Panu Rajala

Kohta alkaa tapahtua. Sellainen on  tuntuma. Juha Sipilä ei selvästikään pidä venyttelystä. Mutta onko hän varautunut kovaan vastarintaan? Kalikoita satelee jo.

Risto Uimosen kirjasta on virinnyt pientä polemiikkia. Kaikki eivät pidä siitä, että poliitikosta piirtyy puhtoinen kuva. Hufvudstadsbladetissa Uimonen vastasi kirjan kriitikolle, että hän ja muutkin ovat yrittämällä yrittäneet etsiä tahroja tai mokauksia Sipilän uralta. Ei ole valitettavasti löytynyt. Minkä sille voi. 

Niinpä Uimonen tulee kokeneena journalistina siihen tulokseen, että Sipilän kaapissa ei kerta kaikkiaan ole luurankoja. Tämä on sinänsä harmillista. Mitä teemme pääministerillä, jota ei heti päästä irvailemaan? Kolumnisteille, kommentaattoreille ja pakinoitisijoille tämä on lähes kuoleman paikka. Kuinka ihanaa olikaan Vanhasen aikana, ja Stubb suorastaan tarjoili ilkkujille maalitaulua.

Sipilän kyvykkyys eri aloilla voi suututtaa tavallista lehtikriivaria. Hän teki omin käsin kaikki kotinsa huonekalut! Valaisimetkin hän nikkaroi itse. Hän ajelee itse kyhäämällään häkäpönttöautolla. Hän sai bisneksensä luistamaan loistavasti. Hän on tuosta vain toteuttanut joka miehen miljonäärihaaveet. Hän ponnahti muutamassa vuodessa suoraan politiikan huipulle. Kaiken kukkuraksi hän lentelee omalla lentsikalla ja helikopterilla, kiitää suit sait Amerikkaan tai Kreikan luostariin. Brysselissä hän voi pistäytyä ohimennen puolelta päivin.

Eihän tällaista tyyppiä voi ottaa todesta. Pikemmin hän kuuluu Aku Ankkaan Hannu Hanhen ja Pelle Pelottoman rinnalle. Nyt häntä on joka tapauksessa ruvettava tosimielessä seuraamaan ja kritiseeraamaan. Ensi töiksi kannatti  lyntätä Uimosen kirja liian positiivisena. Koska tuollaista onnistujaa ei kerta kaikkiaan pidä hyväksyä. Kyllä siinä jotain filunkia on, ihan varmalla.

Keksin avuksi yhden kielteisen piirteen: tuntuu ettei Sipilä ole kova kulttuurin harrastaja eikä kaunokirjallisuuden sydänystävä. Mutta pitääkö kaikkien olla kaikkea? (Olivatko edeltäjänsä?) Rajoituksistaankin mestari tunnetaan. Insinööri on liian terävä ja taitava, jotta hän jaksaisi lukea kuvauksia toisten saamattomasta arkielämästä. Ehkä kuitenkin kannattaisi tutustua tavallisiin kansalaisiin sitäkin kautta. Kuka sitä paitsi tietää mitä hän iltaöisin askaroi, kun ei viinakaan maistu.    

Kulttuurin puolesta olemme tietysti huolissamme. Mahdollinen hallituskumppani persut eivät tunnetusti ole korkeakulttuurin ylimpiä ystäviä. Jos Sipilä vähentää ministerien lukua (mikä tekee sinänsä hyvää), yhdistyyko kulttuurimisteri taas vanhaan tapaan opetusministerin rooteliin. Olisikohan se suurikin katastrofi? Nythän kulttuuria hoitelee jonkinlainen kolmasosaministeri. Minkämoisia muutoksia on huomattu?

Vaalivalvonta kävi urheilusta, maaleja tuli ja jännitys säilyi loppuun saakka. En suostu huolestumaan tulevaisuudesta. Kaarteita riittää ja vaihtuvia tilanteita. Nyt on talouden kuntoon laittamisen aika. Jos se onnistuu, silloin kulttuuurikin kukoistaa. Olisi nähtävä, että politiikka tarjoaa vain pelimerkit, itse työt ja teokset on kulttuurityöläisten itse tehtävä. Kyllä ne sen tekevät ahtaissakin oloissa. On todistuksia siitä, että oikein ahtaat olot voivat tuottaa yllättäviä ponnistuksia. 

Ei muuta kuin tuulta päin ihmejonglööri Juha Sipilän johdolla.

21.4.2015

Semmoinen tunne olikin, että kyllä siitä joskus vielä kopio löytyy, siitä Teuvo Tulion ohjaamasta ensimmäisestä Nuorena nukkuneesta vuodelta 1937. Näihin saakka on uskottu kaikkien kopioiden tuhoutuneen Adams-Filmin tulipalossa 1959.

Nyt löytyikin kolmas kela Ranskan filmiarkistosta. Suurella vaivalla se saatiin neuvotelluksi Suomen Kaviin ja täällä kopioiduksi. Aika pahoin filmi on vahingoittunut, mutta kyllä siitä selvän sai. Jonkun verran sitä on jouduttu huolella restauroimaan, mutta kelan loppuosa on auttamatta pilalla.

Tämähän täytyi rientää katsomaan, kun olen alkuteoksesta jopa väitellyt. Turun suomalaisen elokuvan festareilla oli ensimmäinen julkinen esitys, niinpä järjestin asiaa Turkuun. Logomon katsomo tuli täyteen, ja arkiston edustaja esitteli löydöksen asiallisesti. Jännää oli, kun se hurahti käyntiin.

Olinhan kuullut ja lukenut elokuvasta melko tuomitsevia kommentteja. Kollega Sillanpään tuntijana, professori Aarne Laurila, on sen aikanaan Projektiossa (1961) suorastaan vihaisesti haukkunut. Laurilaa harmitti erityisesti romaanin miljöön, semminkin Rantoon huvilan muuntaminen herrastyyliseksi linnaksi ja muukin hienostelu. Tarinaa oli muuteltu, alkuosa jätetty kokonaan pois, samoin kansalaissodan jaksot. ”Ei riittänyt juonen mullertaminen, vaan vastenmielisintä oli alituinen kaunistelu ja valehtelu.”

