Panu Rajala

Jaettiin lukiolaisille kirjoituskilpailun palkinnot Suomalaisella Klubilla. Voittaja Tommi Paavilainen Viikin normaalikoulusta uskoi suomalaisuuteen, halusi vain kääntää vanhat sananparret ylösalaisin, kuten esimerkiksi: ”Kell’ toivo on, se toivon näyttäköön”. Sattui niin, että kilpailun suojelija, puhemies Eero Heinäluoma kertoi puheenvuorossaan amerikkalaisesta rouvasta, joka nauroi katketakseen kuullessaan suomalaisia perin pessimistisiä sananparsia. No Paavilainen niitä nyt pyrki ansiokkaasti oikomaan.

(Kuten Yrjö Larmola oikaisi, että ”Kell’ onni on…” ei ole alkuperäinen sananparsi, vaan Eino Leinon runosta sellaiseksi muuttunut.)

Kilpailun teema liittyi Suomen tulevaisuuteen ja kansallisuusaatteeseen ylipäätään. Kolmanneksi tullut Mikael Kähkönen Lahden yhteiskoulusta ei antanut nationalismille paljon tulevaisuutta, mutta jätti huomiotta aatteen nousun aivan viime aikoina Euroopassa. Hyvin älykkäästi ja taitavasti lukiolaiset nykyisin kirjoittavat, vähän turhankin hioutuneesti. Siksi sykähdytti lukea Maija Pajulan vahvasti subjektiivinen tunnustus, jossa hän uskoi maatalouden tulevaisuuteen ja aikoi itsekin alalle. Pajula tuli Satakunnasta Punkalaitumelta ja oli ainoa tyttö hyvin poikavaltaisessa palkittujen joukossa.

Mukana oli myös shakinpeluun ja robottien erikoistuntijoita sekä viihteen kriittinen kuluttaja, kaikki valppaita alan uusimpien ilmiöiden tarkkailijoita. Eero Heinäluoma on itse shakinpelaaja, joten kannustin Lauri Sääskilahtea Oulun lyseosta haastamaan herra puhemiehen virtuaaliotteluun.

Klubin puheenjohtaja Matti Viljanen kertoi saaneensa sytykkeen Unio Mysticasta,  jota kävin kuusi vuotta sitten täällä esittelemässä. Luettuaan opuksen hän ryhtyi kovaan urakkaan: lukemaan läpi koko Waltarin tuotannon. Toivotin kestävyyttä hyvässä harrastuksessa. Jaso Sasaki soitteli viulullaan Sibeliusta, ja Pekka Rapila kertoili kilpailun suuntaviivoista: tämä oli jo seitsemäs kerta, ja jatkoa seuraa.  Voittajan juttu on tulossa Suomen Kuvalehteen (toinen järjestäjistä) ja loput voi lukea myös sivulta www.suomalaisuus.fi.

Päivä jatkui pienellä teatteripalaverilla Strindbergin kahvilassa, mistä kipaisin Korkeavuoren mäkeä ylös WSOY:n Rakkausiltaan. Hehheh, juhlittavana oli kaksi uutta opusta, Anu Lahtisen ja Kirsi Vainio-Korhosen Lemmen ilot ja rakkauden salat sekä Suomen kansan rivot runot  Tupa ryskyi, parret paukkui. Aikamoinen kaksikko: edellinen luotaa rakkauden historiaa keskiajalta nykypäivään ja jälkimmäinen sukeltaa menneitten vuosisatojen suomalaista seksuaalimytologiaa siekailemattomin runonäyttein.

Jos tässä kevään korvalla on pulaa hyvistä lemmensitaateista, niin näistä kirjoista kyllä pesee. Näytteeksi vaikka seuraava kansanoivallus: No niin lauloi lakuna poika: – Kun Jumala noin tekisi, päivä pilluja sataisi, toisin päivin vittuloita, tuosta saisi saamatonkin, ottaisi olematonki.

