Vuoden viimeinen illansuu

Joulu 2014 049

Hyvästellään vanha vuosi. Siinä on sellainen ristiriita, että se maailman ja kotimaan tapahtumilta oli risainen ja pahaenteinen, uhkaava ja kaoottinen, sotaisakin, mutta omalta kohdaltani juhlava ja mieltä kohottava.

Enkö seuraa kylliksi aikaani? Mikä oikeus minulla on ilakoida omaan tahtiini, kun enin osa maailman ihmisistä kärsii ja panikoi. Tai onko niinkään? Täällä hyvässä Euroopassa on edelleenkin rauhaisia, varakkaita ja idyllisen kauniita kolkkia, uskokaa pois.

Kirjoitan vuoden viimeisenä iltapäivänä, vasta käyty kaupoilla kevyesti varustautumassa, Marjan tytär Salla joukkoineen on jo matkalla tänne päin.

Toivuin suhteellisen nopeasti joulunpyhien vapaasta leijunnasta ja tein töitä nämä ahtaat välipäivät. Mikä tyydytyksen tunne kun taas pääsee vähän kirjoittamaan ja järjestämään tulevia toimiaan. Muutamankin päivän nautiskeleva joutilaisuus alkaa jo hermostuttaa, ei voi mitään.

Ajelimme virkistyäksemme eilen Tampereelle, pitkästä aikaa oikeaan teatteriin. Näimme TT-Frenckellissä takavuosilta tutun perhekuvauksen Skavabölen pojat, kirjoittaja Antti Raivio. En muistanut kovin hyvin näytelmää ja mietin, olenko koskaan nähnytkään sitä, vain kuullut ja lukenut kuvauksia. Joka tapauksessa odotin jotain vähän hauskempaa, tämähän oli perin murheellinen avioerosekoilu.

Mutta tällaista kai elämä on, jopa Kauniaisten kaltaisessa onnen kukkatarhassa. Aika on patinoinut näytelmää, sen tuoreus on karissut. Hyvin se esitettiin Marika Vapaavuoren ohjaamana, pari nuorta lahjakkuutta esittäytyi: Jaakko Ohtonen ja Eeemu Korpela. Hauska oli nähdä myös kantanäyttelijöitä, koko vetreää kaartia. Katsomossakin vilahteli tuttuja, tänne kotiutunut Heikki Kinnunen ja entinen oppilaani, viehkeä Anna Sirén, muista puhumatta. Tampereella on lämpimän kodikasta, komeat jouluvalot loistivat Keskustorilla (osa eläimistä tosin poistettu).

Television tapaus on ollut ilman muuta Hannu Linnun sarja Sibeliuksen sinfonioista, erinomaisesti toimitettu ja toteutettu. Teema tarjoili sen yhtenä pötkönä tiistaina, melkein kaikki jaksoin taas katsoa töistäni livistäen. Tämä on kuvalaatikon antia parhaimmillaan, ja vähän kummastelen niitä eliittikansalaisia, jotka ylenkatsovat koko televisiota. Loistava päätös Sibeliuksen runsaalle juhlavuodelle.

Mitä muuta vuodesta muistan? Yllättäen ensinnä omat syntymäpäiväni ja muutamat kirjalliset tuotteet vastaanottoineen. I. K. Inhan juhlavuoden! Näihin mieli kiintyy, näitä seurailee. Myllykolun sateinen näytelmäkesäkin kajastelee muistoissa jo kultareunaisena ja monet muut, sanoisinko lukemattomat juhlat ja tapahtumat vuoden varrelta. Vielä jaksettiin painaa täysillä ja välillä ylikin! Kiitollisuus on liian pieni sana tästä kaikesta.

Maailman melskeet tietysti masensivat ajoittain, mutta niistä pystyy yllättävän puhtaasti ravistautumaan irti, kun elää täällä Suomen suvantolassa. Joka alkaa sekin täyttyä uusilla murheilla, ei auta. Vaiko sittenkin toiveilla ja lupauksilla? Tapasin ensimmäiset maahanmuuttajani Hämeenkyrön kirjastossa: siistejä, suittuja, kohteliaasti käyttäytyviä irakilaispoikia. Ovat Särkijärvellä majoituksessa ja vaikuttivat hyvinvoivilta ja virkeiltä. Liisa sanoi kirjastossa, että käyvät siellä aika usein. Kotoutuminen hyvässä vauhdissa?

Kun oma elämä on mallillaan, ei pysty hirveästi eläytymään pahimpiin tragedioihin, joita on tarjolla kestokyvyn ylittävä tulva. Kuitenkin pitäisi. Mitä lupaisin tulevalle vuodelle 2016?

Lukea enemmän, ymmärtää enemmän, kirjoittaa vähemmän… jotain sentään. Kuntoilla enemmän! Ehkä voisi antaa ajatusten levätä ja hiljaa syventyä. Niinistön ja Donnerin keskustelu Helsingin kirjamessuilta Teemalla sieti katsomisen, niin hyvin siinä lukemista propagoitiin ja oltiin muutenkin lupsakoita. Taas tuntui iloinen hytkäys siitä, että meillä on niin kirjallisesti sivistynyt presidenttipari. Esimerkki varmasti vaikuttaa. Siis luetaan lisää ensi vuonna!

On harmaan hämärän hetki, aavistus iltaa, pieni ripeä pakkanen. Tuntuu mahdolliselta, että kaikki vielä kohentuu, maa, maailma ja ihmiset. Ja ennen kaikkea pieni minä itse. Aina kannattaa yrittää!