No näillä evästyksillä tätä katkelmaa katsomaan! Olihan se liikuttava kuvaus Siljan saapumisesta uljaaseen Rantooseeen. Regina Linnanheimo ilmehtii suurilla silmillään syvää hämmennystä kaiken loiston edessä. Muut näyttelijät ovat vielä seipään nielleempiä, niin Sofia (Elli Ylimaa) kuin itse professori (salanimi Kaarlo Veres) piippuineen ja jäykkine repliikkeineen. Armasta esitti sorea Otso Pera (sekin salanimi), joka löytyi tarjoilijan hommista Kulosaaren Casinolta. Hänen replikointinsa oli kuulemma niin heikkoa, että se poistettiin lähes kokonaan filmistä ja näytettiin vain ihastuneita ilmeitä, kun Silja ilmaantuu näköpiiriin. Hieman maanläheistä tuntua tuo vain Honkkeli (Kaarlo Angerkoski) kyökissä pistäytyessään.

Mutta tunnetta ja herkkyyttä, katseita ja kuvallisia symboleja riittää… Elokuva on näiltä osin filmattu ehkä Tuusulassa jossain kartanossa (joka lie hävinnyt), laivan saapuminen  ties missä sisävesillä. Hämeenkyrön maisemista, oikeasta Rantoon huvilasta (Saavutuksesta) saati Sofian mökistä (Mäkelästä) ei näy aitouden vivahdustakaan. 30-luvun tapaan kaikki tahdottiin kuvata todellisuutta hienommaksi. Teennäisen romantiikan ja yltäkylläisen tunteen elokuva tästä tuli. Parasta on paikoin Erik Blombergin hieno luonnonläheinen kuvaus.  Jotain hyvin koskettavaa tässä kaiken kaikkiaan on, varsinkin kun tunnen taustan ja henkilöiden esikuvat.

Voin hyvin kuvitella, kuinka muhkeinta aikaansa viettävä Sillanpää on myhäillyt ensi-illan aitiossaan. Että kas vain kuinka ovat muodostelleet tarinaa, mutta mikäs siinä, kaunis tyttöhän se Silja on, luontokuvia piisaa  ja kansanlaulut kovasti korvaan tarttuvia, antaa mennä vaan…

Teuvo Tuliolla on tunnetusti ystävänsä ja ihailijansa. Ohjaajaa enemmän on nytkin muistettu kuin kirjallista alkuteosta. Kaarle Stewen kertoi valaisevasti Tulion ja Regina Linnanheimon ystävyydestä Kultakuumeen ohjelmassa menneellä viikolla. Kalle muisteli äsken puhelimessa, että Sillanpää esiintyi itsekin jossakin joukkokohtauksessa (samaan tapaan kuin Tapiovaaran Miehen tiessä), joten hauska olisi nähdä joskus nekin otokset.  

Katsoin elokuvan toiseen kertaan täällä Orionissa Marjan kanssa. Täällä esittelyksi riitti lyhyt dokumentti löydön tallentamisesta. Heidi Krohn oli tullut jännittyneenä katsomaan edeltäjänsä roolityötä ja muisteli, kuinka häntä paheksuttiin tummana ”mustalaistyttönä” Siljan osassa – olisi haluttu perinteinen vaalea Suomi-neito, Hämeen valkotukka. Romaania tarkoin lukemalla Heidi on silti lähempänä Siljan  tyyppiä kuin Regina – ja aidompi tietysti monin tavoin Jack Witikan elokuvassa 1956. 

Kahteen kertaan on romaani siis filmattu, muut kertaalleen paitsi Hurskas kurjuus,  joka on vieläkin filmaamatta. Tulion elokuvasta muuten poistettiin kaksi kohtausta ensi-illan jälkeen (!) – yksi heinäladossa lemmiskely ja toinen Nukarin isännän tirkistely, kun Silja peseytyy saunassa. Liika rohkeata siihen aikaan. Onkohan ne mukana Ranskan versiossa?

Joka tapauksessa fransmannien sopii etsiä esiin vielä ne neljä muuta kelaa, että elokuva voidaan palautella muotoonsa kokonaisena. Hakekaa vaan sieltä kellareistanne, tottahan muitakin on ollut, mitä ne siellä yhdellä kelalla olisivat tehneet?

Näin saatiin aikaa kulumaan vaalituloksia odotellessa. Äänestämässä jo käytiin arvokkaasti Elias-koulussa (ent. Tehtaanpuiston yhteiskoulussa) tuossa vastapäätä. Siellähän oli jonoa kello kymmeneltä. Kansa on siis liikkeellä. Nyt alkaa jo kihelmöidä, vielä kolme tuntia, ja sitten alkaa tuloksia paukkua ruudulle… Kohtalon hetket koittavat, kenelle kellot lyövät..?   

19.4. 2015 

Viikonloppu alkoi perjantaina Turussa. Alman kirjoittama ja ohjaama Paleleva elefantti oli miellyttävä tapaus Tehdas Teatterissa Auran rannalla. Tytär on kehittynyt tarinan kertojana. Hänen kekkaamansa idea tositapauksesta vuoden 1255 Lontoosta, ensimmäisestä Eurooppaan tuodusta norsusta tarjosi hyvän lähtökohdan. Sanomaakin löytyi, eläinten puolella lujasti oltiin.

Ihailin nukkien valmistajan Laura Hallantien luomuksia. Itse elefantti oli hämmästyttävän aidon oloinen pienoismalli. Tässä nukkien liikuttajat olivat piilossa, oltiin lähellä sitä perinteistä nukketeatteria, joka minunkin ikäpolvelle tuli tutuksi. Ihmeen taitavasti he nukkeja liikuttivat. Lontoon kuninkaanlinnan lavasti Roman Chauzov. Meitä oli täpötäydessä katsomossa kova kannattajajoukkue, Aino ystävineen ja entinen oppilaani draamalta, Janne Junttila. Toivottava menestystä suuritöiselle ja täyspitkälle produktiolle.