Runot ovat enimmältä 1800-luvulta, jolloin romannttisen rakkauden aalto oli vallannut Euroopan, vaan eipä se Suomen rannoille ole juuri ehtinyt, ainakaan kansan pariin. Kovin aggressiivisia ovat monet runot, selvästi sukupuolielimiä paitsi elollistavia myös joko suoraan tai kääntäen vähätteleviä, suorastaan syyllistäviä. Lämmintä seksuaalisuutta saati rakkautta, mitä tapaa eteläisemmän Euroopan runoudessa, ei näistä etsimälläkään löydy. Villiä menoa kyllä, huoletonta huhuilua, polttelevan naisen- tai miehenkaipuun saattelemaa, voisi ounastella.

Hyvää Kalevalanpäivää nyt näissäkin merkeissä.

Onnitelemme Myllykolun Grand Old Ladya F.E. Sillanpään Seuran puolesta Jussi Niinenmaan kanssa.

Helmin juhlissa oli tiivis tunnelma, lämpöä riitti ja puheita sekä yleistä pulinaa. Kolme rovastia, yksi ex-pääjohtaja, yksi ex-pankinjohtaja ja yksi professori emeritus tervehtivät Helmiä valituin sanakääntein. Kaikki me Helmin poikaystävät olimme siis paikalla. Harvalla naisella on näin komeaa valikoimaa.

Kuten Ari Suutarla totesi: mitä enemmän pappeja, sen parempi ihminen. Uskoimme sen mielihyvin. Valittelin omassa puheessani sitä, että Helmi (90) ei ole enää aikoihin suostunut näyttelemään Myllykolussa. Ensi kesän roolit on jo jokseenkin täytetty, mutta tarjosin hänelle paikkaa tanssiryhmässä. Saas nähdä tärppääkö. Voi olla, että hän tyytyy vain jatkamaan lausuntaesityksiään, seuraava on kuulemma kuukauden päästä.

Huomiota kiinnitti Helmin ilosilmäinen tyttärentytär Minna Ylihärsilä, varsin nuori biokemian tohtori Turusta. Oli siinä muutakin salskeata jälkeläisjoukkoa. Onnistunut elämä tuottaa menestystä jatkossakin. Liki puolisataa onnittelijaa mahtui kahteen kamariin, kuohuviiniä, lohisoppaa ja kaffeeta kakkuineen nautittiin.

Juhlakalu kahden rovastin (Hannun ja Arin) puristuksessa.

Hämeenkyröstä kuuluu muutenkin yllättävän hyviä uutisia näinä vaikeina aikoina. Kunta on kyennyt kääntämään tappiokierteensä 800 000:n euron ylijäämään! Miten se on onnistunut? Kuulemma Tulevaisuus tehdään yhdessä -hankkeella, joka on karsinut kunnan työpaikkoja, palkkamenoja ja myös sairaslomia. Onko työmotivaatio säilynyt vai tahti vain kiristynyt? Tulokset ainakin näyttävät parempaa suuntaa. Kunnanjohtaja Antero Alenius tähyää valitettavasti jo muita työpaikkoja. On hän nytkin edeltäjäänsä kauemmin kestänyt.

Kävelimme kotiin tuolta järven takaa sihisevässä tihkusateessa. Kun tänne ensi kerran tulin keskustelemaan mahdollisen Sillanpää-näytelmän kirjoittamisesta 43 vuotta sitten helmikuussa, en tosiaankaan arvannut, että siitä seuraa tällainen elinikäinen kiinnitys. Hämeenkyröllä on maaginen kosketus, ovat sen muutkin kokeneet. Minulla lisäksi vahvoja sukujuuria tänne. Helmi Tarkki erottui heti näyttelijöiden ensimmäisessä kokouksessa Mäntylässä. Laitisen Pentin kanssa hän sitten muodosti vuosikymmenen legendaarisen parin Sillanpään vanhempina.