Oikein Onnellista Uutta Vuotta 2016 Kaikille!

31.12.2015

Hyvää joulua

joulu 2015 008

Lämmin sää, paljon kynttilöitä ja lyhtyjä Sikomäen laella. Erkki Jokinen, peruskyröläisiä,  puhui hyvin siitä että joulu ei itsessään tuo mitään rauhaa tai hyvää tahtoa tähän levottomaan maailmaan, vaan se vanha syvempi ja kauaskantoisempi idea, joka siinä on pohjalla. Siihen on kaikesta huolimatta uskominen.

Sastamalan kanttori Urpo Vuorenoja veteli bassobaritonisella vibraatolla pari joululaulua, yhteisestikin lauloimme ja Eero Pylsy tulkitsi vielä kerran Taatan joulusaarnan miltei aitoperäisellä tyylillään. Emilia Lager soitti trumpettia jo kymmenennen kerran ja Sanna Pylsy luki Jere Lepolan kirjoittaman joulourauhan julistuksen.  Pylsyn pyhä perhe oli jälleen tapahtuman alku ja juuri, ja satakunta kyläläistä ja kaukaisempaa meitä siellä seisoi joulua vastaanottamassa.

Kinkun pöytäänkanto alakerrasta on aatonaaton myöhäisillan ehdoton kohokohta, koko joulun hienoimpia momentteja. Odotettu juhlavieras, mehukas, muheva, juuri sopivasti ylikypsä makuharmonia! Lioteltiin rakkaani kanssa limpunpalasia kinkun liemessä, kohoteltiin viinilasia ja todettiin joulun olevan sananmukaisesti ovella. Vieraiden sopii tulla.

Ja nyt on jo aattoaamu! Karita Mattila vetää Sylvian joululaulua radiossa. Pimeää vielä, mutta toivorikkautta sakealti ilmassa. Käyn vielä jokajouluisella tervehdyksellä Ylivakerilla, Marja alkaa laitella kystä kyllä pöytään. Sitten saunan viritystä – tällä kertaa rantaan, kun sää on näin lenseä. Ja lopulta joulurauhan julistus, ja eiköhän väkeä ala tulla Helsingistä, Turusta ja Tampereelta. Höyryävät glögit ja joulupuuro odottavat.

Ei voisi nyt mikään paremmin olla. Hieno vuosi takana, uusi alkamaton edessä. Toivotaan että se viimein liennyttää uhkaavat rähinät ja enteet yhteisen maailmamme kriisipesäkkeissä. Olisipa kaikilla se rauha, mikä täällä keskuuteemme leviää. Iloitkaamme siitä!

Kaikille lukijoille, kirjeitä, kommentteja, hillittyä murinaa tahi hiljaista hyväksyntää lähettäneille

OIKEIN HYVÄÄ JOULUA !!!

 

 

Hengenvaarallisia tehtäviä

Kohta olemme sodassa Euroopan puolustamiseksi? Aamun uutinen herätti hetkessä. Suomalaisia voidaan pakottaa osallistumaan ulkomaisiin sotilaallisiin selkkauksiin Ranskan avunpyynnön osoittamalla tavalla.

Aliupseeriliitto vastustaa puolustusministerin aloitetta. Perusteena että sotilaat voidaan lähettää tehtäviin, jotka voivat olla hengenvaarallisia ja joihin ei ole millään tavoin valmistauduttu.

Hei mutta eikö myös syksyllä 1939 tullut pakottava käsky tehtäviin, jotka olivat hengenvaarallisia ja joihin oli  osittain huonosti valmistauduttu. Tosin suojeluskunnat olivat harjoitelleet pontevasti. Tietysti tilannekin oli toinen. Emme vielä tunne Eurooppa yhteiseksi isänmaaksemme.

Mutta eikö sotilas aina valmistaudu hengenvaarallisiin tehtäviin? Mitä varten hän muuten harjoittelisi? Ei kai mikään käsky voi tulla sotilaalle yllätyksenä. Purnareita aina löytyy, kuten Linnan Tuntemattomassa. Silloisessa konekiväärikomppaniassakin löytyi pakon vastustajia, esimerkiksi alikersantti Rokka. Silti hän oli kova mies sotimaan.

Juttelimme eilen Härkäpakarissa lounaan painikkeeksi Kuparisen Antin kanssa. Hän kertoi lähteneensä 14-vuotiaana syksyllä 1939 neljän vuorokauden junamatkalle Viipurista Jyväskylään. Neljän vuoden päästä karjalaispoika joutui rintamalle. Edessä varsin vaarallinen tehtävä, valmistauminen heikkoa. ”Oli vain tapettava tai tultava tapetuksi”, Antti virkkoi.

Elokuussa hän täytti 90, mutta ei pääse Veteraanitaloon, koska on arvioitu liian hyväkuntoiseksi! Niinpä hän asuu kirkolla Paapanpihan kerrostalossa. Sanoi kaipaavansa Laitilasta, missä asui vuosikymmenet, vain järven vettä ja saunaa.

Upseeriliitto ilmaisi huolensa siitä, ovatko sotilaat ainoat, joita voidaan tuleviin tehtäviin pakottaa? Missä on yhdenvertaisuus? Maailman sivu sotilaita on komennettu, miten se nyt niin hämmentävää voisi olla. Siviileillä on vielä varaa pullikoida, mutta kuinkahan kauan. Ilkka Remes on kirjoittanut näistä aiheista aika karmean romaanin, Jäätyvä helvetti. Lukeminen voi viedä herkiltä yöunen.

