Panu Rajala

 Matti Klingen kaltaista muistelijaa ei tässä maassa ole ketään. En ainakaan tunne yhtään näin perusteellista ja itsekeskeistä elämänsä tallentajaa. Kirjallisuuden puolella Klinge vertautuu sekä ihailemaansa Proustiin että Kalle Päätaloon, edelliseen hitaassa sirostelussaan, jälkimmäiseen hartaassa perinpohjaisuudessaan. Klingen ja Päätalon maailmat ovat mahdollisimman vastakkaiset, mutta kerrottavaa riittää kummallakin.

Muistelmien toinen osa Upsalasta Pariisiin on kiintoisimmillaan 60-luvun ylioppilaspolitiikan kuvauksissa. Tulee toinen kuva 60-luvusta kuin perinteinen Vanhan valtauksen ja Lapualaisoopperan hallitsema radikalismin vuosikymmen, jonka hyvin muistan. Klinge on sekä sivussa että keskiössä, Ylioppilaskunnan historioitsijana hän tuntee perspektiivin, sen mistä tullaan. Radikalismin nousua hän seuraa puhtain kengin, kehään astumatta. Tarkkailijan ilme on usein ironinen, mutta vakavoituu, kun tulee puhe hänen omista toimistaan. (Kirjan nimi johtaa harhaan, enin osa on sentään kotimaan tapahtumia.) 

Mukaan mahtuu paljon historiantutkimuksen sisäpiirien keskinäisiä nahinoita ja määrätietoista karrierismia. Saadaan tietää, mitä joku on sanonut jonkun kuulleen jostakusta sanotun, usein kirjoittajasta. Positiiviset maininnat itsestään kertoja kirjaa huolellisesti, kielteisiä ihmetellään. Akateeminen intrigointi kiinnostanee aika pientä asioihin vihkiytynyttä lukijapiiriä. Unohtuneita henkilöitä astelee von oben arvioituna kulkueena kirjoittajan silmien ohi. Jotkut tuomitaan heti kättelyssä, joidenkin arvo vaihtelee suhdanteiden mukaan. Yleensä kirjoittaja on varma arvioidensa perusteista.

Muistelijan useimmin käyttämä adjektiivi on ”tärkeä”. Tärkeitä tapahtumia, artikkelita ja kirjoja tulee tiheästi ja painokkaasti merkityksi muistiin. Sana ”tärkeä” saattaa esiintyä 3-4 kertaa samalla sivulla. Oikeastaan Klinge ei kiinnitäkään huomiota muihin kuin tärkeisiin asioihin. Ennen kaikkea hän on vakuuttunut omasta tärkeydestään isänmaan, tieteen ja kansainvälisten suhteiden kehittäjänä. Epävarmuus tai itseironia eivät horjuta hänen tyylikästä etenemistään kohti tavoitteita. Hänen monia onnistumisiaan tulee lukija tahtomattaankin ihailleeksi. (Yhden myönnetyn erehdyksen huomasin: Klinge kertoo ryhtyneensä Pariisissa tutkimaan jotakin, joka oli jo tutkittu!)

Huvittavassa omahyväisyydessäänkin teos on antoisa ja tärkeä (!) lisä läheiseen kulttuurihistoriaan. Kovin yliopistokeskeinen se luonnollisesti on. Kirjoittajaa ei voisi kuvitella ilman yliopiston fasadia taustallaan. Ilman rakasta yliopistoaan hän haukkoisi kuin hauki kuivalla maalla. Muusta kuin opillisesta elämästä hän antaa niukasti tietoja. Hän ei urheile, ei käy elokuvissa eikä teatterissa (paitsi Pariisissa), ei kapakoissa (ravintolassa ulkomailla vain hyvässä seurassa), ei lue suomalaisia romaaneja eikä vietä luppoaikaa muuten kuin purjehtien tai Lapissa retkeillen. Kutsuja on tiheästi, nekin liittyvät akateemisiin suhteisiin. Kaiken kaikkiaan hän on esikuvallinen kansalainen, ranskalaisempi kuin Pariisin hulinoivat ylioppilaat.