Kuin tilauksesta on juuri tullut raporttia norsujen huolestuttavasta vähenemisestä Saharan etelänpuoleisessa Afrikassa. Salametsästäjät riehuvat holtittomasti. Joka tunti metsästetään salaa kaksi norsua. Jos nyt jotakin oikein sopii vastustaa ja halveksia, niin sitten tällaista toimintaa. Eikä majesteetillisen murheinen norsu jossain kylmän pohjolan eläintarhassakaan ole mikään ilahduttava näky. Taitavat palella edelleen.

Kyröön palatessani olikin jo täysi kevät lintuineen ja lauluineen ja kimmeltävine järvenselkineen. Innostuin lämmittämään ensimmäisen kerran savusaunaa. Kaksi valkeaa joutsenta tervehti juhlavilla toräytyksillä sytytystä. Kohta ensimmäinen kurki ilmaantui kaartelemaan järven ylle riemukkaasti rääkäisten. Siitä alkoi uusi kausi elämässä.

Poikani Vilho saapui saunakaveriksi kertoilemaan kuulumisia Lordin Euroopan kiertueelta, missä heilui mukana roudarina ja vararumpalina. Kohokohta oli Euroviisujen 60-vuotisgaala Lontoossa, jota saivat seurailla lähinnä takahuoneesta ja lavasteista, mutta vaikuttavaa suuren maailman tyyliä oli nähtävillä. Lähetys gaalasta tuli ykköseltä samana iltana, tallensin varmuuden vuoksi, vaikka poika sanoi ettei häntä siellä näy. Huomasimme kierrelleemme samoilla kujilla Montmartrella muutaman viikon välein.

Saunan nautinto tuntuu aina uudelta, aina ensimmäiseltä kerralta. Kuumensimme makkarat ja kiskoimme kylmää olutta ilta-auringon vaalean kellervässä kevätlämmössä. Elämä oli kaikin puolin kohdallaan. Nyt vain poika järjestämään taas elämäänsä kuntoon parin kuukauden kiertue-elämän jälkeen. Annoin hyviä ohjeita, jotka hän tyynen kohteliaasti pyrkii ohittamaan.

Toivottuja tapauksia maaseudun rauhassa. Vaalitkin tuppasivat unohtumaan. Pressiklubi aina putoaa tasostaan, kun Stiller puuttuu. Nytkin vieraat jauhoivat samoja truismeja epäkiinnostavista vaaleista. Mutta kun he toivovat puolueilta konkretiaa, mitä he itse asiassa toivovat? Kun kuuntelin Juha Sipilän haastattelua samalla viikolla, ihmettelin suorastaan hänen täsmällisiä faktojaan maakuntamallisesta soteuudistuksesta, esimerkkinä joku konkreettinen juttu Pudasjärveltä. Mutta sekö Helsingin toimittajia kiinnostaisi. On niin paljon helpompaa syyttää ympäripyöreydestä, kun ei vaivaudu perehtymään itse asioihin.

Eikö sanomalehti muka aktivoi? Kun luin sunnuntaiaamuna Jukka Petäjän selostuksen John Updiken elämäkerrasta Hesarista, innostuin sen verran, että aloin selata hyllyäni onko meillä mitään Updikea. Löytyihän oikeasta ylänurkasta amerikkalaisten rivistä oikealta paikaltaan Dalton Trumbon ja Robert Penn Warrenin välistä Autokauppiaan unelma, Jukka Kemppisen suomennos alkuteoksesta Rabbit is Rich (1981, 1983). Siellä se on kyyhöttänyt kaikessa rauhassa, lukematta ja koskematta.

Miten kerääntyykin kirjoja, jotka unohtuvat omaan oloonsa. Aina ne joskus pomppaavat esiin. Tämäkin olisi kannattanut lukea heti tuoreena 80-luvulla Jimmy Carterin kaudella, johon romaanissa on paljon ajankohtaisia viittauksia. Nyt siinä on tiettyä patinaa, mutta ehdottoman elävää kerrontaa. Tuli heti luetuksi ensimmäinen osa, 120 sivua. Autoista ja silloisesta bensiinipulasta on asiantuntevaa tietoa yllin kyllin. Seksin kuvauksen vaikeassa taidossa Updike on hyvinkin ahkera ja etevä, kuten Petäjä muistutti, jonkun David Foster Wallacen mukaan suorastaan ”peniksen muodon ottanut referenssisanakirja”. Huvittavan uutterasti hän noukkii arkisten miesten eroottiset assosiaatiot tilanteessa kuin tilanteessa. Siis hyvinkin kiusoittelevaa luettava yksinäisenä sunnuntaina, kun Marja jäi lastenviihdyttäjäksi Turkuun.

Ja olihan sekin vielä tarkistettava, että Waltteri pääsi suvereenisti jatkoot tähtien kisassa. Mieleen jäi miespuolisen tuomarin kommentti: ihmeen paljon hän näkee vaivaa asiassa, josta ei ole hänen varsinaisen uransa kannalta mitään hyötyä. Tunnettavuus kuitenkin lisääntyy, jonkun hyödyn siitäkin voi vielä leikata. Onnea vaan jatkossakin.

Sunnuntaina 12.4.2015

PS Kauheaa kolinaa kuului äkkiä keittiöstä. Laskeuduin vähän peloissani alakertaan. Siellä musta naakka takoi raivokkaasti nokkaansa ikkunalasiin. Pudonnut ilmeisesti pesäpuuhissa savupiipun päältä hormiin ja joutunut paniikkiin. Lensi onneksi heti ulos, kun avasin oven. Kevätmielinen lintupirulainen!