Pressiklubi on parhaita ohjelmia tv:ssä, siinä puhutaan joskus ihan halkinaista asiaa. Tällä kertaa Päivi Räsänen sai osakseen suorastaan kunnioittavaa kohtelua. Enää vähän jaksettiin mälväistä hänen seksuaalikannoistaan. Mutta poikien oli todettava, että pikkuinen Kristillinen puolue on noussut vaikuttajan asemaan hallituksessa ja eduskunnassa. Miten se on tapahtunut? Räsänen on sisukkain ministeri, kohta ainoa Erkki Tuomiojan rinnalla, joka on jaksanut koko vaalikauden silmittömästä parjauksesta ja jopa autokolarista huolimatta. Kova nainen, sanoisin, pahana vikana se, että uskaltaa puolustaa vakaumustaan. Sitä ei meillä hevin sallita, olemmehan kaikki hyvin suvaitsevaisia…

Rakastanut Shakespeare kuuluu suosikkielokuviini, mutta ei se enää juhlapäivän jälkeen jaksanut vetää. MM-hiihdoissakin suomalaispanos on toistaiseksi vaatimaton. Yhdistetty meni aivan penkin alle. Toivomme jatkossa parempaa. Ellei tule urheilumenestystä, kansakunta masentuu, totesi jo Veikko Huovinen. Siihen ei olisi enää varaa. Näillä näkymin omat hiihtokelitkin on täällä menetetty.

21.2.2015

Meidän leppoisissa oloissamme yksi Timo Hännikäisen mieskirja Kunnia riittää herättämään vastarintaa. Sotien, uskonnollisten murhien ja mielenosoitusten maailmassa me täällä Pohjan perillä kiivailemme miehen oikeuksista, joita ei saisi liiaksi tuoda esiin tai feministit ja punavihreät pahastuvat.

Matti Mäkelä  kirjoittaa kirjasta hyvin ja maltillisesti tänään Hesarissa, asettaen sen vähän laajempiin kehyksiin. Mainiosti Matti muistuttaa sananvapauden taannoisille puolustajille, punavihreille vasemmistolaisille, kuinka he äkkiä ovatkin nyt yhden kirjoittajan suuta tukkimassa ennen kuin kirja on ilmestynytkään.

Tuomas Karemo puuttui samaan asiaan Kultakuumeen haastattelun yhteydessä. Hänkin kertoi saaneensa varoituksia ja vastalauseita jo ennen Hännikäisen haastattelua, juuri samoilta tahoilta. Jälkikommentissaan Karemo puuttui omasta kulmastaan laajempaan ilmiöön: toimittajan työ on pitää haastateltava tiukoilla, mutta ei estää hänen pääsynsä studioon.

Tässä suhteessa Karemo itse kunnostautuu kärkkäämmin kuin esimerkiksi empaattiset kirjallisuustoimittajat. Varsin usein hän tivaa, mitä puhuja tarkoittaa jollakin ilmaisullaan ja asettaa hyviä vastakysymyksiä.

Taidan olla Hännikäisen ohella ainoita kirjoittajia, jota on kirjan ilmestymisen jälkeen kuulusteltu kuin rikollista – näin sekä Nybergin että Hjalliksen ohjelmissa taannoin toissa keväänä. Pieni hellä muistelmani Lavatähti ja kirjamies herätti lisää kiukkua ja torjuntaa ennen muita niissä, jotka eivät kirjaa avanneetkaan. Lukijoilta sain paljon kiittävää palautetta.

Meillä on tällainen julkinen teilausautomaatti, joka nyt leimasi Hännikäisen fasistiksi ennen kuin hän oli edes teesejään julki naulannut. Mäkelä osoittaa selkeästi, kuinka vähäisiin aihetodisteisiin tällainen leimakirves voi heilautuksensa perustaa.

Sinänsä miesasia ei minua juuri kosketa eikä ainakaan kiihdytä. Tunnen eläväni oikein hyvää mieselämää, tasavertaista vaimoni kanssa, en ole alistettu enkä ahdistunut. Mutta jos tällaisia lannistettuja miehiä on entistä enemmän, aiheesta sietää puhua ja kirjoittaa railakkaasti kenenkään estämättä.