Odotan kiinnostuneena muistelmien jatkoa. Kolmas osa on jo täyttä vauhtia tekeillä. Riittääkö Klingellä loppuun saakka kuitteja, kutsukortteja ja pääsylippuja? Dokumenttien tallettajana hän on Paavolaisen luokkaa, erona vain, että Paavolainen ei koskaan kirjoittanut muistelmiaan eikä edes Tulenkantajien historiaa. Jatkuvatko muistelmat samaa tahtia, vuosikymmen kerrallaan, vai hidastuuko vauhti kuten Päätalolla, joka sai lopulta 600 sivua revityksi vajaasta yhdestä vuodesta elämässään…

Tänään kävimme Alvar Aallon kodissa ja työtilassa Munkkiniemessä, siis siinä varhaisemmassa Riihitiellä. Eino Leinon seuran tuttuja paikalla parisenkymmentä. Lämmin viihtyisä ja monikäyttöinen talo, erityisesti yläkerran intiimit tilat vetivät suorastaan puoleensa. Talo pitäisi nähdä kesällä, jolloin piha ja puutarha pääsevät paremmin elimellisiksi laajennuksiksi sisäsuunnitelmaan. Hyvä keksintö oli sisään käännetyt kädensijat ovissa, niihin ei hihat tartu.

Oli siellä myös Aallon öljyvärimaalauksia, en tiennyt että hän niitäkin harrasti. Lisäksi seinällä Le Corbusierin ja Légerin teokset. Hauska oli Poul Henningsenin (?) häkkyröimä muotokuva Aallosta, jota tämä piti hyvin näköisenä. Lamppumalleja monenlaisia, ei televisiota. Kirjastossa Goethea, Runebergia ja kas vain, Inhaa. Pesualtaat kylpyhuoneessa mittavat, kaksin kappalein. Näin vältettiin turha jonotus.

Olen lukenut Sotaa ja rauhaa alun sata sivua. Tästä se lähtee. Minskissä neuvottelivat samaan aikaan laihoin tuloksin. Taustakumua romaanille riittänee Ukrainassa vielä pitkään.

12.2.2015

Tekisin selvän välitysehdotuksen Minskissä: komentakaa ne vapaaehtoiset kapinalliset heti pois Itä-Ukrainasta, niin saatte pitää Kriminne kaikessa rauhassa. Sen venäläisyydellä on kuitenkin vankka kannatus siellä. Jos Hrushtshev hyvän päivällisen päälle tuli lahjoittaneeksi Krimin Ukrainalle, niin voihan tuon jo oikaista. EU saa niellä periaatteellisen vastustuksensa.  

Näin sota saadaan päättymään eikö vain. Mutta voihan olla, kuten Soini ja Kanerva tv:ssä uumoilivat, että Venäjällä on tässä laajempi suunnitelma, josta olemme nähneet vasta pari alkunäytöstä. Pientä painetta luodaan Suomenkin rajoilla.

Nyt juuri on oikea aika lukea taas Sotaa ja rauhaa, joka on minulta jäänyt aikoinaan parikin kertaa kesken. Jospa kolmas hyökkäys tuottaisi tuloksen. Tasaisen tappavasti vaan päivä kerrallaan eteenpäin.

Matti Klinge jatkoi keskustelua Olavi Paavolaisesta, kun poikkesin taidenäyttelynsä avajaisiin Neitsypolun Saima-galleriaan. Klinge oli nyt lukenut kirjani loppuun ja sanoi vaikutelman parantuneen. Vertaili Riikosen ja minun näkemyksiäni varsin tasapuolisesti, ansioita ja puutteita kummallakin.

En kuitenkaan niele Klingen moitetta, että emme huomanneet Riikosen kanssa kumpikaan, kuinka venäläinen Paavolainen oli. Kuinka niin? Hän oli äidin puolelta Baltian saksalaista perua ja isän puolelta vankkaa karjalaista talonpoikaissukua. Venäjään suhtauduttiin perheessä epäluuloisesti ja karsaasti. Isän esikuva oli Svinhufvud, Siperian kävijä. Olavi pääsi isän liimematkoille mukaan Pietariin, ja häntä kammotti kaupungin ilmapiiri.  Venäjää hän osasi sen verran, mitä njanja kyökkivenättä veljeksille puhui. Venäjän läheisyys ei tehnyt venäläiseksi, pikemmin päinvastoin.

