jopa valtion päämiehen (Kekkosen nimimerkillä Liimatainen) ärähtämään. Sorsa ja Lipponen murisivat medialle yleensä, tuskin jollekulle satiirikolle. Ahtisaarta ja rouvaansa pilkattiin ulkoisista seikoista tv:ssä. Uudemmat yritykset ovat yhtä hampaattomia. Nykyinen viihde on mennyt Putouksen tasalle, eikä Uutisvuotokaan ketään loukkaa.

Kukaan suomalainen skribentti ei tohtisi sanoa pahaa sanaa islamista tai muslimeista, ei maahanmuuttajista muutenkaan, ei mistään suojeltavasta arvosta. Meillä ei ole vakavaa satiiria ja hyvä niin, itsesuojelu toimii. Vähemmällä paukuttelulla päästään.

Terroriteon jälkeen julistetaan ensimmäiseksi, että tämän ei anneta vaikuttaa elämäämme mitenkään. On jatkettava niin kuin ennenkin. Ei saa antaa niille sitä iloa, että pelästyimme. Ja sitten ruvetaan heti ankarasti varautumaan, lisäämään turvatoimia, pahimmassa tapauksessa vainoamaan syyllisten heimoa. Jyllands Posten paransi heti vartiointiaan. Muut tulevat perässä. Minkä valtin tästä saavat halla-aholaiset ja Sverige demokraatit.

Täällä Hämeenkyrössäkin paikallinen pakinoitsija Pitko kulkee nyt tiukasti turvamiehen saattelemana. Vepa kävelee hänen perässään nyrkkirauta valmiina taskussa. Mutta Pitko on vaaraton puudeli, joka heiluttaa iloisesti häntää vallanpitäjille, ei hänellä mitään hätää. Hänen arvonsa ja asemansa vain vahvistuu Aamulehdessä.

Onkohan ainoa pikkuisen räävitön satiirikko piirtäjä Ville Ranta – Kirkko ja kaupunki lehdessä! Sellainen on satiirin tila äärettömän leppoisassa lintukodossamme. Olkaamme siitä onnelliset.

8.1.2015

Olihan ruhtinaallinen tv-ilta, päällekkäin kaksi brittien suurta manifestia: Proms-finaali ja Downton Abbey. Konsertissa nationalismi vyöryy yli äyräiden ilman mitään näkyvää vahinkoa, ihmiset aidosti innoissaan. Paikan päällä elämys on varmasti mahtava, olen ollut vain jossakin festivaalin alkukonsertissa piippuhyllyllä. Royal Albert Hall on elämys sinänsä.

Sakari Oramo selvisi loistavasti tehtävästään, joka vaati musiikin johtamisen lisäksi show-miehen luontaista säteilyä. Sitä näkyi riittävän. Meillä olisi reserviäkin tarjota – Salonen, Saraste, Lintu, Vänskä, Rouvali – mutta Oramo taisi olla näistä ekstrovertein ja hyväntuulisin. Suomi sai good williä muutamia tonneja.

Downton Abbey on kehuttu niin moneen kertaan, ettei siitä enää ole uutta sanottavaa. Paitsi että miksi joissakin maissa osataan ja toisissa ei. Tanskalainen tv-elokuva taidemaalari Krøyerin vaimon Marien elämästä oli taas esimerkki laatutyöstä, jollaiseen meidän arkiahdistunut tv-tuotanto ei valitettavasti yritäkään yltää.

Vaan olipa kiinnostava keskustelu vakoiluelokuvista Kultakuumeessa loppiaisen aattona, kiitos Tuomas Karemolle siitä, että kutsui näin tietävät konkarit studioon kuin Matti Salon ja Kaarle Stewenin. Näiden pitäisi keskustella elokuvista joka viikko jollakin kanavalla, varsinkin nyt kun Petteri on joukosta poissa. Pitkän linjan tietämystä ei liene liiaksi.

Kun Matti sanoi, että le Carrén kirjasta tehty Mies kylmästä ei nyt mahtunut käsittelyyn, ohjelmaahan voisi jatkaa, kiintoisia aiheita riittäisi. Oli myös hauskaa, että mikään Enontekiön hälytysnumeron ongelma ei nyt tunkeutunut katkomaan ohjelmaa, kuten meidän taannoisessa keskustelussamme Riikosen kanssa. Tietysti täällä etelässä on kesken ohjelmaa tärkeää tietää kuinka Enontekiössä on hälytykset hoidettava.