Agricolan kunniaksi nostin lipun salkoon Viehätyksessä. Hienoa kieltämmekin kannattaa kunnioittaa. En tunne yhtään kieltä näinkään hyvin.

Risto Uimonen oli ilman muuta oikeassa radiokolumnissaan. Vaaleissa kohkataan nyt niin paljon eri välineissä, että toistoihin tukehtuminen uhkaa. Aikaa sitten olen sulkenut korvani. Uutta näkökulmaa on turha odottaa. Voisin esittää useimpien haastateltavien vastaukset ennen kuin he aloittavatkaan.

Mutta ei vaaliähky ole suuri kiusa. Voimme rauhassa askarrella muuta ja odotella vaalisunnuntaina. Tulisi nyt edes joitain yllätyksiä. Kansa on enimmältään ennustettavissa, mutta uudet äänestäjät ovat arvaamaton vara.  On siellä muutenkin liikkuvaa sakkia. Elleivät sitten jää kotiin.

Viivyn maalla muutaman päivän. Täällä ei huomaa erityistä vaalikuumetta. Nuori Jouni Ovaska tosin ponnistelee kovasti Pirkanmaalla, saattaapa onnistuakin. Enimmältä on tuttuja kasvoja. Niitä kai varmuuden vuoksi äänestetään. Ennakkoäänestys alkaa myrskytuulessa verkkaisesti.

Tuossa brittisarjassa Poliitikon aviomies oli säpinää. Viimeinen osa oli hyytävä oppituntti polittisesta juonikkuudesta. Brittien koukkuihin verraten meillä on ihan pyhäkoulumeininkiä. Samoin lehdistö ja kaikkinaiset keskustelut ovat kilttejä ja sovinnaisia. Loka ei lennä miltään suunnalta.

Taiteen kannalta vaisu tunnelma on tukahduttava. Draaman aiheet täytyy hakea naapureista tai historiasta. Koska teatterissa on nähty todella osumatarkka poliittinen satiiri? Huiskivaa ja ”tutkittua” kyllä löytyy, mutta liioittelu ja roiskiminen pilaavat hyvätkin yritykset. Britit pysyvät todennäköisyyden äärimmäisellä rajalla, mutta eivät ylitä sitä. Roisia kansanhuumoria ei tarvita, kun läpikuultaviksi hiotut asiat puhuvat puolesataan.

Kävin minäkin näytelmäharjotuksissa. Voi kuinka rentouttavaa. Pitkään vastaan harattuani suostuin yhteen rooliin. Edellisestä on 15 vuotta. Tunnen suorastaan nuortuvani. Myllykolussa esittelimme tätä näytelmäämme Elämän autuus jo paikallislehdelle. F. E. Sillanpään Seura täyttää 40 vuotta. Syöksymme juhlasuveen liput liehuen. Näytelmästä lähemmin seuran nettisivuilla.

Samalla seuraamme, kuinka meidän poika Waltteri Torikka pärjää Tähdet tähdet –loppukisoissa. Tähän saakka on mennyt loistavasti. Kunhan selviää tuosta souvista on jatkettava vuoden 2017 Sillanpää-oopperan valmistelua. Yhtäkkiä huomaan vastuun painavan, ryhdyinhän taas järjestävän seuran puheenjohtajaksi. Taloudellisesti lähdetään riskipeliin. Ei se pelaa joka pelkää.

Huomenna on Alman ensi-ilta Turussa Tehdas Teatterissa: Paleleva Elefantti. Sinne porhallettava. Tiistaina laskeutui poikani Vilho kotimaan kamaralle pitkältä Eurooppa-turneelta Loordin matkassa. Pääsivät juhlimaan Euroviisujen 50-vuotisgaalaakin Lontoossa. Se nähdään kuulemma ensi lauantaina joltakin kanavalta täälläkin.

Ja ihmeitä kuuluu lisää: Teuvo Tulion ohjaamasta Nuorena nukkuneesta on löytynyt osia Ranskasta! Senhän piti olla totaalisesti palanut. Laittauduttava ehdottomasti katsomaan. Todella jännää nähdä, onko melodramaattisen maineensa veroisia kuvia vaiko sittenkin parempia…

9.4. 2015

PS Timo Laaninen oli äsken radiossa myönteinen poikkeus papukaijamaisista poliitikoista. Puhui kuin sanojaan ajatteleva ihminen.

Jäimme Helsinkiin pääsiäiseksi. Oli harmaata ja koleaa ja muutenkin… tulihan juuri matkusteltua. Täällä en ole näitä pyhiä viettänyt vuosikymmeniin.

Ajatus oli, että nyt näkisimme kerrankin sen Via crucis -kulkueen samalla. Näkemättä kuitenkin jäi. Syitä oli muutamia. Satoi. Ainahan säätä voi syyttää. Tuli mieleen muutakin.

Markku Envallin kirjassa Nasaretin miehen pitkä marssi (1985) on hyviä esimerkkejä myöhempien kirjailijoiden yrityksistä soveltaa evankeliumien kärsimystarinaa uuteen kuosiin. Käy ilmi, että evankelistojen tiivistä ja terävää kuvausta on vaikea parantaa tai edes täydentää.

Vain aniharvat ja parhaat ovat tehtävässä edes kohtuullisesti onnistuneet. Meillä T. Vaaskivi ja Mika Waltari kuuluvat valittuihin. Heidänkin romaaneistaan Envall löytää kritikoitavaa. Yleensä kirjailijat ovat kuvitelmillaan ja jaarittelullaan vesittäneet evankeliumien kirkkaan sanoman.

Kirkollinen draama voi olla rituaalinen tai yrittää uutta tulkintaa. Alkuperäistä on näytelmän keinoin kuitenkin mahdotonta ylittää. Voidaan jäljitellä ja muodostella, sovitella eri aikakausien tarpeiden mukaan. Oberammergaun rituaalista ja pyhimysriiteistä lähtien on varmasti kokeiltu kaikki mahdolliset muunnelmat.