Se että Paavolainen sitten innostui 20-luvulla venäläisestä modernismista, kuvataiteesta ja runoudesta, ei tee hänestä kovin venäläistä. Hän seurasi aikansa muotia ja leikkeli Querschnittistä (saksalaisesta lehdestä) kuvia ja ideoita. Matkatessaan Neuvostoliitossa 1939 Paavolainen kykeni solmimaan hyvin vähän kontakteja venäläisiin, oppaat valvoivat häntä ja kielikin oli esteenä. Juutalaisen oppaansa kanssa hän puhui saksaa. Kirja Neuvostoliitostakin jäi lopulta kirjoittamatta.

Tosin jatkosodan lopulla Paavolainen Synkässä yksinpuhelussaan iloitsi vihollisen voitoista ja vähätteli suomalaisten torjuntoja, edelleen 40-luvulla hän halusi lähestyä uutta valtaa ja toimia kansandemokraattien hyväksi,. mutta häntä ei kiinnostanut edes osallistua kulttuurivaltuuskunnan matkaan Moskovaan. Kun myöhemmin paljastettiin Edith Södergranin muistomerkki Raivolassa, Paavolainen oli juhlissa mukana, mutta aiheutti illallisilla skandaalin katkeralla purkauksellaan, aiheena kotinsa Vienolan ja koko Karjalan menetys käydyissä sodissa.

Paavolaisen visuaalisuudesta olimme samaa mieltä. Matti esitti keskustelun jatkamista sopivassa tilanteessa, ja siihenhän olen aina valmis. Näyttelyn avajaisissa oli ruuhkaa ja vilkasta keskustelua muutenkin. Puhuin Pentti Linkolan kanssa I. K. Inhan vaelluksista ja Esko Häklin ja Touko Siltalan kanssa Klingen muistelmien toisesta osasta, jonka olen juuri urakoinut loppuun. Siitä vielä lähemmin. Norssiveljen Iikko Voipionkin tapasin, hän muistaa istuneensa komiteassa, jota faija johti joskus entisinä virka-aikoina Valtiovarainministeriössä.

Ai niin maalauksiahan piti katsella, mitä sanoisin: tuoreita koloristisia impressioita, kaupunkinäkymiä, luontoa enemmän kuin ennen, ei turhan viimeisteltyä, elävä kosketus tuntuu. Paremman luokan sunnuntaimaalari tämä Klinge. Ja todella uuttera, perinpohjainen muistelija. Kolmas osa kuulemma jo pitkällä. Ei jää kiveä kääntämättä, kuten Touko sanoi.

Kevätilta Rööperissä, kun astelin kotiin. Tästä se alkaa, Elinan päivästä kuten ennenkin.

10.2.2015

 I. K. Inha Saksassa?

Helmikuu alkaa ja maalaisviikko päättyy. Kun täällä kuhkii itsekseen vailla mitään menoja, saa ihmeesti aikaan. Tammikuun saldo: yksi näytelmä tehty ja kolme kirjaa saatettu telakalle. Aikanaan valmistunevat.

Vaikka olihan tässä menoja: F. E. Sillanpään Seuran johtokunta piti myrskyisen kokouksen ja pääsi kuin pääsikin viisaaseen ratkaisuun Myllykolun tulevan näytelmän tuotannosta. Vielä kerran mä vyötän itseni! Olen ohjannut Myllykolussa kymmenen vuoden välein (viimeksi Hurskaan kurjuuden 2002-3), kirjoittanut ja sovittanut sentään useammin. Nyt tehdään seuran 40-vuotisen historian kunniaksi juhlanäytelmä!

Ja sitten tulikin Marja Helsingistä (sai odotella mua parkkipaikalla jäähtyvä pizza kädessä puoli tuntia – kokous nääs kesti) ja  elämä palautui jengoilleen (kunhan vihainen vaimo ja jäähtynyt pizza ensin oli lämmitetty). Abu lähtee liikekeskuksen yläkerrasta, kun alakertaan tuli kilpaileva pizzeria Hammurabi. Kovaa on kisa näillä uutterilla maahanmuuttajilla.

Olen tässä tutkinut kahden Hämeenlinnan Normaalilyseon luokkatoveruksen I. K. Inhan ja Jean Sibeliuksen varhaisia ja varsin erilaisia vaiheita. Inha oli todella kova naama. Kun katsoo hänen seikkailujaan vaikka vain itäisen Lapin korvessa, joista kertoo Suomen maisemissa, niin harva mies sellaisia koukkauksia asumattomiin erämaihin teki, välistä eksyen ja kastuen ja nälkää nähden, taivasalla nukkuen ja voimansa jännittäen. Mutta syntyihän loistavia kuvia ja kuvauksia.