Taunon kanssa suhtaudumme tuleviin tilanteisiin rauhallisesti. Pimeän aamun postimatkalla arvioimme kelpaavamme korkeintaan miinantallaajiksi, jos tästä joku yhteisrähinä Euroopan rajoille syntyy. Emme oikein siihenkään usko.

Sotaiset mietteet eivät häiritse joulurauhaamme. Tuli leiskuu leivinuunissa, iltapäivällä sinne solahtaa kymmenkiloinen kinkku tirisemään. Ja sitten on käytävä Sikomäellä kynttiläkirkossa vaikka sataisi. Joulu tiivistyy, tunnelma on vielä vähän hakusessa, mutta eiköhän se siitä… Ja päivä on jo minuutin pitempi!

syksy 2015 141

Taas valkeata joulua Kierikkalassa! Tuonne taakse Sikomäelle kohta kapuamme.

23.12.2015

Talvipäivän seisaus

Joulu 2014 046

Pimein päivä, tästä alkaa kevään valaistuminen – ja uusi kiihkeän luomisen kausi, niin toivon.

Kiitos toimittajalle, joka keksi lainata Eeva-Liisa Mannerin proosaa radion mietelauseisiin. Tänä aamuna kuultiin hieno katkelma Viipurista, kaupungista, joka on kadonnut ajasta muistoihin.

Aivan toisen Viipurin esittelivät Teemu Keskisarja ja Marko Kämäräinen tv-sarjassaan ”Pimeä historia”. Vai onkohan sittenkin liioittelua kuvata Viipuri vuoden 1918 sisällissodan tärkeimmäksi kaupungiksi? Vähemmän tunnettuja puolia sodasta Keskisarja on joka tapauksessa ansiokkaasti nostanut esiin. Poleemiset kärjistykset kuuluvat hänen sinällään totisen lakoniseen tyyliinsä.

Historian hirveyksiä esittelevä sarja on hyvää muistutusta niille, jotka Keskisarjan sanoin ”uikuttavat” nykypäivän kärsimyksiään. Mistä kaikesta on aikoinaan jouduttu selviämään – tai oltu katkerasti selviämättä. Viimeksi äsken radiossa Esko-Juhani Tennilä pauhasi köyhyyden lisääntymisestä Suomessa hallituksen julman politiikan seurauksena. Kyllähän on pientä, jos vähänkin vilkaisee maailmalle ja historiaan.

Aika hauska on muuten Roman Schatzin rinnastus Iltsikassa palkansaajien ja pienyrittäjien erilaisista palkkastrategioista. Voisiko saksofonin soittaja mennä plakaatti kädessä kadulle, jos keikat vähenevät ja liksa laskee? ”Maksakaa kunnolla soitostani tai en soita ollenkaan!”

Tähän lopetankin päivänpoliittisen katsauksen ennen kuin menee vakavaksi. Eilen tuli jo kinkku taloon, tänään sahti ja kuusenkin haimme rannasta tuonne oven pieleen odottelemaan. Juhlava on Tulosen sahdin ensimmäinen kulaus; oikea maan uumenien maku on tallella! Auttilan Risto Kutsumuksesta toi perinteisen joululeivän ja sai luettavaa. Joulu on lähestulkoon ovella.

Kauppakierroksen kuskina kuuntelin radiosta oppineen ystäväni Don Osmo Pekosen historiallisia tarinoita  Ranskan kuningassuvuista ja arktisen alueen merkillisistä retkistä. De Gaullen pituinen mies tuntee Ranskan rojalistisen menneisyyden kuin omat taskunsa – ei nyt tullut tuoreempaa vertausta mieleen. Kuka muu suomalainen poika keksisi mennä Pariisissa huutokauppaan keräilemään Bourbonin jäämistön aaarteita?

Taas kierryn Edith Piafin surunhehkuiseen elämään. Ihmeellisintä hänen elämässään oli jatkuva paluu yhä uudelleen lavalle aivan raadeltuna, hirveiden kokemusten jälkeen. Simonen kertoman (kirjoittiko hän todella itse niin hyvin?) elämäkerran loppu on vaikuttavinta taiteilijakohtaloa. Parastaikaa kuuntelen Piafin 35-vuotislevytystä; merkillistä miten tutut laulut saavat uutta sisältöä, kun on tutustunut niiden syntyyn ja taustaan.

Tiernapojista oli myös hyvä dokumentti Teemalla. Muistin samalla omaa armeija-aikaani Oulussa. Letkun puisto tuli todella tutuksi ja vähän Sarkkakin. Äkkiä innostuin ja heitin Marjalle: Sillanpään Seura panee pystyyn omat Tiernapojat ensi jouluksi! Saas nähdä toteutuuko.

Ari Suutarlan muistelma 50-luvun kirkonkylän jouluista on painettuna UutisOivassa; kannattaa lukea. Samoin Marja-Liisa Mankan laaja haastattelu viime lehdestä. Näin täällä kyröläisen hengityksen tahtiin taas eletään ja joulun ihmeitä ja vieraita odotellaan.

22.12.2015

Laulajia monenlaisia

syksy 2015 129

Joulu alkaa. Pientä pyörähtelyä kylillä. Taas ollaan Kyrössä, mustan maiseman keskellä, vettä sataa, lämmintä toistakymmentä astetta. Ei ihan tällaista joulua muisteta.