Kohta lähdemme erästä vahvaa naisihmistä onnittelemaan. Tarkin Helmi vastarannalla täyttää 90 vuotta. Hänet tunnetaan ennen muuta hämeenkyröläisen teatterin Grand Old Ladynä, unohtumattomana Sillanpään Miinana Myllykolun Kesäteatterin loiston ajoilta. Voisin siteerata vahvistuksksi Sole Uexküllin arvostelua hänen roolisuorituksestaan armon vuonna 1976 Töllinmäen tohtorin esityksessä, joka osallistui  Tampereen Teatterikesään.

Sole totesi Hesarissa (23.8.), että esitys oli ”suomalaista harrastajanäyttelemistä parhaimpine edellytyksineen: omalla maallaan, omine ihmisineen, aitoudessaan lyömättömänä. Sellaisella hahmolla kuin Helmi Tarkki Frans Eemelin äitinä on arvonsa suorastaan painonaan kultaa.”

Taidatkos sen kauniimmin sanoa. Paljon muutakin olemme Helmin kanssa aikojen saatossa saaneet aikaiseksi, senkin yhden naisen Äite rakas –kiertueen lähes parillekymmenelle paikkakunnalle Sillanpään juhlavuonna 1988. On siis täysi syy ja aihe juhlistaa korkeata merkkipäivää ystävien kanssa, joita varmasti Helmin pirttiin kerääntyy seinät pullistuen. Eikä tarjoilusta tule olemaan puutetta. (Kuvassa pirtti häämöttää, jos tarkasti katsoo.)

Joskus mietin sitä, kuinka etäisiä jännevälejä ihmisten henkisissä maailmoissa on tälläkin niemellä. Kuinka Helmin kaltainen teräsnainen vakaine maalaisasenteineen, lapsineen ja lastenlapsineen, suhtautuisi aikamme sukupuoliroolikeskusteluihin. Ei samaa kieltä, ei samaa kokemusta, ei juuri yhteistä ymmärrystä. Ja tätä samaa maata ja maailmaa kuitenkin kaikki asua ryskytämme, kukin ymmärryksemme mukaan.

Juhlan keskellä ajatukset kulkevat Juha Sipilän perheen luo. Ei niin pimeää ettei valo voittaisi.

20.2.2015

Tästä piti tulla kova työpäivä, mutta toisin kävi. Eikä paljon huvittanut lenkillekään, harmaa ja purevan tuulinen sää. Jää mäki laskematta. Lapsena osasin Waltarin Kieku ja Kaiku -riimin: ”Housun takaa kyllä näki, että laskettu on mäki.”

Päivän mietelausetta tulee teenkeiton ja  musiikin ohessa kuunnelluksi. Ei mitään Riina Katajavuoren romaania vastaan, hyviä katkelmia, eräänlaisia mielensäpahoittajia nämäkin Kiven jälkiset kommentaattorit. Mutta oikeat mietelmät, onhan niitäkin maailma täynnä. Romaanien luentaa varten on oma ohjelma-aikansa. Ja tätä jatkunee koko viikon taas.

Ensinnä ystävämme öljypumppu reistailee jälleen, tätä on jatkunut vasta 30 vuotta. Kerran pumppu on uusittukin, mutta aina välillä se saa omia oikkukohtauksiaan ja ryhtyy pysähtelemään. Mutta täällä jos missä on apu lähellä. Soitin Viitaselle puoli kahdeksalta, ja ennen puolta päivää mies kaarsi pihaan. Siinä sitten ihmeteltiin. Kun taituri on tunnin vahdannut pannua, eikö hyrähdä taas iloisesti käyntiin.

Sitten käytävä Koskella ja kirkolla asioilla. Niissä vierähtää toista tuntia.  Marjan nuorempi tytär Kaisa poikkeaa talviloman ohikulkumatkalla uuden poikaystävänsä kanssa. Vaikutti kunnon mieheltä, pohjalainen ja kova kalastamaan. Siitä saisi asiantuntevan kalakaverin. Hernerokkaa,  laskiaispullaa ja seurustelua.