Sammuttelimme joulua naapureiden kanssa, Taunohan oli erinomainen pukki aattona. Hänen tuomansa joulukuusi on kestänyt hienosti varisematta, johtuu kuulemma siitä, että kaatoaikaan ei pakkanen vaivannut. Sitä lajia saatiin railakkaasti kahtena päivänä, pikkulenkilläkin uhkasi kylmettyminen, kun ei ole tällaiseen taas tottunut. Komea talvi käväisi kulmillamme.

Mietinkin että joulu on sujunut paremmin kuin pitkään aikaan, paljon väkeä sopivin välein, tarjoilut täydelliset, ei liikaa ryyppäilyä, leppoisa mieli vallalla, ulkomaailma kuin Halosen taulussa – ja kaiken lisäksi olen pikkuhiljaa tehnyt töitäkin, saanut sen Sillanpään kolmannenkin osan käydyksi kriittisin mielin läpi. Nyt vain kustannustoimittajalle töitä: kuinka tästä voitaisiin lisää lyhentää? Minä itse olen ihan ymmälläni.

Tekaisin myös näytelmää Myllykoluun, uutta komediaa Elämän autuus aina väliaikaan saakka, ja neuvottelin lomassa Vilman ja Roopen kanssa. Tänä iltana sitä luetaan Musiikkiluokassa, katsotaan lähteekö se elämään. Aina jännittävää kuunnella reaktioita. Tämä teksti vaatii iloista heittytymistä koko näyttelijäjoukolta, sitä uskosin siellä riittävän.

Nyt täysin palkein jatkamaan tätä vuotta! Ei voi enää keksiä syitä lekotteluun. Muutaman päivän vielä viimeistelemme maalla joulun jälkeisiä, sitten taas Helsingin hulinoihin.

7.1.2015

Hämmästyin hiukan, kun huomasin kuinka kovaa ristivetoa Jussi Valtosen romaanin kohdalla ilmenee somessa ja puheissa muuallakin. Hieno romaani voi siis herättää jopa vihareaktioita! Tietysti on kaikenlaisia tyyppejä, jotka purkavat kaunaansa netissä ja kapakoissa ylipäänsä kaikkeen, mikä näkyy ja kuuluu ja  tuntuu jonkun mielestä onnistuneelta. Eihän kirjaa tarvitse lukea, tuskin pitää kädessäänkään ennen kuin voi jo summittaisen tuomionsa töräyttää.

Antti Majander käsitteli aihetta perjantain Hesarissa aika tasapuolisesti. Eräs tuttu ilmiö havaittavissa: kirjallisuuden hienomaistajat ohittavat helposti suuren lohkareen, siis sellaisen teoksen, joka tyyliseikkoihin takertumatta haluaa takoa maailmaa kuin sulaa metallia. Tuo sanonta on lainaa Waltarilta, hän jos kuka jakoi saman kohtalon: modernistit eivät hyväksyneet hänen suuria visioitaan, kielen vyöryvää etenemistä, eivät myöskään huumoriaan ja erotiikkaansa. Linnalle kävi aivan samoin, hienomaistajat nyrpistelivät: perinteistä realismia, vanhakantaista kerrontaa, kömpelöä tyyliä yms.

En nyt ryhdy suoralta kädeltä rinnastelemaan Valtosta näihin mestareihin, mutta jotain hyvin tutunomaista on hänenkin kirjansa kohtaamassa kritiikissä. Tosin vain pienessä osassa, enhän ole koko vastaanottoa silmäillytkään. Sehän vasta on nousemassa, kirjaa luetaan nyt kohisten.

Muistetaan nyt sekin, ettei ollut Dostojevski mikään kielen tai tyylin taituri. Merkitys nousi siitä poltteesta, jolla hän suuriin aiheisiin pureutui. No siinä saa nyt Valtonen komeita nimiä riipakseen, koettakoon kestää kaikki raapustukset ja ryöpytykset, joita kirjansa keräilee. Lukijoita varmaan tyynnyttää  tieto, että johtavat ammattikriitikot voivat olla samasta kirjasta jyrkästi vastakkaista mieltä kuten tässä tapauksessa Jukka Petäjä (HS) ja Pia Ingström (Hbl).

Tuon kirjoitin viime perjantaina, juttu jäi jostain syystä kesken. Tuli kai muuta, ja hyvä olikin, sillä nyt sunnuntaiaamuna virkistyin kovasti Hesaria ja Aamulehteä lueskellessani.