Jean Sibelius eli sen sijaan herrasmiehen elämää jo nuorena ja köyhänä musiikin opiskelijana Wienissä. Erik Tawaststjerna kertoo elegantisti hänen tragikoomisesta talouden pidostaan ja high lifestaan korkeissa seurapiireissä. Elämäntyylinsä puolesta häntä kutsuttiin muusikkojen piirissä kreiviksi. Tiheät maljat iloisessa ystäväjoukossa ”Ainon terveydeksi” kohoilivat aus Ferne. Salakihlattu kirjoitti Vaasasta Jannelleen liikuttavan rakastuneita kirjeitä. Kaikessa oli tyyliä siihen aikaan.

Kumpikin niin Inha kuin Sibelius rakensivat kansallista eduskuvaamme eri tahoilla ja miltei vastakkaisin menetelmin. Yhdessä he sentään kiipesivät myöhemmin ihailemaan Kolin näkymiä, yhteiset pohjasoinnut löytyvät niin Inhan valokuvista kuin Sibeliuksen sävelkuluista. Karrieerit eivät kohdanneet, mutta yhteistä oli taloudellinen kujanjuoksu, lopulta myös kärjistynyt itsekritiikki ja erakoituminen.

Minä olen elänyt täällä askeettisesti ja lunta sen kun tuiskuaa. Tänään sunnuntaina kokeilin jo hiihtämistä. Kurjassa kelissä ja sakeassa pyryssä rämmiskelin tuolla rantamailla. Vielä tästä kelit aukeavat. Aamulehdessä Pitko on vähän terästynyt, ja Matti Kuuselan juttu kirjailija Risto Isomäestä ja maailman pelastumisesta oli taas verratonta luokkaa. Tuntui heti tarpeelliselta lukea Isomäkeä, mutta kuinka kaikkeen voi revetä.

Norssin luokkatoverini Klaus Helkama kertoili sosiaalipsykologisista tutkimuksistaan lauantaina Kalle Haatasen ohjelmassa. Suomalaisten rehellisyys on siis tieteellisesti todistettu, samalla monien arvojen muutokset. Kunnia-käsitys ei meillä ole kovin korkeassa kurssissa toisin kuin itäisissä naapurimaissa mikäli oikein ymmärsin. Klutsi kertoi myös uimisesta, alastomuudesta ja Aleksis Kivestä. Siinä teki mieli huomauttaa, että kyllähän V. Tarkiainen jo 1910-luvulla osoitti realistisesti Kiven kovan kohtelun, ei se vasta 1970-luvulla Veijo Meren ja Kalle Achtén toimesta esiin tullut. Tietysti asia levisi silloin laajempaan tietoon. Kiintoisaa puhelua yhtä kaikki.

Olen lukenut myös Suomalaisen kirjoituskilpailun parhaita kirjoituksia, kun niitä pitää raatia huomenna Suomalaisella Klubilla. Lukiolaiset kirjoittavat hämmästyttävän kypsästi, jopa liiankin ”valmiisti”. Eräs analysoi fiksusti kansallista identiteettiä suhteessa globalisaatioon ja läntiseen invaasioon. Kuin vahvistuksena tuli sitten Jussi-gaalaa telkkarista. Eikö siinäkin ole kopioitu ihan suoraan amerikkalainen kaava kaikkine puheineen ja hehkutuksineen, niin kiivaasti kun kaikkea amerikkalaisuutta vielä pari vuosikymmentä sitten taidepiireissä vastustettiin. Niin se käy.

Pakkaamme, panemme talon kuntoon ja lähdemme taas lykkimään Helsinkiä kohden.

1.2.2015

Hieno juttu, Helsinki saa upean kirjaston. Joku päättäjä väitti kirkkain otsin, että siitä saavat kaikki suomalaiset nauttia, mutta epäilen että nautinto jää naapurini Ylivakerin Taunon osalta vähäiseksi. Ehkä ei Järvelinin Karikaan Kierikkalasta riennä ensitöikseen uuteen kirjastoon tutustumaan. Entäs Pelkosenniemen väki tai Tuupovaaran turisijat.