Kun jatkavat matkaa kohti Turkua, kaappaan kansion kainaloon ja kävelen tuosta Kierikkalan laelle Viljan ja Jeren taloon. Siellä näytelmän lukuharjoitukset. Tunnelma  suorastaan innostunut, Vilma ottaa reippaasti ohjat käsiinsä. Eilen meillä oli jo valmistava palaveri. Saadaan Niken ammattimaisesti valmistamaa piirakkaa, teetä ja kahvia. Nyt alkaa nousta sellainen usko, että tästä taitaa jotakin tulla. Voi tulla hyvinkin riemukas. Pylsyn-Lepolan suurperhe muodostaa näytelmäväen luotettavan rungon. Heitä on jo mukana viitisen virtuoosia, ja nyt lisäksi Lepolan Maurista tulee muhkea isäntämies.

Vielä tarvittaisiin yksi hyvä komiikkaa taitava näyttelijä Bruniuksen rooliin. Näytelmädeani lähtee Sillanpään Elämän ja auringon pohjalta: mitä henkilöille kuuluisi nykypäivänä? Käytetty idea, mutta tässä yllättävän toimiva. Vielä vanhakin tässä vertyy.

Sen jälkeen enää se loistava tanskalainen sarja 1863, jumalauta että on vahva sodan kuvaus. Siinä kalpenee Veijo Merenkin absurdismi. En toista enää eilistä valitteluani. Meillä vaan ei yksinkertaisesti koskaan saataisi mitään vastaavaa alullekaan. Millähän keinoin pienestä Tanskasta on tullut tv-elokuvien suurvalta?

Katsottiin päälle vielä koko PSG-Chelsea matsi loppuun saakka. Tasapeliin jäi, mutta muutama häikäisevä maali, varsinkin se Chelsean pakin kantapääkikka syöttönä hyvälle pukkaajalle. PSG oli parempi, mutta Catanin toinen maali meni hiuskarvan ohi. Tämä on kuin kuninkaallista balettia. Zlatan ei onnistunut tällä kerralla, vaikka läheltä piti. Lueskelin sängyssä kirjaa elämästään. Se on tuossa kesken jääneitten, jatkoa odottavien pinossa. Suoran puheenomainen, kursailematon. Paras jalkapallokirja aikoihin, uskoisin. Mestarien liiga jatkuu ja huomenna alkavat jo MM-hiihdot. Hirveätä.

Päivä meni pieneksi silpuksi, työt pysähdyksissä, mutta nukutti hyvin.

17.2.2015

Neljä Mozartin saksalaista tanssia avaa päivän iloisesti. Vakavoitumista Bachin kantaatin äärellä. Mietelauseena Riina Katajavuoren romaanin katkelma. Pakkasta yli 10 astetta. Jag är laddad.

Tanskan tapahtumista ei uutta valaisua. Totta kai kaveri otti mallia Pariisin tärskyistä. Tuskin on mitään yhteistä kauko-ohjausta. Ruotsin tv näytti kuvia tekijästä, meillä kai huolekas intimiteettilaki estää niiden julkaisun. Hänhän on vasta epäilty! Vai olikohan kyse vain kuvien hinnasta.

Hiihtämässä jo toista kertaa. Opettelemista suorastaan, viime talvi taisi jäädä kokonaan väliin. Pian se alkoi tuolla peltoladulla luistaa. Helmeilevän aurinkoinen pakkassää, täydellinen talvipäivä. Puitakin sahasin savusaunalla. Tästä alkaa kevättalven urakointi.

Francon jälkeen on palannut uusin jaksoin. Ensin pelkäsin, onko siinä enää entistä vetoa, mutta turhaan pelkäsin. Merkillisen tuoreena on tämä ennätyspitkä sarja säilynyt. Siinä on pohjalla lämmin inhimillisyys, hyvät ja uskottavat tyypit, yhteisön välitön, intensiivinen elämä ja koko ajan mukana maan poliittinen kehitys, ellei muuten niin taustalla, toisinaan suorastaan ihmisten hengityksessä.