Tässä oli varoitusmerkki myös Via crucis -yritykselle. Luimme että  Veli-Pekka Hänninen on kirjoittanut kertomuksen nykyaikaan, viihde- ja liikemaailmaan. Jeesusta esittää huppupäinen tumma näyttelijä. Juudas on kova bisneshuijari. Tuntuiko omaperäiseltä? 

Tumma Jeesus ei enää osoita mielikuvitusta. Samaa on kokeiltu Mannerheimin, Antti Rokan ja jopa Paavolaisen kohdalla (Avoimet Ovet). Envall osoittaa, kuinka Jeesuksesta poistettiin läntisessä taiteessa juutalaisuuden tunnusmerkit. Ne halutaan nyt korvata vaihtuvilla tunnuksilla. Ihminen on kaikkialla sama, vaikka uskonnot muuntuvat.  

Näin vaalien alla sopii muistuttaa siitäkin paradoksista, että eurooppalaisen moraalimme kulmakivi Jeesus halveksi kaikkea, mihin materialistinen todellisuutemme täällä nojaa: työtä, omaisuutta ja perhettä. Näitä  edistämään vaaliuurnille heti pääsiäisestä päästyä!  

Ikävä kyllä tämä katunäytelmän komeus jäi nyt sitten kokematta. Olikohan menetys kovinkaan suuri. Tyydyimme ilomielin alkuperäiseen. Siinä on ulottovuuksia riittämiin, ihan semmoisenaan. Suvi Ahola kertoo (HS pitkäperjantaina) kuinka Luukkaan lakoninen passio synnyttää kuorossa laulettuna jopa järkyttäviä ajankohtaan osuvia assosiaatioita.   

Tästä juuri on kysymys. Vastaanottajan omasta oivalluksesta. Kaikkea ei tarvitse tarjoilla valmiiksi soviteltuna: katsokaa kuinka modernia! Ihminen ymmärtää vähemmälläkin.

Siispä kuuntelimme Johannespassiota radiosta kaikessa rauhassa emmekä työntyneet pimenevälle kadulle karnevalisoimaan kokemustamme. Envallin aktivoimana kaivoin hyllystä T. Vaaskiven vanhan keskenjääneen Jeesus-romaanin Pyhä kevät (1943). Mikä kuvien hehku, mikä tietomäärä! Siinä katkesi varhain nerokas, huiman uuttera kirjailija. Meillä oli täällä oma via crucis.

Se täydentyi, kun näimme lankalauantaina puolalaisen Oscar-palkitun elokuvan Ida. Mikä voisi sopia paremmin pääsiäiseen. Ida jatkaa tavallaan Miekkailijan teemaa: sama aikakausi, vastaavanlainen miljöö ja poliittinen  todellisuus. Silti erilaisia elokuvia. Idan vakavan harkitut mustavalkoiset kuvat, ahdistunut etsintä riipaisevat, mutta eivät tuota samaa vapauttavaa katharsista kuin Miekkailija. Jännite on matalampi, vaisumpi, samalla hyvin todellinen. Nuoren nunnan via crucis sisältää sekä uskonnollisen että poliittisen allegorian. Isoista asioista kerrotaan pienesti ja karusti.

Hiljainen ja harmaa pääsiäinen. Räntää sataa, eikä tanssi aurinko taivaan rannassa. Ylösnousemukseen on silti uskottava. Pian  alkaa lampaan valmistus, läheisiä tulossa aterialle. Ei meiltä mitään puutu.

Pääsiäisaamuna 2015 

Hieno elokuva tuottaa hyvän olon pitkäksi aikaa. Näin käy, kun näkee Klaus Härön uutuuden Miekkailija. Yksi parhaista vuosikausiin, suomalaisten joukossa ylivoimainen. Vain Härön aikaisemmat asettuvat kilpailijoiksi.

Onkohan epähienoa todeta, että helpottaa nähdä kotimainen elokuva, jossa ei ole tuttuja pärstiä kiroilemassa ja kouristelemassa. Tässä aukeaa toinen maailma. Härö näyttää, että koskettavan elokuvan voi tehdä ilman väkivaltaa ja seksiä. Tosin väkivaltaa on, se on vain syvempää ja totaalisempaa kuin hakkaaminen tai potkiminen tai suora sadismi. Tässä olisi Antti Jokisella ja Puhdistuksella oppimista. .

Härö on viittaamisen ja leikkaamisen mestari. Hänen lakoninen, kuvallinen kerrontatyyylinsä on monin verroin tehokkaampaa kuin raju alleviivaus. Hänen hillitty kosketuksensa ihmisiin tuottaa ihmeellisiä tuloksia. Ei tarvitse repiä sisuksia ulos, tragedian syvyys on muutenkin kyllin ammottava. Miten hän kuvaa vanhan miehen kyydityksen!

Härö kertoi, ettei ollut käynyt ennen Virossa. Hyvin on naapurimaahan soluttautunut, sen ihmisten aitoon karheuteen ja miljöön alakuloon. Hän osaa merkillisesti ohjata lapsia, näinkin suurta kömpelön hellyttävää joukkoa. Pääosan esittäjä, tiukkaan puristuva Märt Avandi näyttä sulkeutuneen kuoren alla kiehuvat tunteet paremmin kuin millään ilmehdinnöillä. 

Endel Nelisin todellista elämäntarinaa on totta kai Anna Heinämaa käsikirjoituksessaan vähän muodostellut. Loistavan aiheen hän on löytänyt! Muistan hänet parinkymmenen vuoden takaa Pentinkulman päivien esikoistapaamisesta. Lahjakkuus säteili hänestä. Arvostettavaa on sekin, että ohjaaja luovuttaa käsikirjoituksen vain hänen nimiinsä eikä kerää siihen tavanomaista remppaa, joka on tekstiä matkan varrella kuviksi sovitellut.    