Totta puhuen minua on aina palvellut erinomaisesti – ja toivottavasti edelleen – kaksi vanhaa kirjastoa: Rikhardinkadun Helsingissä ja tää kunnankirjasto täällä Hämeenkyrössä. Näistä olen saanut kaiken haluamani. Jos mukaan lasketaan varsinainen temppeli eli pian remontista kuoriutuva Kansalliskirjasto sekä SKS:n kiva kirjasto, niin mikään kirjaan liittyvä puute ei voi koskaan yllättää. Nämähän nimittäin tilaavat kirjan mistä päin maailmaa hyvänsä.

Lapsena jo totuin käymään Rikhardinkadun perinteisessä kirjastossa, jota edelleen suosin. Matkan sinne Korkeavuoren huimaa mäkeä pitkin on jo Mika Waltari kuvannut Helsinki-romaanissaan. Se on monen sukupolven herättäjänä toiminut. Vielä läheisemmäksi minulle tuli aikanaan Eteläinen sivukirjasto siinä Perämiehenkadulla, Betanian rukoushuoneen talossa. Siellä oli pientä ja kodikasta ja silti mittaamattoman paljon kirjoja. Vaaleakutrinen virkailijatäti jakoi pehmeällä äänellä henkilökohtaisia ohjeita ja mielipiteitä luettavaa valittaessa.  Lehtilukusalissa nukkui aina pari väkevästi tuoksahtavaa pultsaria lämmittelemässä.

Sivukirjastot ovat kauan olleet vaikeuksissa, ja aina niiden puolesta jaksetaan taistella. Hämeenkyrössäkin lopetettiin Kyröskosken sivukirjasto. Muitakin palveluja on sieltä karsittu, nyt uhkaa mennä seurakuntatalokin. Mutta pääkirjasto toimii hyvin ja saa kohta uudet tilat rakennettavasta monitoimitalosta. Menen kohta hakemaan taas tilauksiani Liisa Mäntylältä ja hänen esikunnaltaan.

Oikeastaan en kaipaa suurenmoista arkkitehtonista monumenttia löytääkseni haluamani kirjat. Muusiikkiakin olen valmis kuulemaan vähemmän loistokkaissa tiloissa. Se vanha Ylioppilaskunnan kirjasto Leppäsuolla oli siinä suhteessa yliveto, siellä oli ensimmäinen oikea musiikkihuone minun kokemuspiirissäni, sai kuunnella mitä vaan kuulokkeilla! Nyt kirjasto on jo aikaa sitten sieltä lopetettu ja rakennuksen ennen niin väljä ympäristö ahdettu täyteen kammottavia toimistomöhkäleitä.

Otetaanpa tämä uusi kirjasto vastaan ylimääräisenä luksuksena. Sillä oikeastaan vain korjataan vanha erehdys: Pasilaan rakennettu keskuskirjasto ei koskaan toiminut. Kävinkö siellä asti kerran? Siispä rakennetaan uusi keskeisemmälle paikalle. Hienon tontin saakin. Kirjastoväki on Suomessa aina pitänyt hyvin puolensa. On ollut aktiivisia asianajajia, niin nytkin. Ehkä onkin kuten Claes Andersson sanoi, että kirjasto on tärkein kulttuurilaitos yhteiskunnassa.

Olisiko tästä sellainenkin seuraus, että Guggenheim-museo hiljalleen häipyy esityslistalta, kun rahat pannaan kirjastoon. En olisi siitä kovin pahoillani. Kovin paljon muutakin kirjasto nykyisin tarjoaa kuin kirjoja. Siitä on kasvanut monipuolinen hyvinvointikeskus, hyvä ettei pian pelisaluuna. Nyt se on saamassa myös fyysisiä ulottuvuuksia: uuteen kirjastotaloon tulee sauna!

En malta olla vähän röyhistämättä rintaani. Pidin juhlapuheen, kun Hämeenkyrön kirjasto täytti vuosia 1990-luvulla. Silloin kuntaan kaivattiin toisaalta isompaa kirjastoa, toisaalta uimahallia. Oli kädenvääntöä hengen ja kuntoilun välillä. Ehdotin reippaasti näiden hyvien hankkeiden yhdistämistä saman katon alle. Idea ei oikein ottanut tulta, vaikka paikalla ollut Opetusministeriön ylijohtaja Irmeli Niemi myönsikin, että häntä alkoi jo kutkuttaa ajatus uutuuskirjojen silmäilystä froteisessa kylpytakissa…

Pian se on mahdollista siellä Töölönlahden rannalla! Ellei stten keksitä jotain pukupakkoja lukusalin puolelle. Irmeli ei enää ole joukossamme, mutta odotellaan me muut uusia yhä monitahoisempia fyysis-älyllisiä kirjanautintoja.