Aina tavan takaa väitetään, että sanomalehdet eivät enää julkaise pitkiä syvällisiä kirjallisuusesseitä. No lukekaas nyt sitten tänään Aamulehdestä Matti Kuuselan loistavan persoonallinen ja surullisen hauska essee Paavo Haavikon Kootuista runoista. Juuri näin pitäisikin runoudesta aina kirjoittaa, niin että lukija ymmärtää jokaisen sanan ja silti oivaltaa jotain uutta ja olennaista käsiteltävistä runoista. Ei Haavikko niin vaikea ole kuin yleisesti uskotaan: sen Kuusela näyttää meille lyijykynä kädessä.

Haavikon käsittely ei sitä paitsi lopun tähän. Perusteellinen elämäkerta on tietojen mukaan tekeillä, kirjoittajana näiden Koottujen toimittajan veli, ilmaistakseni asian kyllin viitteellisesti. Siinä vasta elämäkerran ainekset, sanoisin. Parin vuoden päästä jysähtää.

Toinen kiintoisa juttu tänä aamuna oli Jukka Petäjän tarkastelu Pasternakin Tohtori Zhivagon vaiheista länteen. En tiennyt, että CIA vaivautui näin voimakkaasti osallistumaan kylmän sodan kirjallisuuspolitiikkaankin. Siihen aikaan 1950-luvulla romaanilla on todella merkitystä! Runoilijan hienovireinen kuvaus vallankumouksen jälkeisestä ajasta  oli räjähtävä ase suurvaltapolitiikassa. Koko Kreml ja KGB pelkäsivät yhtä syrjäistä runoniekkaa, joka lymyili talossaan Peredelkinossa.

Juha Hurme on yhtä huimautunut A. Stenvallin elämästä kuin Veijo Meri aikoinaan. Hurmeen juttu Hesarissa toistaa tuttuja asioita, mutta saa ne tuntumaan jotensakin tuoreilta. Tuosta vankilanäytelmästä en ollut ennen tietoinenkaan. Minua miellytti tässä erikoisesti A. Ahlqvistin nosto raivossaan ja energiassaan Kiven veroiseksi kriitikoksi! Siinä mittatolppa kaikille kriitikoiden ilkeyttä uikuttaville (viimeksi Heidi Herala ja poikansa Lauri Maijala radio-ohjelmassa).

Ja lopuksi: surullista että Silja Hiidenheimo katkesi näin varhain. En tuntenut häntä hyvin, mutta kyllin monet todistajat kertoivat hänen merkityksestään kirjojen toimittajana. Hyvä toimittaja on aarre. Suurella kiitollisuudella muistan Mikko-Olavi Seppälää, joka luki tarkasti ja kriitisesti kynä kädessä jokaisen rivin Waltari-kirjani Unio Mystican käsikirjoituksesta. On ollut muutama muukin arvokas lukija. Heille kiitos Siljan muiston äärellä.

4.1.2015

Nyt haluaisin miettiä, miksi Jussi Valtosen romaani ”He eivät tiedä mitä tekevät” teki niin voimakkaan vaikutuksen. Onko niin että emme oikein tiedä sitä itsekään. Tulee vain tämmöinen ilmiö, täysin yllättäen. Joku kirjoittaa keneltäkään lupaa kysymättä maailmanluokan romaanin.

Olen huomannut, että kirja on tottakai löytynyt monen joulupukin kontista. Sitä on todella luettu. Jopa Katariina Pylsy tuosta naapurikylästä kehui lukeneensa parissa päivässä ”kun sitä ei voinut jättää kesken”. Kokemus on varmaankin aika yleinen.

Moni on myös toistanut, että tätä ei uskoisi suomalaiseksi romaaniksi. Tulee mieleen joku amerikkalainen käännösromaani. Mitä vertauskohtia voisi etsiä? Yhtä imeviä, lukemaan pakottavia ovat kohdallani olleet Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä (suom. 2004) tai Gillian Flynnin Kiltti tyttö (suom. 2013).

Mutta hei, tämä Valtosen kirjahan on näitä kumpaakin laaja-alaisempi ja syvempi nykymaailman kuvaus! Se ei ole yhden ongelman romaani, vaan siinä on ainakin kolme rinnakkaista isoa teemaa: eläinkokeiden moraali, terrorismin oikeutus ja median vaikutus yhteisöön. Kaikkien alla ja ylle kulkee ikivanha mutta hyvin koskettavasti kuvattu isä-poika suhde. Suurenmoinen toteutus!