Konsertit eivät lopu täälläkään. Toinen Valtteri, tällä kerralla Yrjölä, lauloi eilen uljaalla tenorillaan Kehäkukan kahvilassa. Janne Anttila säesti ja oli tehnyt omia sovituksiaan. Hangista ja korkeista nietoksista kuullaan nyt vain lauluissa. Paikka on intiimi, vanhan rakennuksen puupinnat antavat hyvän akustiikan, tunnelma tiivis.

Valtterin ohjelmisto sisälsi tietysti tuttuja nostalgioita, Sibeliusta, Kotilaista, Hannikaista, joku tuntematonkin tuote ja huipennuksena Adamin Jouluyö, jonka nostatuksen laulaja pusersi voitokkaaseen korkeuteen. Hämeenkyrössä riittää lauluvoimia.

Tämä vuosi on ollut muutenkin laulajien juhlaa: Virtaa, Rautavaaraa ja Sinatraa on muistettu – viimeisenä liittyy satavuotiaisiin Edith Piaf. Kova vuosikerta oli 1915 musiikin alalla, Toivo Kärki kuuluu samaan remmiin.

Teema antoi lauantaina Piaf-illan, jossa Marion Cotillard Edithin roolissa loisti Oscarin edestä, vaikka Olivier Dahanin ohjaama elokuva hajosi vähän sirpaleiseksi. Aivan loistava oli sen sijaan Valérie Ezpositon dokumentti Piaf, intiimisti – siitä tosiaan kasvoi läheinen muotokuva laulajasta, hänen aurinkoisemmalta puoleltaan. Nähtiin hilpeä, hullutteleva Piaf tutumman  traagikon sijaan.

Piaf on ollut hyvä kohde kuvaajille. Varhainen ja varmaan paras elämäkerta on sisaren Simone Berteaut’n kertoma Jumalani kuinka olen elänyt!, joka tuli suomeksi jo 1971. Miten verevää, suorasukaista, raisua, kylkituntumalta tilittävää todistusta! Rakastava muotokuva, mutta ei yhtään siloteltu. Sen kieli säilyy elävänä käännöksessäkin (Leena Jokinen ja Heikki Kaskimies).

Edithillä ja Momonella oli symbioottinen suhde, he kokivat yhdessä ilot ja surut, voitot ja tappiot, samat miehet, managerit ja rakastajat, taiturit ja petturit. Vain kerran, kun Edith alkaa sumeilemattomaan tapaansa styylata 9-miehisen chansonyhtyeen  jäsenten kanssa, Momonen kestokyky ylittyy. Yleensä hän venyy ymmärtämään pitelemätöntä sisartaan tämän hurjimmissakin seikkailuissa. Vasta morfiinin, alkoholin ja sairauksien runtelema tähti herättää hänet näkemään huikentelun seuraukset.

Piafin elämän kuvaukset ovat valovuoden päässä siitä ihannoivasta ja sileästä tyylistä, jolla meillä on totuttu kertomaan rakastetuista laulajistamme. Vähäinenkin suoruus herättää hämmennystä ja syytöksiä. Idolia ei saa loukata totuuksilla, eniten loukkaantuu ihaileva yleisö.

No ei ihan näinkään. Miehiä kuten Virtaa ja Rautavaaraa voidaan kyllä reilusti kuvata varjoiseltakin puolelta, naisia vähemmän. Rankat juopot kuten Irwin tai Kari Tapio saavat ylimääräistä säihkettä kulmilleen. Naisen osa on kovempi. Laila Kinnusen kohtalo vertautuu joiltain osin Piafiin, loistava ura romahti, rappiollakin ehdittiin herkutella. Kalliit on laulujen lunnaat. Miten olisi rehellinen, ymmärtävä elämäkerta?

Mutta kohta laulelemme niitä samoja kuin nämä Valtterit Yrjölä ja Torikka, joten antaa Tuomaan vaan tuoda joulu sisään – täällä aletaan olla valmiina.

Tuomaanpäivänä 21.12.2015 

 

Viimeiset ponnistukset

P1140436

Vielä keskiviikkona Villa Karon ystäviä tapaamassa ja kuulemassa ja näkemässä kuvin 15-vuotisjuhlien kulusta, josta siis jättäydyimme ja hyvä olikin. Täällä tapahtui ihan kylliksi.  Juha isännöi ja Pultsi Karila kertoi kokoamastaan näyttelystä, joka käsitteli orjakauppaa – ei ihan vähäinen aihe. Pultsin mielestä näyttelystä tuli ”helvetin hyvä”.

Torstaina oli F. E. Sillanpään Seuran vihonviimeinen tilaisuus – tällä kertaa Helsingissä ja vanhan oopperan eli Aleksanterin teatterin ylälämpiössä. Seppo Pohjola kertoi Sillanpää-oopperan sävellystyöstä siinä määrin syventävästi, että 24-päinen aktivistien joukko innostui todella ja alkoi uskoa hankkeeseen. Sana kiirii eteenpäin. Viljan kanssa säestimme, ajankohtaisuuksia kerroimme. Soinilastakin oli puhetta, siitä myöhemmin.

Kävin päälle Yrjönkadulla äijien hemmotteluillassa – saunottiin ja uitiin kynttilän valossa ja vaimean musiikin säestyksellä. Rentoutti.

Perjantaina viimeiset ponnistukset! Aamupäivällä MTV:n kuvaus Inha-aiheesta Valokuvataiteen museossa. Viritys jo vähän löystynyt, mutta toivottavasti jutusta tuli kohtuullinen. Toimittaja Antti Ojala arvatenkin teki parhaansa, valokuvauksesta ja pyöräilystä puhuttiin. Myöhäiseksi meni, tulee ulos vasta tammikuussa, alustavasti 12.1. aamutv:ssä.