Carlos on selvinnyt rankasta vankilavaiheestaan, mutta näkee vielä painajaisia eikä ihme. Espanjan vankilaoloista annettu kuva oli karmea. Isänsä Antonio sekaantuu taas toivottomaan bisnekseen, tällä kertaa viinin tuottajaksi, Miguel kiihkeänä liikekumppaninaan. Kumman viehtyneesti näitä seurailemme, naurahdellen ja kommentoiden Marjan kanssa. He ovat kuin vanhoja hyviä perhetuttuja.  Merche on edelleen naisihanteeni.

Miten suuria julkkiksia sarjan näyttelijät mahtavat Espanjassa olla. Siitä saimme näytteen kerran Teneriffalla, kun sikäläinen tv näytti maakunnan elinkeinoja esittelevän dokumentin, jossa yllättäen Antonio ja Miguel olivat siviilihahmoissaan johdattelijoina.  Hehän elävät paitsi 1980-lukua myös nykyajassa samassa rytmissä laajan katsojakuntansa kanssa. Siellä ei varmaan puhuta kansan pirstaloitumisesta, uskon että kaikki nauliintuvat Francon jälkeisen lähimenneisyyden tilitykseen. Aivan samoin he kokoontuvat kaduille jatkuviin mielenosoituksiinsa. Missä määrin tv-sarja suorastaan ohjaa uutta politiikkaa?

Taas lievä ja voimaton murhe siitä, että meillä ei ole mitään vastaavaa. Yrityksiä sentään ollut vuosikymmenten varrella. Mitä tekee Jarmo Lampela, fiktion uusi pomo Ylessä? Ei paljon anneta hänelle mahdollisuuksia eikä pelimerkkejä. Mutta olisiko tekijöitäkään? Sellaisia joilla olisi historian ja ihmiskuvauksen himo suonissaan? Helpompi on aina vetää löysää ankean sävyistä arkidraamaa koleasta elämästämme.

Muistan kun kaavailin vähän samansuuntaista (?) jättipitkää tv-sarjaa Päätalon pohjalta MTV-teatterissa ollessani. Sekin kuivahti minisarjaksi ja pariksi elokuvaksi, Mikko Niskanen sentään teki hyvää työtä, vaikka ei ollut enää parhaimmillaan. Mutta että olisi resursseja leikata koko 1900-luku läpi draaman keinoin! Näyttää pohjalta nousevan miehen koko taistelu itsensä ja kohtalonsa kanssa. Ei siihen ollut mitään mahdollisuuksia.

Nyt ryhdyttävä omiin töihin, haikailut sikseen.

16.2.2015

Äkillinen ympäristönvaihdos Kansallisoopperasta Kyröskosken Hällä-pirttiin. Ystävänpäivän tanssit oli järjestetty vanhaan huvipirttiin, joka tuli tutuksi aikoinaan nuoremman tyttäreni tanssipaikkana. Isällä oli kuskin tehtävä, yleensä yli puolen yön venyvä. Mutta aina hain tyttären turvallisesti kotiin.

Hällä-pirtti on Kyron Paperiosaston perustama ja rakentama, niinpä sillä oli ennen vahvasti vasemmistolainen leima eivätkä porvarit sinne astuneet. Näyttää vieläkin vanha maine jossain määrin pätevän. Mutta ihmeen paljon tanssiväkeä oli kerännyt pirtti, jota uusi yrittäjä on kovasti viime aikoina kohentanut. Nyt ei pitäisi olla enää esteitä minkään suunnan kansalaisilla sinne kokoontua. Järjestäjänä oli nytkin epäpoliittinen naisfalangi Kyröttäret ry.

Tanssimme jonkun verran Minni&Meripojat yhtyeen reippaasti soittelemassa tahdissa. Musiikillinen ilme toisenlainen kuin Sarasteen johtamalla orkesterilla eilen. Mutta hyvin luonnisti näilläkin, naissolisti Minna  Sinisalo heläytteli iloisesti. Juttelimme puffetissa entisen henkilääkärini Jarmo Puntalon ja Ullan kanssa pitäjän musiikillisesta tilanteesta, joka ei ole kovin aktiivinen. Nämäkin soittajat tulevat Tampereelta. Mutta Jarmo ja Ulla iloitsivat aiheellisesti siitä, että pitkästä aikaa on edes tällaiset tanssit haluttu järjestää.