Miekkailijan poika Peeter Nelis kertoi kiinnostavasti (HS 12.3.) isänsä tarinan ja elokuvan eroista. Suurin oli se, että todellisuudessa koulun johto kannusti eikä vastustanut miekkailukerhoa.  Härö ja Heinämaa tekevät johtajaopettajasta alamaisen byrokraatin, sinänsä varmaan osuvan tyyppikuvan noilta sodan jälkeisiltä neuvostovallan vuosilta. Joistain arvosteluista saattoi huomata, että tähän todellisuuteen ei meillä vieläkään oikein tahdota uskoa.

Miekkailusäännöistä poikkeaminen on pikkujuttu, samoin urheiluelokuvan kliseiden noudattaminen. Enkä pitänyt ollenkaan pahana onnellista loppua Stalinin kuoltua. Väitettyä sentimentaalisuutta en tunnistanut. Onko vain niin, että se lämmin, urhea ja myönteinen ihmiskuvaus, jota Härö johdonmukaisesti harjoittaa, on meidän repivälle elokuvamaailmallemme kiusallisen vieras?  

Kuka esittikään Miekkailijan vertauskohdaksi Kuolleiden runoilijoiden seuraa? Joka tapauksessa osuva rinnastus. Sama hienosti oivallettu pedagoginen idea, sama kannustus ja ihmisusko. Tällaisia elokuvia katsoo oman uskonsa vahvistukseksi. Härö on kansainvälistä tasoa, paremmin tämä osui rintaan kuin kumpikaan äsken näkemämme Oscar-leffa (Birdman, Boyhood).

Menkää ihmeessä katsomaan ja kannattakaa samalla Maximia, visuaalisten ilojen parasta salonkia!

1.4.2015

PS Tämä ei ole aprillia eikä sekään, että Juha Sipilä esiintyi hyvin sympaattisesti Risto Uimosen kanssa Akateemisessa Kirjakaupassa – kannustavaa uskoa on hänessäkin. Eikä ollut aprillia sekään, että hain Otavasta Juhani Salokanteleen opuksen Renqvist-Reenpää saagasta ja näin pian Espalla Heikki A. Reenpään ahtautuvan reippaasti Mersuunsa ja kaasuttavan tiehensä. Aprillia voisi jo olla se, että allekirjoitin veroilmoituksen ja neuvottelin menestyksellisesti jälkiverojen toisen erän lykkäämisestä…

Lehdet harrastivat ilahduttavasti aprillijuttuja. Toivoin vain että Hesarin juttu Mannerheimintien kaadettavista puista olisi samaa sarjaa, mutta epäilen että se on surullista kyllä totista totta.

Täällä on herkkää ja muistorikasta. Kiipeilemme Montmartren kujia kohti Sacré Coeurin valkeina hohtavia kupoleja. Aurinko paistaa, vaikka säätiedot toitottivat toista. Väkeä liikkeellä jo varhain aamupäivällä. Pariisi levittäytyy portaiden alapuolelle sinivihreänä kattomerenä.

Tänne istahdimme toden totta kymmenen vuotta sitten ja vaihdoimme sormukset. Eipä ole kaduttanut. Yltiöromanttinen tempaus tuotti kestävän onnen. Kiertelemme kirkossa, sytytämme kynttilän. Kuulimme että siellä voisi viettää yönkin, mutta ehkä pysymme hotellissa.

Ensimmäinen terassi tänä keväänä. Tori kuhisee omatekoisia taiteilijoita. Muuan heistä tulee tietysti tekemään tarjouksen. Hän on alan veteraani, professori Basil, eikä hän hellitä. Lopulta Marja heltyy muotokuvaan. Professori piirtää vauhdikkaasti meidät molemmat, Marjasta tulee Claudia Cardinale ja minusta Marcello Mastroianni. Kohdetta imarteleva kohteliaisuus ennen näköisyyttä! Kilistimme huvittuneina shampanjalaseja.

Hotelli Mercure sijaitsee Clichyn kulmilla, Pariisin eroottisen keskuksen laitamalla. Olen varannut mukaan Henry Millerin pikkuklassikon Hiljaiseloa Clichyssä, jonka olen lukenut vapaan villissä nuoruudessa 1968. Reipas kuvaus maailmasta, joka on hävinnyt. Ei ole enää tuota spontaanin kursailematonta huoraamista näillä katuvierillä, on vain steriiliä  seksikauppaa.

Place de Clichyllä on sentään tallella Café Wepler kuin muistona Millerin ajoista, nyt tosin ajanmukaiseksi laittautuneena. Tuskin siellä enää tapaisi Nysin kaltaista mehevän anteliasta kaunokaista, jonka kanssa kertomuksen sankari antaumuksella peuhailee. Mennyttä mikä mennyttä. Miten kauniisti Miller kuvaileekaan Montmartren rapistunutta, kauhtunutta, peittelemättömän paheellista raukeutta, sen salakavalaa viehätystä. Ei sitäkään enää semmoisena ole.

Jotakin Millerin maailmasta voi sentään kohdata lähettyvillä Erotiikan museossa, 1920-luvun aidon vulgääreissä mustavalkoisissa pornofilmeissä. Niiden esiintyjät ovat kauniita, ilosilmäisiä ja luonnollisia  – eivät mitään kovapintaisia panoautomaatteja. Siekailematon elämänilo on museoitu kuuteen kerrokseen, hyvä että edes sinne.

Vastapainona luen Simone de Beauvoirin muistelmia – kaksi tyystin eri maailmaa, amerikkalaisen machon ja pariisilaisen älykön. de Beauvoirille erotiikka on politiikkaa ja päinvastoin. Kiinnostavan kuohuva ajanjakso miehityksestä toipuvassa Pariisissa 1940-lvulla, kiihkeät poliittiset väittelyt, filosofiset koukerot, kuppikuntien kiistelyt – ja uuden sodan pelko. Uskotaan todella, että venäläiset miehittävät pian Ranskan tai että syttyy ydinsota, maailma tuhoutuu. Eksistentialismin perusta, Sartren ja Camus’n kilpailu ja erimielisyydet, välirikko. Miten polttavan tärkeitä olivatkaan vasemmistoaatteet ja niiden eri vivahteet – ja mitä onkaan nyt? Oikeisto etenee jyristen.