Sieltä Brondalle lounaalle, jonka kustantajan WSOY:n puolesta tarjosi tietokirjallisuuden päällikkö Joni Strandberg. Henrikki Timgren oli valitettavasti sairastunut. Menneitä ja tulevia puheltiin, sitäkin ihmeteltiin, että vasta kaunon puolelle siirryttyäni kirja nousi F-ehdokkaaksi. Nyt yritetään taas vankan tiedon sarakkeella, kunhan pääsen tästä vihdoin työpöydän äärelle. Kiitin hyvin toiminutta kustantajaa, joka on antanut vankkumattoman tuen syksyn melskeissä.

Ja ihan viimeinen vipellys tapahtui Akateemisessa kirjakaupassa, missä seisoin taas jokseenkin tyhjin toimin ”signeeraamassa kirjaa” – ilmaantui sentään yksi ostaja. Samoin kävi esikoispalkitulle Saara Turuselle, jonka kanssa oli hauska jutella aikamme kuluksi. Södikan ihanille tiedottajille Tuuli Leppäselle ja Vilja Perttolalle halaukset, kiitokset ja hyvän joulun toivotukset!

Siinä se sitten olikin, kova syksy, tapahtumarikkain moniin aikoihin. Täysin odottamaton. Hauska elää tämmöinenkin. Sulattelin sitä RSO:n hienoa konserttia Teemalta katsellen ja kuunnellen. Edessä matka Kyröön, syvä rauha ja hiljaisuus, niin hartaasti toivon. Vapaana, kohta, ihan kohta…

18.12.2015

 

Joulu lähenee

P1140439

Maanantaina oli komea konsertti vuorostaan Johanneksen kirkossa, vanhassa rippikirkossani. Kaartin soittokunta soitti solistina Waltteri Torikka.

Olimme tosin jäädä jo toisen kerran ovien ulkopuolelle, sillä unohdin Wienin matkan aikana lunastaa varatut liput. Mutta Waltteri pelasti ja järkkäsi loppuunmyytyyn konserttiin viime hetkillä kaksi lippua. Näin toimii herrasmies. Olihan Marjan syntymäpäivä.

Torvisoitto kirkossa jylhäyttää mielen, ja solisti tyylikkäästi frakissa tulkitsi tuttuja joululauluja, Sibeliustakin kolmin kappalein.  Torikan baritoni soi kirkossa muhkeasti, avaraa tilaa täyttäen. Hänen ryhdikäs olemuksensa sopi muutenkin sotilassoittokunnan edushahmoksi. Kiitimme ja vaihdoimme lyhyesti kuulumisia konsertin jälkeen. Hyvin tuntuu laulajan kunto kestävän kovaa pyöritystä.

Tänään torstaina onkin vanhassa oopperassa eli Aleksanterin Teatterissa Sillanpää-oopperan esittelytilaisuus, missä  säveltäjä Seppo Pohjola kertoo teoksesta. Se on Sillanpään Seuran järjestämä, mutta avoin muillekin kiinnostuneille. Tapaamme ylälämpiössä klo 15.

Muuten kun uutiset kertovat VR:n muuttavan vanhasta arvokkaasta toimistostaan Ylen Isoon Pajaan, tuli mieleeni Wienin hillityn vakiintunut kaupunkikuva, ainakin keskustassa. Vanhat rakennukset ovat taatusti alkuperäisessä käytössään, pankit edelleen pankkeja eikä kapakoita. Hotellini vieressä oli vanha tiilinen, varsin vaatimaton makasiinin näköinen rakennus, jonka otsikossa komeilivat patinoidut kirjaimet: Chemisches Institut. Ja katso: se toimii edelleenkin yliopiston kemian laitoksena!

Meillä tämmöiset muutettaisiin moneen kertaan, saneerattaisiin asunnoiksi yms. Keski-Euroopassa henkii rauhallinen vanha varallisuus, jota ei tarvitse hötkyillen, tiloja ja organisaatioita muutellen potkia eteenpäin.

Näistä ja muista puheltiin Suomalaisella Klubilla, kun kirjoituskilpailua taas pukataan kohti arvostelukokouksia. Ennätysmäärä oli tullut kirjoituksia Suomen lukioista, kilpailu on lopullisesti lyönyt itsensä läpi ja yleisen tietoisuuteen. Itsenäisyyden juhlavuoden läheneminen tuo tällaisiin omat haasteensa.

Luen lehdestä, että kirjakauppa on vilkastumassa, sekin ilahduttaa. Vielä voi olla rahtunen sivistystä jäljellä. Omituisin oli yleisön juttu, jonka mukaan koululainen, joka unohti täytättää vanhemmillaan lapun, että saa mennä joulukirkkoon (!), jäikin sitten ulkopuolelle ja luokkaan piirtelemään. Millainen byrokraattisen uskonvarjeluksen hellämielinen kukkanen!  Tunsin kohtalontoveruutta.

Vielä pari päivää Helsingissä, sitten Kyrö kutsuu ja vakiintuneet joulutoimet.

17.12.2015

Kotoisella kamaralla

P1140390

Kirjailijat työnsä äärellä, Tiina ja Sinikka Nopola.