Kun arvat oli myyty, viskipullon kohtalo lantinheitolla ratkaistu ja karaoke-osuus alkoi, karkasimme vilkkaasti paikalta.

Olen saanut yllättävää huomiota hyvässä Hämeenkyrössä sen johdosta, että Kuustenlatvan kouluun on tehty murto ja ryöstetty – nimilaattani koulun seinältä! En käynyt koskaan kyseistä koulua, vaan Katajanokan kelpo kansakoulua Helsingissä, mutta ties mistä ansioistani laatta aikoinaan tämän kylätoimintaa edistäneen koulun seinälle naulattiin. Ja nyt se on poissa.

Paikallislehden haastattelussa syytin tapahtuneesta pikaistuksissani ystävääni Matti Pitkoa, jonka nimilaatta komeilee edelleen samalla seinällä. Matti huolehti naulaustilaisuudessa parikymmentä vuotta sitten erityisesti siitä, että hänen laattansa tuli minun vastaavani yläpuolelle. Arvelin että hän on nyt varmistanut arvojärjestyksen poistamalla minun laattani kokonaan! Kukaties se löytyy koulun puuceen seinältä.

Matti on tietysti lehdessä kiistänyt syyllisyytensä. Nyt olenkin hieman lepyttyäni päätynyt toiseen tulkintaan. Joku hoksaavainen keräilijä on tietysti kääntänyt laatan kokoelmiinsa. Hänen hyvästä arvostelukyvystään kertoo paljon se, että hän valitsi minun laattani eikä esimerkiksi Pitkon. Näin ollen luovun kaikista korvausvaatimuksista ja esitän tapauksen painamista villaisella.

Tämä oli Ystävänpäivän jalo päätös, jonka merkeissä ojennan käteni vanhalle kilpaveikolleni Matti Pitkolle. On aina ilo lukea hänen onnistuneita ja vähemmän onnistuneita vitsinväännelmiään Aamulehdestä. Jalkapallokausikin alkaa jo kolkutella, pitäisi aloittaa peruskunnon harjoittelu. Rankkarikisassa olen yli kymmenen vuoden aikana joka kerta hävinnyt Pitkolle. Mutta hän on sentään entinen maajoukkuepalloilija, minkä hän melko harvoin muistaa mainita.

Mikä nautinto olla taas maalla! Hanget hohtavat, jääkenttä siintää sinisenvalkeana. Huomenna sukset ulos survaistaan.

14.2.2015

Mitä mieltä Jean Sibelius olisi ollut Tero Saarisen tanssilisäyksistä Kullervo-sinfoniaansa? Olisiko häntä häirinnyt liikunnallinen kuvitus, joka anastaa huomiota musiikilta? Ehkä hän olisi halunnut vain sävelten tuovat kuvat ihmisten tajuntaan, kullekin omanlaisensa.

Yhtäkaikki Kullervo oli komea elämys ensi-illassaan. Alussa tanssijain innokas hölkkääminen lavalla (kuin Turkan teatterikoulussa) tuntui tosin tarpeettomalta. Eikö käsiteltävänä ollut Kullervon lapsuus? Tanssin poljento ei tuntunut siihen mitenkään liittyvän. Suljin välillä silmäni ja annoin jyhkeän musiikin virrata.

Mutta vähitellen antauduin. Kullervon ja hänen sisarensa kohtaamisissa oli jo kipeää hermoa. Mites muuten, jos ei tuntenut lainkaan alkurunoa? Tuliko käsitys, että koko jutussa oli kysymys vain tästä sukurutsaisesta kohtaamisesta. Mitä muuta tapahtui? Varmaan aikalaissivistyneistö tunsi Kalevalansa läpikotaisin, paremmin kuin nyky-yleisö. Sibeliuksen kuljetusta voitiin näin draamallisesti seurata. Tässä tanssi tuki tarinaa vain ajoittain.