Seuraamme kahta päätapahtumaa, Lufthansan lentoturman selvittelyä ja Ranskan aluevaaleja. Kaikki lehdet ja kanavat pullistelevat analyyseja ja tulkintoja. Vain täällä voi lehti kuten Le Parisien yhdistää nämä uutiset näin röyhkeän terävään  tiivistykseen: Valls est enfermé dans le cockpit, Hollande est parti aux toilettes et tous le socialistes dans la cabine vont au crash. ”Valls (pääministeri) on sulkeutunut ohjaamoon, Hollande on mennyt vessaan ja kaikki sosialistit matkustamossa ovat matkalla kohti rysäystä.”

Kyllähän me harrastimme ihan tavallista turismiakin, nautimme suurenmoisen illallisen Bistro de Montmartressa, vaelsimme Clichystä Champs Elyseélle, nousimme Riemukaaren laelle (vähän älytöntä, eikö se olisi arvokkaampi ilman kiipeilijöitä), käväisimme Quartier Latinissä, teimme pyhiinvaelluksen Pére Lachaisen hautausmaalle, löysimme Piafin haudan ja kuuntelimme chansoneja Pariisin vanhimmassa yökerhossa Au Lapin Agilessa. Hupaisa kokemus, ainakin erilainen yökerho kuin mikään muu! Kokeilkaapa vailla ennakkoluuloja, yllätytte.

Näistä ja muustakin olisi kertoiltavaa, ehkä myöhemmin. Vasta sunnuntaina satoi kunnolla, mutta ei se mitään: kun laskeuduimme maanantaina Helsinkiin, täällä riehui talvimyrsky pahimmillaan. Teki mieli palata heti Pariisiin…

31.3.2015

Anna-Liisa Tuohenmaa on julkaissut eloisat muistelmat seikkailuistaan: Maapallon sydämenlyöntejä (2001).

Sain työt siihen malliin, että voimme ottaa pienen tauon. Lennämme Pariisiin. Siellä menimme kihloihin tasan kymmenen vuotta sitten. Ensimmäisestä käynnistäni on kesällä kulunut 50 vuotta. Monta aihetta vilkaista, miltä näyttää Pariisi nyt, terrori-iskun ja oikeistovaalien jälkeen.

Kansallinen rintama ei sentään noussut hallitsevaksi puolueeksi. Kaikkiaan oikeisto kuitenkin eteni voimallisesti. Tällaista Ranskaa harva osasi odottaa, eipä tällaista Eurooppaakaan. Kiintoisaa odotella, kuinka vannoutuneet frankofiilit ja EU:n puolesta liputtaneet tämän kaiken selittävät. Mitä kirjoittaa Klinge päiväkirjaansa?

Sillä välin toikkaroimme vapaina Montmartren rinteillä ja muistelemme romanttisia hetkiä Sacré Coeurin portailla. Kunhan kone pysyy turvallisesti ilmassa, onhan tuttu Finnair asialla. Hirveätä katsella saksalaiskoneen turman tuhoja.

Olemme kumpikin Marjan kanssa kerranneet ja tehostaneet ranskaamme koko talven Toimelan mainiossa opistossa. Nyt verrytellään vähän käytännössä. Marja on pitemmällä, koulusta alkaen lukenut, hoitakoon vaikeimmat puhumiset.

Kevään viimeiset (?) kirjalliset tilaisuudet tällä viikolla: tiistaina Mika Waltari -seuran vuosikokous Meilahden lukiossa, jossa johdin puhetta. Osanotto yllättävän runsas. Lea Toivola esitelmöi Waltarin suhteesta sotaan muutamien teosten valossa. Ansiokas juttu, vaikka joistakin jälkiviisasteluista olinkin eri mieltä.

Ja eilen F. E. Sillanpään Seuran tapaaminen Munkan kirjastossa, missä ikäpresidenttimme Anna-Liisa Tuohenmaa (94) muisteli eloisasti maailmanmatkojaan kätilönä ja terveysisarena ympäri maailmaa, enimmin Amerikassa ja Afrikassa. Myös Anna-Liisan kyröläisiä sukujuuria selviteltiin. Juttua olisi tullut vaikka kuinka, keskusteluakin syntyi seuralaisten ja kirjaston oman Sokrates-piirin kesken. Osanottajia ahtautui kirjaston soppeen parikymmentä, kahvitkin tarjottiin.

Molemmat kirjalliset seurani rynnivät kohti juhlavuosia. Sillanpään Seura täyttää 40 vuotta ja Waltari-seurassa muistetaan jo, että Sinuhen iklmestymisestä tulee syksyllä 70 vuotta. Ja kas kummaa, kaikki kolme tähänastista puheenjohtajaa täyttävät saman vuosimäärän niinikään syksyllä. Mitähän silloin keksitään?

Myös Waltarin kotimuseohanke Tunturikadulla on tunnustelevassa myötätuulessa. Ei puutu kuin rahoittajat. Tarmokkaasti Anneli ja Päivi heitä tuntuvat jo etsivän. Sillanpään Seuralla on rahankeruu meneillään silläkin: vuoden 2017 suurta oopperaa valmistellaan.

Sitä ennen näytellään Myllykolussa ensi suvena, ja pahasti näyttää, että joudun mukaan kaulaani myöten. Mutta kesään on vielä aikaa. Myös Sastamalan Vanhan Kirjallisuuden Päivät on saatu houkuttelevasti raamitettua, ei muuta kuin yleisörynnäkköä odottelemaan.

Näissä hankkeissa illat sujahtivat, mutta pääasiassa olen paahtanut hyvinkin tiiviisti kirjoitustöitä aamupäivisin ja joskus jatkanut lounaan jälkeen. Kolme kirjaa etenee jokseenkin tasatahtia, sopimuksetkin tehty, joten ajallaan ne ilmoille putkahtelevat.