Heti perjantaina Suomeen saavuttuani poikkesin Minervan joulutilaisuuteen ja sieltä kipin kapin Akateemiseen kirjakauppaan, missä seisoimme standilla Lasse Lehtisen, Pekka Hiltusen ja Markku Pääskysen kanssa signeeraamassa kirjojamme. Eipä kummoista tungosta näkynyt, joulumarkkinat vasta käynnistyvät. Matti Ala-Huhta käväisi standillämme ja ihmetteli Lassen ja minun tuotteliaisuutta, itsellään sanoi olevan kaksi kirjaa: väitöskirja ja tämän syksyn teos Johtajuus, joka johtaakin myyntilastoja. Kun julkaisee harvoin ja harkitusti, tulokset ovat tämän näköiset.

Eipä silti, Intoilijakin näkyi kiivenneen jo Akateemisen top 10 listalle kaunon puolella. Tarkempaa tietoa minulla ei ole myynnin kehityksestä. Tulevat päivät tiettävästi ratkaisevat meillä vuoden kirjamyynnin.

Jatkoimme Lassen kanssa melko tuloksetonta seisoskelua vielä lauantaina Tampereen Akateemisessa, minulle se sopi Hämeenkyrön matkan väliasemaksi. Tiina ja Sinikka Nopola seisoivat lastenosastolla eivätkä vaikuttaneet hekään oikein tyytyväisiltä tällaisiin myyntitempauksiin. Millä niihin saataisiin vähän enemmän vauhtia? No edes lehti-ilmoituksella, arvelimme.

Pääsin Kyröön ja jokseenkin suoraan Sillanpään Seuran joulukahveille, jotka nautittiin ensimmäisen kerran Koskilinnassa, olemmehan siellä osavuokralaisina. Taakse ovat jääneet unohtumattoman tunnelmalliset joulukahvit Rauhamäessä saunan höyrytessä, kynttiläin valaistessa lumista polkua ja hirsiseinäin luodessa joulun tuntua lämmitettyyn pirttiin. Koristelu oli taiteellista luokkaa isoa joulukuusta myöten. Nyt oli tyytyminen vähän karumpiin kehyksiin.

P1140408

Marja-Liisa Manka vauhdissa.

Mutta ohjelma oli sitäkin täysipainoisempaa. Puhelin aluksi kahvin ja tortun (Leenan ja Katariinan loihtimien) painikkeeksi  Wienin matkastani ja Sillanpään uudesta rynnistyksestä saksankielisellä alueella, ja Vilja markkinoi oopperaa ja seuran historiikkia. Sitten siirryimme saliin, missä dosentti (niitä ”kaiken maailman”) Marja-Liisa Manka kertoi hauskasti ja viisastuttavasti arkielämän onnen mahdollisuuksista ja Ari Suutarla hahmotteli jämerästi vanhan kirkonkylän maantietoa ja 1950-luvun joulumuistojaan. Parhaita puheita taas aikoihin. Suvi Vanhala soitti kauniisti huiluaan, Eero Pylsy imitoi erehdyttävästi Taatan joulusaarnaa  ja me lauloimme Maa on niin kaunista kauniiksi lopuksi.

Olipa tervetullut saunan henkäys iltasella, kun matkojen pölyjä Marjan kanssa pyyhkeilimme. Sunnuntaina jo lenkkeilimme katsomaan Myllykolun talvista ilmettä – toden totta oli satanut ohuesti lunta, mikä kirkasti maiseman ilmeen. Kesän lavasteet siellä vielä törröttävät, mutta kangaspuut on onneksi saatu parempaan talteen.

Tarjosin meille härkäruukku-lounaan uudistuneessa Sarvessa, ja painelimme taas Koskilinnaan, nyt teatteriin: nähtävänä Ilkka Kylävaaran aikanaan kirjoittama Naisten sauna, rivohko ja ajankohtaisuuksiltaan vanhentunut teksti, jota kuitenkin Myllykolusta tuttu naisjoukko läiskytteli reippaasti läpi. Ari Salminen loisti joustavalla fysiikallaan ja pitkillä sekavilla monologeillaan miesstripparina. Naisista Sari Ahola loi aika taitavan itäiloittelijan, vahinko vain että roolit kautta linjan ovat litteitä kliseitä. Ohjaaja Marko Saario olisi voinut saman tien päivittää tekstin uusiksi nykyoloihin.  Poikkesimme Helinän tykö näitä tilittämään, eikä ollut hänkään kovin ihastunut teoksen sanomaan, mikä se sitten olikaan.

Kun vielä sain tukevat talvirenkaat allemme ja joulukortteja aikaan vinon pinon, olikin aika körötellä taas Helsinkiin uusiin ihmeellisiin seikkailuihin.

13.12.2015

 

 

 

Luentomatka Wieniin

Guggolz

Sankarikustantaja Sebastian Guggolz, vaan mitä näkyykään taustajulisteessa? Myllykolu!

Etsinköhän joskus vaikeuksia? Luento Sillanpäästä saksaksi Wienin yliopistossa, kuulostaako helpolta? Siekailematta suostuin, ja kyllähän kannatti.

Idean alkuunpanija taisi olla Berliinissä toimiva kustantaja Sebastian Guggolz. Hän on ihmemies, luopunut paikastaan suuressa kustantamossa ja perustanut oman kioskin – vähän kuin Siltalan veljekset meillä. Mutta Guggolz tyytyy heitä vähempään: hän julkaisee vain harvoja itselleen läheisiä laatuteoksia, pelkästään proosaa. Nyt hän on valinnut kirjailijakseen F. E. Sillanpään.