29.1.2015

  

Didrichsenin museossa kannatti käydä juuri ennen loppuryntäystä. Ikävillä keleillä se on vain jäänyt, vaikka olisi oivallinen kävelyretken kohde. Lehti-ilmoitus kehottaa menemään julkisilla. Ruuhkaan valmistaudutaan, runsas viikko aikaa.

Edvard Munchin intohimoinen suudelma on meillä maalla makuuhuoneen seinällä. Olenko tuonut sen joskus Oslosta? Samoin muutama postikortti on tullut tutuksi, käytän joskus kirjanmerkkinä. Munch synkkänä viinipullo edessään. Oli kiintoisaa uudistaa tuttavuus laajemman kokoelman valossa.

Mika Waltarin novelli ’Jäinen saari’: sen taiteilijakuvassa on jotain Yrjö Saarisesta, on myös Munchista, vai tarkoittiko Waltari puhuessaan Eemu Mynttiä? Hän sanoi nimen vähän epäselvästi, en ole varma. Dramatisoin novellin aikoinani MTV-teatteriin, ja silloin aiheesta puheltiin. Waltari tarkisti ja hyväksyi käsikirjoituksen, Markku Onttonen ohjasi. Nimenä oli ’Harmaalakkinen tyttö’. Vahva häiväys Munchista tuossa itsetuhoisessa desperadossa voisi olla.

Munchin taide noudatti tuttua kaavaa: ensin hyljeksintää, halveksuntaa, protesteja ja naurua – vähitellen arvostus nousee, lopulta hän on maineikas ja upporikas, kaikki olisivat ostaneet hänen töitään, mutta hän ei enää myynyt. Boheemivuosien jälkeen hän erakoitui. Ihmeen kauan pysyi herrasmiehen kuosissaan noilla elämäntavoilla. Taide oli tärkeämpi kuin elämänonni.

Näyttelyn alakerrassa näytetään valaiseva englanninkielinen puolidokumentti taiteilijan elämästä. Sen valossa teoksiakin katsoo uusin silmin.  Ahdistus on vallitseva, voimalliset tunteet, aaltoileva, työstetty, hangattu viiva. Väkevät värit, van Goghin kaltaiset. Lihalliset ihmiskuvat, voimaa täys, elämäniloakin pursuilee ja taas kuolema, lempiaihe. Äiti kuoli varhain. Strindbergin läpitunkeva muotokuva. Alaston nainen kuin hylje kivellä. Kuuluisaa Huutoa ei ole, mutta onpahan litografia. Kauan siellä tuli kierrellyksi, kolmatta tuntia. Väkeä jatkuvana virtana, mutta väljää oli vielä.

Antti Majander kirjoittaa mukavasti tänään Harri Sirolasta, varsinkin romaanista Kaksi kaupunkia. Näin juuri vanhoja kirjoja voisi palauttaa mieliin, lukea uusiksi lauantaiesseissä. Epäsuotuisaan aikaan ilmestynyt romaani jäi unohduksiin. Nyt siihen voisi tarttua, jos olisi aikaa.

Nils Torvalds tekee häijyn rinnastuksen Hbl:ssä. Hän on löytänyt netistä irvokkaita pilakuvia juutalaisista – Der Stürmeristä vuosilta 1923-1945. Eihän se varsinaista sananvapauden kulta-aikaa ollut Saksassa, mutta silti rinnastus panee miettimään. Mitä suuntausta pilakuvilla vahvistettiin ja lietsottiin. Ja mitä saatiin lopulta aikaan. Stürmerin julkaisija Julius Streicher tuomittiin ja teloitettiin 1946. Harva jäi kaipaamaan hänen vapauttaan pilakuvien julkaisijana. Vielä harvempi puolusti hänen lehtensä sananvapautta.

Tuntuu että olen päässyt alkuun uudessa kirjallisessa yrityksessä. Oikeastaan parissakin, yhtä näytelmää luonnostelen. Tammikuinen flunssa taitaa jo taittua. Vetäydyn pian maalle jatkamaan kirjoittamista. Täysi vapaa viikko, täysi keskittymisrauha. Jospa pääsisi jo hiihtämäänkin.