Mutta loman olen ansainnut ja itselleni myöntänyt, tosin vain ensi tiistaihin saakka.

26.3.2015

PS Francon jälkeen jäi onneksi tauolle, niin koettelevia olivat viimeisimmät jaksot. Loistava perhesuhteiden, korruption ja aikakauden kuvaus piti edelleen pihdeissään, entistäkin tiukemmin.

Kangasala-talo on herättänyt kiistelyä ulkomuodollaankin.

Niin loppui alkusyksystä käynnistynyt kiertue Olavi Paavolaisen seurassa, ja loppuikin hienoon nousuun. Kangasalan kuulussa kirjakahvilassa oli seinät pullistua. Kuuleman mukaan ennätysyleisö (115) oli tullut kuulemaan todistustani sunnuntaina iltapäivällä. Ihmeellinen saavutus sikäläiseltä kulttuuriväeltä.

Olen pari kertaa ennenkin vieraillut täällä, viimeksi Mika Waltarin merkeissä. Jo vuonna 1990 oli aiheena ”Ajankohtainen Sillanpää”. Heidi Martikainen ja Anja Aarnio ovat 25 vuoden ajan kahvilaa kehittäneet, ja tulokset näkyvät. Kirjasto antaa sille hyvät puitteet. Taustalla on toimekas Kesäpäivän kulttuuriyhdistys.

Yleisö käytti vilkkaasti puheenvuoroja. Aulis Aarnio yhtyi moniin käsityksiini, vaikka ilmoittautui Paavolaisen ihailijaksi. Hän oli lukenut uudelleen Kolmannen valtakunnan vieraana ja Synkkää yksinpuheluakin käynyt läpi kirjani innostamana. Pidimme näitä edelleen hyvinkin lukukelpoisina. Aarnion havainnon mukaan OP tajusi hämmästyttävän hyvin Saksan syvät pohjavirrat Travemünden keskusteluissa.

Pepsi Paloheimokin oli ponninut paikalle ja antoi todistuksen siitä, kuinka pidetty ja ihailtu teatteripäällikkö Paavolainen oli Yleisradiossa. Paloheimo väitti, että Eino S. Repo pääjohtajana antoi lujan tuen Paavolaiselle. Tässä on vain se tekninen seikka, että kun Repo tuli Ylen pääjohtajaksi 1965, Paavolainen oli jo kuollut. Itsekin vähän häkellyin vuosissa enkä ruvennut oikomaan Pepsiä. Varmasti Repo olisi tuen antanut, olihan hän palkitsemassa Paavolaista Eino Leinon palkinnolla 1960.

Paloheimo sanoi tietävänsä yksiä ja toisia tapauksia noilta ajoilta, mutta piti tietonsa taskussa. Hersyviä juttuja hänellä on, kun vauhtiin pääsee. Muutama valpas naishenkilö yleisöstä riensi myös osaltaan täydentämään tietojani. Menestys oli mieltä lämmittävä. Tähän oli todella hyvä päättää Paavolaisesta puhuminen.

Kävin vielä tutustumassa kirjaston yhteyteen rakennettuun uuteen kulttuuritaloon, joka on virallisesti Kangasala-talo. Sain asiantuntevan opastuksen Hannu Kylä-Laasolta, jonka tunnen monilta Ramppiteatterin kesiltä. Hän toimittelee talossa tarvittaessa vahtimestarin hommia ja tuntee joka nurkan. Onhan ihmetalo! Kuinka pienehkö kaupunki on tällaiseen yltänyt keskellä kireää aikaamme?

Hannu kertoi, että vastustus oli kohtalaisen kovaa – siitähän on luettu lehdistäkin. Mutta kaupunginjohtaja ajoi määrätietoisesti taloa pystyyn ja sai valtuuston mukaansa. Mutta nyt kun talo on valmis, useimmat ovat muuttaneet käsityksensä myönteisen suuntaan. On siinä nyt oloa ja eloa. Valtuustolla ja hallituksella on komeat ja viimeisen päälle viritetyt tilat. Itse Kangasala-sali soveltuu moneen käyttöön, konserteista vaikka teatteriinkin. Paljon on vuokrattavia tiloja. Ja huipennuksena sitten se Kimmo Pyykkö -museo, jossa riittää ihmettelemistä. Kuinka moni taitelija meillä on jo eläessään saanut osalleen tämmöisen mauseleumin?

Museossa on myös niitä yhdessä Kekkosen kanssa nikkaroituja taideteoksia sekä presidentin velmuileva videohaastattelu aiheesta. On esineistöä Pyykön nuoruuden vuosilta, jopa hänen moottoripyöränsä sekä radionsa, johon hän lapsena koversi reiän nähdäkseen kuka siellä puhuu.  Museo on samalla erään maalaisnuorukaisen kasvutarina huomatuksi taiteilijaksi. Yllättävät eläinaiheita varioivat vaskiveistokset saavat tilaa, samoin kookkaat taulut. Koko talo on valoisa ja ihmeen ilmava.

Semmoista oli Kangasalla. Jätän nyt pois tavanomaiset haikailuni siitä, että mitään tämmöistä ei hyvässä Hämeenkyrössä osattaisi edes haaveilla. Uusi monitoimitalo tännekin on tekeillä, mutta taitaa tulla ihan tavallinen asiallisen virastomainen koulu- ja kirjastokompleksi. Tuleeko siihen edes kyllin tilavaa modernia juhlasalia konsertteja ja teatteria varten? Vanhan kulttuurijermun Kauno Perkiömäen kanssa tätä aprikoitiin, eikä edes hänellä ollut tarkempaa tietoa, vaikka valtuuston varapuheenjohtajana istuskelee (kunnes äsken heitti paperinsa Ylöjärvelle!). Jää siis nähtäväksi, kuten me kommentaattorit tapaamme pahaenteisesti lausahtaa.

22.3.2015