Jyhkeä oli silti Kullervon sotaanlähtö (hän lähti siis varsinaisen sotajoukon kärjessä!) eikä koston motiivi oikein selvinnyt, ellei tiennyt. Tanssijat polkivat permantoa kyllä hyvin tarmokkaasti. Ja tietysti loppu oli kauniin traaginen. Kuinka se sisällöllisesti meihin vaikuttaa? Nykysyrjäytyneen nuoren kohtalo vai mitä? Tuntuu hiukan kornilta, että mylvien ja taputtaen juhlimme sitä, että poika tekee itsarin ja hyppää miekkaansa.

Solisteista Johanna Rusanen-Kartano soi upeasti, oliko Jaakko Kortekangas vähän vaisumpi. Pantiin tunteet päälletyksin, kun samat kohtaukset sekä soitettiin, tanssittiin että laulettiin. Selväksi tuli niiltä osin.

Kuoro oli erinomaisessa vireessä. Onko koskaan kuultu näin iskeviä kuoron osuuksia tässä teoksessa? Sibelius pani Kalevalan vuorolaulun aivan uusiksi aikanaan. Millainen mahtoi vaikutus olla aikalaisiin? Varmaan sähköistävä. Tajuttiin että tässä perinne uudistetaan kertaheitolla. Sibelius oli ilmeisesti kuullut Larin Parasken laulavan alkurunoa, tiesi mistä tultiin, hänellä oli yhteys sekä muinaiseen ja että moderniin.

Sibelius itse johtikin Kullervonsa ensimmäiset esitykset, oli sitten tyytymätön toteutuksiin ja kielsi enää esittämästä teosta. Vain joitain osia kuultiin myöhemmin. Hän oli silloin kolmekymppinen tyhjätasku kaveri uransa kynnyksellä, vasta häitä hankkimassa. Kaikki oli vielä epävarmaa, hermot pinnassa. Nyt Jukka-Pekka Saraste johti kuin nuori Sibelius, vaikka uskoisin että varmemmin. Tawaststjerna kertoo hauskasti, kuinka Sibeliuksen tahtipuikko piirsi ensin ilmaan ylimääräistä tremoloa, kunnes hänen hermonsa rauhoittuivat.

Saarinen ja Saraste saivat jymisevien kiitosten lopuksi lopuksi Sibelius-vuoden juhlarahat. Sellaisethan lyötiin pari vuotta sitten myös Sillanpään kunniaksi, meilläkin tuolla piirongin päällä.

Oopperassa on kauniimpia naisia ja tyylikkäämpää yleisöä kuin teattereissa. Näin sanoin entiselle oppilaalleni Marko Kulmalalle väliajalla, ja hän sieppasi havaintoni: kutsuttuna tarkkailijana näet paikalla. Kiva tavata Markoa ja seuruettaan, samoin pitkästä aikaa Lumikkia ja Reimaa, Tampereen aikojen työtoveria Pyynikiltä. Tuttuja vilisi useita. Silmäilin ympärilleni siinäkin mielessä, että löytäisin viimein hyvän puhujan Sastamalan päivien avajaisiin, vaan ei vieläkään tärpännyt.

Muistettava ilta kaikkineen. Suomalaiskansallista jylinää ja paatosta. Kotimatkalla raitsikassa kuulimme Martti Häikiöltä lyhyttä raporttia Suomi 100 juhlavuoden valmistelusta, jossa ei vielä tuntunut olevan suuremmin kehuttavaa. Mutta ehkä he pääsevät vauhtiin, onhan tässä aikaa.  

Merkkitapaus oli unohtua: päivällä Matti Salo toi uunituoreen kirjansa Viitta ja tikari. Johdatus poliittiseen rikoselokuvaan. (Like)Käyttökelpoisen näköinen opus: lyhyitä esseitä 61 merkittävästä elokuvasta. Matti on alan tuntija jos kuka. Kohotimme ohuet maljat ystävämme Matin come backin kunniaksi. Sitten vain elokuvia katsomaan ja kirjaa niiden pohjalta lukemaan.

13.2.2015