Aivan oikein, Guggolz on julkaissut kaksi uutta saksannosta: Frommes Elend (Hurskas kurjuus) kääntyi jo kolmannen kerran, ja Hiltu und Ragnar nyt ensimmäisen kerran. Molemmat on kääntänyt Reetta Karjalainen, tunnetun kirjeenvaihtajan Erkki Karjalaisen tytär, joka asuu pysyvästi Wienissä. Minä sain kirjoittaa jälkimmäisen käännökseen jälkilauseen.

Kuinka Sillanpäätä luetaan ja myydään nyt saksankielisellä alueella? Guggolzin mukaan niinkin tyydyttävästi, että hän käännättää seuraavaksi teoksen Silja,die Magd eli Nuorena nukkuneen. Reetta ryhtyy siihenkin suurtyöhön, hän minun esitelmällenikin antoi tyylikkään kielellisen silauksen.

Mikko Kajander, yliopiston Fenno-ugristiikan laitoksen johtaja, junaili vierailuni niukkaa budjettiaan urhoollisesti venyttäen. Asuin asiallisen vaatimattomassa pensionaatissa Votiivirkon kupeella, mistä oli viiden minuutin kävelymatka yliopistoon. Nautimme yhteisen neuvottelulounaan, Reetta, Sebastian, Mikko ja minä,  ja sonnustauduimme illan tilaisuuteen.

Laitoksen luentosaliin saapui sankasti kuulijoita, yli puolensataa, lisätuoleja kannettiin. Mikko oli mobilisoinut opiskelijoitaan, samoin paikallisen kirjallisuuspiirin aktiivisia naisia tuli joukolla, kullakin viinipullo tuliaisena. Onnistuin paukuttamaan juttuni Sillanpään skandinaavisista suhteista kohtuullisesti vaateliaalle yleisölle. Suuri helpotus. Mutta ei siinä kaikki.

Sebastian Guggolz oli varautunut varsinaiseen paneelikeskusteluun luennon jälkeen. Meidät koottiin estradille, Reetta ja minä sekä Skandinavian kirjallisuuden naispuolinen professori, jonka nimi ei tarttunut mieleeni. Sebastian toimi tiukkana puheenjohtajana. Alkoi perusteellinen tieteellinen tentti Sillanpään vitalismista suhteessa Hamsuniin ja Lawrenceen, hänen skandinavisminsa poliittisista perusteista, silloisista kielikiistoista ja yleisestä Nobel-diplomatiasta. Puhuttiin saksaa, ruotsia ja suomea, ilman Reetan apua en olisi hiillostuksesta selvinnyt. Onneksi yleisö alkoi tehdä populaareja kysymyksiä, jolloin kustantajan ja professorin tieteellinen paine hieman helpottui.

Mutta yksi asia ainakin kirkastui: meillä vähän unohdettu Sillanpää herätti suorastaan kiihkeää mielenkiintoa ja keskustelua Wienissä! En ole koskaan kotimaassa näin tiheään ja ytimeen käyvään sananvaihtoon aiheesta joutunut.

Vapaamuotoinen keskustelu jatkui viinin ja pienten purtavien vauhdittamana. Paljon oli paikalla fiksuja Itävaltaan naituja rouvia, jotka pitävät vilkasta yhteyttä kotimaahan parhaan kirjallisuuden avulla.  Nuoret opiskelijatkin tuntuivat saavan jotain uutta irti illasta, niin Mikko tyytyväisenä uskoi. Kovin kiitollisilta vaikuttivat kaikki ja iltaa kehuivat.

Samaa joukkoa tapasimme seuraavana iltana Diplomaatti-Akatemian juhlasalissa, missä pidettiin Itävallan ja Suomen ystävyysseuran itsenäisyysgeimit. Perinteistä menoa: suurlähetiläs Anu Laamanen puhui, ansioitunut suhteiden edistäjä, konsuli Gottfried Merckens oli saanut kunniamerkin, presidentti Niinistön tervehdys luettiin ja yhdistyksen puheenjohtaja riemuitsi kanssamme. Huipennuksena Burg-teatterin näyttelijä Markus Hering luki pitkiä kohtauksia (mm. Impivaaran joulun) uudesta saksannoksesta Die Sieben Brüder ja hyvin lukikin. Piano- ja kanteletaiteilija Milka Pajukallio oli saanut Sylvi Kekkosen (!) kulttuuripalkinnon ja esitteli viehkeästi taitojaan. Kun kauniiksi lopuksi laulettiin Maamme ja Kotimaani ompi Suomi, ihan meinasi jo liikutuksesta ääni värähtää.

Yksi vapaailta oli, ja sen olin vähällä käyttää Burg-teatterin esityksen Der Eigenebildete Kranke (Luulosairas) katseluun, mutta peruin viime hetkellä. Oli sentään Sibeliuksen 150-vuotispäivä, eikö olisi mitään musikaalisempaa. Olisihan konsertteja Wienissä, hieno gaalakin Konzerthausissa, mutta matkamies kallistui lopulta Musikalische Adventkalenderin konserttisarjan kevyempään osioon eli kahden trubaduurin iltaan ravintola Fromme Helenen alakerrassa, mihin kerääntyi tungokseen saakka nuorisoa kuuntelemaan, juomaan olutta ja ruokailemaan. Rentouttava ilta, ihan sopiva tapa muistaa Wienissä aikoinaan opiskellutta viulisti-Jannea.