 24.1.2015

  Luostarin rohkeat munkit, johtajansa Christian vasemmalla.

Imaami Abbas Bahmarpour luettelee tänään Hesarissa aivan oikein kohteita, joihin Euroopan sananvapauden ritarit eivät uhallakaan iske. Luetteloa voisi varmaan jatkaa. Ei Suomessakaan pilkata juutalaisia eikä mustalaisia eikä saamelaisia paitsi jossain takavuosien viihdeohjelmissa. Vapaa sana valikoi kohteensa. Somali kirvesmies rauhoitetaan uutisissa.  

Totta puhuen tulisin ihan hyvin toimeen, vaikka Jumala ja Muhammedkin jätettäisiin pilkkaamatta. Henkeni vapaus ei siitä kuristuisi. Voisi olla hiukkasen rauhallisempaa maailmassa, ellei miljoonia tavallisia muslimeja härnättäisi kaduille ja toreille vastamielenosoituksiin. En pidä hengen tärkeänä myöskään tavallisten kristittyjen tunteiden loukkaamista.

Näistä kysymyksistä vähän totuttua syvemmälle kaivautui hieno ranskalainen elokuva Jumalista ja ihmisistä (Des hommes et des dieux) eilen Teemalla. (Minkähän takia nimen järjestys oli suomeksi käännetty?) Ohjaus Xavier Beavious, melko tuoretta tekoa vuodelta 2010. Perustuu vereksiin tositapahtumiin. Kannanottona uskonvapauteen, uskontojen merkitykseen ja aatteiden taisteluun se oli merkittävämpi kuin kapallinen äkkiä huitaistuija lehtikolumneja.

Vaikuttava kuvaus näytti kristittyjen munkkien urheuden ja vakaumuksen voiman, näytti äärimuslimien puhtaan julmuuden mutta myös väläyksen heidän ahdistustaan ja ihmisyyttään. Vaikka loppu oli synkkä ja toisti Algerian äskeistä todellisuutta, jokin toivorikkaus elokuvasta jäi henkiin. Ihmisen arvokkuutta ei aseillakaan nujerrettu.

Luostarin vanhan lääkärin ajatuksista jäi mieleen Pascalin lause: ”Ihminen ei koskaan tee pahaa niin riemulla ja tinkimättömästi kuin tehdessään sitä uskonnon varjolla.”

Tämän jälkeen tuntuu vähän lattealta todeta, että uskontojen voimaa älyllisesti kritikoineen Olavi Paavolaisen parissa vaeltelu päättyi tai ainakin taukosi osaltani pitkäksi aikaa viime maanantaina perinteikkäässä ravintola Sea Horsessa. Paikka oli hyvä, vaikka en tiedä kävikö Paavolainen koskaan tässä kyseisessä kulmakapakassa. Ihme ellei käynyt.

Sinne kokoontuivat näet Vanhat ketut, joka joukko tarkoittaa ansioituneita veteraanitoimittajia eri välineistä, etupäässä näemmä sähköisistä. Mitä otollisin kuulijakunta siis. Varmaan muistavat oman sanavapautensa rajoja menneiltä vuosikymmeniltä. Vanha työtoverini MTV:n ajoilta, Pultsi Karila, oli minut tilaisuuteen houkutellut eikä kaduta, vaikka äänen kanssa oli taas pikkuisen taiteilemista. Asiantuntijoiden, alan miesten ja naisten kiittelevä vastaanotto ilman muuta lämmittää, myös maukas paistettu maksalautanen.

Veteraaniohjaaja Ari Kallio kertoi vuolaasti lisätietoja varsinkin Paavolaisen Radioteatterin ajoilta, onhan Arilla tekeillä aiheesta oma historia. Markus Raution toiminta Paavolaisen edeltäjänä sai ansaitusti huomiota. Riikosellakin on tarkkoja tietoja OP:n radiokaudesta elämäkerrassaan. Omassa kirjassani seuraan aihetta lähinnä henkilöhistorian kannalta. Turhautuihan visuaalis-kirjallinen mies äänityössä pahan kerran, vaikka alussa olikin asiasta innostunut.    