Onhan  siinä vielä muitakin tasoja: akateemisen maailman syövyttävän osuva, karrikoidun mainio kuvaus, huima teknologinen tulevaisuuskuva sekä amerikkalais-juutalaisen ja suomalaisen kulttuurin törmäyskurssi. Näidenkin yllä leijuu globaalin maailman unenomaisen varma hallinta. Kaiken lisäksi kertoja kuljettaa juonta äärettömän taidokkaasti, leikkaa ja jättää auki, viittaa ja viimeistelee.

Ihme tyyppi tämä ujon ja vilpittömän oloinen Jussi Valtonen. Kauan hän on tätä rakennellut, mutta silti. Ei tule mieleen yhtään ainoaa suomalaista vertauskohtaa. Olisiko Matti Pulkkisella? Ei, liian hajoavia, journalistisia tekstikasoja. Olisiko Markku Lahtelalla? no vähän sinnepäin, mutta liian kapeita ja valmiilla asenneveitsellä leikkaavia, jos vertaa Valtosen suureen sylilliseen. Onko meillä yleensä kirjoitettu maailmanlaajuisia moraliteetteja? Tämä on lisäksi syvää ihmiskuvausta, ei mikään pelkkä tiedepoliittinen pamfletti. Tässä ei asetuta minkään puolelle, vaan nähdään elämän monitaitteisuus.

Tuula Ylivieskasta kirjoitti juuri, että tämän jälkeen ei ihan heti tee mieli tarttua mihinkään toiseen teokseen. Vaikutus vaatii rauhallisen sulatuksen. Toimikaamme juuri näin. Tämä luoti tiesi paikkansa, siis Anne Brunilan hienosti valitsema Finlandia. Yhtä kiistaton kuin  taannoin Sofi Oksasen palkinto Puhdistuksesta, mutta hei: paljon kapeampi romaani se oli kuin Valtosen hämmästyttävä saavutus.

Meillä oli pienet lähikulmien uudenvuoden bileet eilen illalla, nautittiin pöydän antimia, saunottiin, valettiin tinaa, ammuttiin pirusti raketteja (komeita) ja tanssittiinkin. Joten olo on hiukan hutera ollut, mutta tässä se koko ajan kohenee. Laulajapoika Waltterin viehättävä Annikki-äiti tuosta sillankorvasta teki ensivisiitin taloon ja taisi vähän ihastua, hyvin ainakin viihtyi.

Mainittakoon, että Sarvipäiden ritarikunnnan suurmestari Eero Pylsy toi tuomisena ”Hämeenkyrön Pylsyn sukutilojen talonpoikaishistorian 575 vuoden ajalta”, painavan lähes 400-sivuisen opuksen tarkkoine sukutaulukoineen ja paikkansa pitävine henkilötietoineen. Hävetään nyt taas vähän siellä  Heinijärven kylätoimikunnassa: ero tämän opuksen ja meidän kyläkirjan välillä on kuin yöllä ja päivällä – varsinkin nyt kun päivä jo pitenee. Toimittajina tässä Veikko Mantila, Katariina ja Eero Pylsy. Hyvää työtä ovat tehneet. (Ilmenee muuten, että olen Katariinan 6. serkku!)

Ei sitten muuta kuin vuotta tarpomaan aina vain eteenpäin. Presidentti Niinistön puhe oli oikein hyvä ja tanakka, mutta ohjaajat, opettakaa katsomaan meitä kohti, ei siihen lukulaitteeseen. Pankaa se edes oikealle korkeudelle. Katsokaa kuinka hienosti puhuvat Obama, Hollande, Merkel, jopa Putin. On heilläkin kai joku teksti, mutta se ei pistä silmään. Vapaasti elehtivät ja katsovat suoraan kuulijoihin. No toisaalta, muistammehan Kekkosen tuimat puheet: kuinka hän luki paperista ja loi välillä paksusankaisten lasiensa läpi meihin vihaisia silmäyksiä. Suorana ja vapisten niitä kuunneltiin ja heti toteltiin, mitä ukko käski. Jospa nyt toteltaisiin tuota Niinistön taloudellista pääsanomaa: puheet on pidetty, nyt on tekojen aika.

Ollaan reippaita, avoimia, iloisia ja auttavaisia. Hannes Hynösen viitoittamalla tiellä eteenpäin!

1.1.2015