Raatihuoneen aukion joulutori on kaunein koskaan näkemäni, eikä jälkeen jäänyt pitkä päiväkävely vanhassa kaupungissa, missä tutkin Stephansdomin barokkisia ihmeitä ja suurenmoisesti organisoitua Mozart Haus-museota, kävelykatujen jouluista vilinää ja Albertina-aukion fasismin vastaista veistosta, sivuten tietysti Valtionoopperaa ja maineikasta Sacher-hotellia. Palkitsin itseni ravintola Wienerwaldissa originaalilla wienerschnitzelillä, joka ei kyllä kuivahkona vastannut mainostettua laatuaan. Naiset tupakoivat vapaasti ravintolapöydissä, odottamaton näky. Mutta miten kauniita rakennuksia onkaan Wienissä! Ja miten paljon pieniä kirjakauppoja, hotellikorttelissanikin peräti kaksi! Ovatko itävaltalaiset meitä parempaa lukijakansaa?!

Kun Mikko vielä ohjeisti minut huolellisesti kotimatkalle, löysin helposti metrolla ja junalla perjantaiaamuna lentokentän ja liihottelin kotiin. Mutta Finnair hei, ruuat oli loppu ja maksua vastaan sain pussillisen perunalastuja, nekin mauttomia, jonkun englantilaisen farmin tuottamia. Miten elämä näin niukaksi on mennyt?

Aber alles anders gut, hieno matka. Vaikka menetin Finladian yhteislaulun Senaatintorilla (Marja oli laulamassa), kirkkohallituksen kahvit ja Otavan valkeat glögit, jotain sain sentään korvaukseksi: tirauksen jouluista wieniläisverta suoniini.

11.12.2015

Linnan juhlat

Me linnassa

Olikohan entistä tiiviimpi tungos vai ajauduimmeko vain täysimpiin huoneisiin? Juhlathan on täydellisesti organisoitu, kaikki pelaa, ohjaus oivallinen. Meiltä unohtui henkilökortti kotiin (kutsu sentään oli) ja siitäkin selvittiin pienillä tarkistuksilla. Onneksi meidät tunnistettiin! Kaikki henkilökunnan jäsenet olivat erittäin ystävällisiä ja avuliaita. Itse isäntäpari on tietysti aivan loistava kulttuurikutsujen inspiroija.

Saimmekin juhlan mittaan lämpimiä onnitteluja sen johdosta, että olimme päässeet sentään sisään näihin bileisiin. Kaiken kokenut Ike Kanerva tästä heitteli huvittuneen ällistyneitä kommenttejaan.

Syötävää ja juotavaa riittää, mutta hauskinta on ihmisten tapaaminen. Matti ja Marketta Klinge esittelivät seuralaisensa Mirka Lappalaisen, jonka olen ohimennen jossain tavannutkin. Kirjansa Kustaa II Adolfista avasi silmiäni näkemään Suomen maakunnan suuria hankaluuksia Ruotsin kuninkaan hallitessa. Matti muisti vielä käyntiään Hämeenkyrössä elokuun lopulla, uhkeita maisemia ja majapaikkaansa Kyron johtajiston entisessä Korkomäessä.

Waltteri tavattiin nopeasti kahvipöydän ääreltä; poika oli haastattelunsa antanut ja kiitämässä jo jatkoille laulamaan. Valitteli että ensimmäinen linnassa käynti meni melko tyystin pr-hommiin. Hyvä niin. Taiteilijamainen irtotakkinsa erottui meistä frakkikansasta, mutta Waltteri sanoi frakin olevan hänelle pikemmin työasu, minulle taas ei.

Kalevi Kärki tavattiin isänsä juhlavuoden mainingeilla, Olavi Virta oli toinen sankari, mutta miksi Tapsaa ei juhlassa huomioitu? Tätä pohdimme Olli Ahvenlahden kanssa. Häntä ja Tapio Liinojaa kiitin vielä aidosta ja luontevasta Rautavaara-konsertista Savoyssa kuukausi sitten.

Jukka Gustafsson puolisoineen oli tanssilattian hallitseva pari, mekin siellä vähän pyörähtelimme sikäli kuin sekaan mahduimme. Upeaa Tuija Vuollettakin hain tanssiin. Pro Finlandisteja onniteltiin, Juhani Lindholmia ja Sirpa Kähköstä. Laila tavattiin, mutta kirjailijoita oli silti odottamattoman vähän, urheilijoita enemmänkin. Esko Aho sanoi lukeneensa innoissaan Unio Mystican alusta loppuun ja tilasi samalla jutun johonkin arvokkaaseen itsenäisyyden juhlavuoden julkaisuun.

Marja keskusteli pitkään jalkoja lepuuttaessaan (uudet kengät!) vuoden pakolaisnaisen Theresa Ngouthin kanssa ja ihasteli tämän täydellistä suomen kielen taitoa, myös kielen ilmaisemia ajatuksia. Juhlassa oli niin paljon tyylikkäitä naisia, ettei niitä pysty tässä luettelemaan.

Jatkoille poikkesimme Kämpin peilisaliin, missä on monet kirjailijaillalliset istuttu. Hyvin nuorekasta meininkiä, Waltterikin oli jo laulanut, Chisu oli vuorossa. Tavattiin Arja Könönen ”Play it again, Sam” -vintageliikkeestä, mistä Marja oli pitkän tyylikkään mustan luomuksensa noutanut. Puvuista nyt hössötetään aivan mielettömästi niin kuin ne olisivat itsenäisyytemme viimeinen tae ja lukko.

Juhlat vierivät rauhaisasti loppuun ja pääsimme ehjin nahoin, mieleltämme rikastuneina taas Sepänkadulle odottelemaan uusia koetoksia.

7.12.2015