Nyt tuntuu outo kutina. Aamulla on olo entistä virkeämpi. Valo kurkistaa yhä varhemmin ikkunasta. Ja ihme juttu: uusi työ nytkähtää liikkeelle juuri näinä aamuina. Toivoa on taas paremmasta, flunssanpoikanenkin kavahtaa uudelleen viriävää innoitusta. Mä painan nyt menemään ja muistan välillä tätä päiväkirjaa, mikäli aiheita ilmaantuu. Eiköhän niitä, vaalikevättä kohti huristellaan.

22.1.2015

  Säveltäjä kotioloissa.

Pieni flunssa vaivaa. On täytynyt jäädä muutamasta kokouksesta. Lepo on paikallaan. Kyllä tää tästä.

Viime sunnuntaina oli sentään kohokohta: käytiin säveltäjä Seppo Pohjolan luona Espoossa kuulemassa hänen säveltämäänsä oopperaa –  toistaiseksi tietokoneelta, mutta aika hyvän käsityksen siitäkin sai. Kuulemistilaisuuteen tuli miltei koko F. E. Sillanpään Seuran johtokunta; olemmehan oopperan tilaajia.   

Alkuidea on baritoni Waltteri Torikan, ja hänen innostamanaan kirjoitin libreton – Sillanpään elämästä, mistäpä muusta. Seppo Pohjola valikoitui varhain säveltäjäksi, hänellä on nääs yhteyksiä Hämeenkyröön, missä on viettänyt kesiä. Waltterikin on osa-aikakyröläisiä. Teos odottaa nyt esittämistään – Myllykolussa, missäpä muualla.

Nyt ainakin uskon, että varovaisen johtokunnan mieli rohkaistui ja tajunta avartui, kun kuuntelimme millaista voisi olla tulossa. Ymmärrettävää, melodista, vaihtelevaa musiikkia! Minä suorastaan liikutuin joistain kohdista, tuli tuttuja assosiaatioita, muistoja menneiltä ajoilta, mutta myös tuoreita ja viiltäviäkin oivalluksia. Tässä Sillanpää nähdään kaikessa komeudessaan, valoineen ja syvine varjoineen, kokovartalokuvassa.

Pohdimme vielä kuulemaamme illallisella Tapiola Gardenissa ennen kuin Hämeenkyrön joukkue suuntasi takaisin ja me Waltterin kanssa hyvinkin toivorikkaalla mielellä tänne Rööperiin, missä asumme parin kulman päässä toisistamme. Waltterilla on menoa monenmoista, Lontoon Promsiinkin lennähtää poika laulamaan ensi kesänä, mutta toivotaan nyt että hän ehtii koota iskevän joukon tämän oopperan toteutukseen. Hän kajautteli Pohjolan luona näyteeksi joitain pätkiä: vakuuttava nuori Sillanpää.

Seppo Pohjola on säveltänyt kolme sinfoniaa ja kolme kamarioopperaa, ei ole mikään ensi reissun poika hänkään. Lontoossa vastikään kunnostautunut Sakari Oramo johti yhden hänen sinfoniansa läksiäiskonsertissaan RSO:ssa 2012. Nyt on vielä maltettava jonkin aikaa  ennen kuin päästään kunnolla takomaan tätä Pohjolan uutuutta. Kaikki ainekset menestykseen ovat kohoamassa – mitä nyt rahaa vähän vielä uupuu, mutta lahjoituksia otetaan vastaan hei.

Yksi puhekeikkakin tässä alkuviikosta piti hoitaa puolikuntoisena, mutta ainahan selviää, kun keskittyy ja puree hammasta. Heti perään ääni sitten sortuikin kähinäksi. Seniorikuulijoita Paavolainen jatkuvasti kiinnostaa. Illalla matkaan samalla asialla Lohjalle Simo Juvan järkkäämään kirjastotilaisuuteen. On säästettävä ääntä, juotava lämmintä ja lepäiltävä vaan kärsivällisesti edelleen.

Voi olla kuten Marja sanoo huomanneensa: jonkun urakan jälkeen katson yleensä parhaaksi sairastua ja siten hankkia pakollista lepoaikaa. Nyt kun sain sen FES-elämäkerran kertaalleen kahlatuksi läpi, kaikki kolme osaa yhteiseditiota varten, onkin syytä vähän huoahtaa. Jokohan nämä kaksi hanketta olisivat lopullista hyvästijättöä Frans Eemelille? Marja rohkenee epäillä ja niin kai minäkin.

15.1.2015