Kirjailijat työnsä äärellä, Tiina ja Sinikka Nopola.
Heti perjantaina Suomeen saavuttuani poikkesin Minervan joulutilaisuuteen ja sieltä kipin kapin Akateemiseen kirjakauppaan, missä seisoimme standilla Lasse Lehtisen, Pekka Hiltusen ja Markku Pääskysen kanssa signeeraamassa kirjojamme. Eipä kummoista tungosta näkynyt, joulumarkkinat vasta käynnistyvät. Matti Ala-Huhta käväisi standillämme ja ihmetteli Lassen ja minun tuotteliaisuutta, itsellään sanoi olevan kaksi kirjaa: väitöskirja ja tämän syksyn teos Johtajuus, joka johtaakin myyntilastoja. Kun julkaisee harvoin ja harkitusti, tulokset ovat tämän näköiset.
Eipä silti, Intoilijakin näkyi kiivenneen jo Akateemisen top 10 listalle kaunon puolella. Tarkempaa tietoa minulla ei ole myynnin kehityksestä. Tulevat päivät tiettävästi ratkaisevat meillä vuoden kirjamyynnin.
Jatkoimme Lassen kanssa melko tuloksetonta seisoskelua vielä lauantaina Tampereen Akateemisessa, minulle se sopi Hämeenkyrön matkan väliasemaksi. Tiina ja Sinikka Nopola seisoivat lastenosastolla eivätkä vaikuttaneet hekään oikein tyytyväisiltä tällaisiin myyntitempauksiin. Millä niihin saataisiin vähän enemmän vauhtia? No edes lehti-ilmoituksella, arvelimme.
Pääsin Kyröön ja jokseenkin suoraan Sillanpään Seuran joulukahveille, jotka nautittiin ensimmäisen kerran Koskilinnassa, olemmehan siellä osavuokralaisina. Taakse ovat jääneet unohtumattoman tunnelmalliset joulukahvit Rauhamäessä saunan höyrytessä, kynttiläin valaistessa lumista polkua ja hirsiseinäin luodessa joulun tuntua lämmitettyyn pirttiin. Koristelu oli taiteellista luokkaa isoa joulukuusta myöten. Nyt oli tyytyminen vähän karumpiin kehyksiin.
Marja-Liisa Manka vauhdissa.
Mutta ohjelma oli sitäkin täysipainoisempaa. Puhelin aluksi kahvin ja tortun (Leenan ja Katariinan loihtimien) painikkeeksi Wienin matkastani ja Sillanpään uudesta rynnistyksestä saksankielisellä alueella, ja Vilja markkinoi oopperaa ja seuran historiikkia. Sitten siirryimme saliin, missä dosentti (niitä ”kaiken maailman”) Marja-Liisa Manka kertoi hauskasti ja viisastuttavasti arkielämän onnen mahdollisuuksista ja Ari Suutarla hahmotteli jämerästi vanhan kirkonkylän maantietoa ja 1950-luvun joulumuistojaan. Parhaita puheita taas aikoihin. Suvi Vanhala soitti kauniisti huiluaan, Eero Pylsy imitoi erehdyttävästi Taatan joulusaarnaa ja me lauloimme Maa on niin kaunista kauniiksi lopuksi.
Olipa tervetullut saunan henkäys iltasella, kun matkojen pölyjä Marjan kanssa pyyhkeilimme. Sunnuntaina jo lenkkeilimme katsomaan Myllykolun talvista ilmettä – toden totta oli satanut ohuesti lunta, mikä kirkasti maiseman ilmeen. Kesän lavasteet siellä vielä törröttävät, mutta kangaspuut on onneksi saatu parempaan talteen.
Tarjosin meille härkäruukku-lounaan uudistuneessa Sarvessa, ja painelimme taas Koskilinnaan, nyt teatteriin: nähtävänä Ilkka Kylävaaran aikanaan kirjoittama Naisten sauna, rivohko ja ajankohtaisuuksiltaan vanhentunut teksti, jota kuitenkin Myllykolusta tuttu naisjoukko läiskytteli reippaasti läpi. Ari Salminen loisti joustavalla fysiikallaan ja pitkillä sekavilla monologeillaan miesstripparina. Naisista Sari Ahola loi aika taitavan itäiloittelijan, vahinko vain että roolit kautta linjan ovat litteitä kliseitä. Ohjaaja Marko Saario olisi voinut saman tien päivittää tekstin uusiksi nykyoloihin. Poikkesimme Helinän tykö näitä tilittämään, eikä ollut hänkään kovin ihastunut teoksen sanomaan, mikä se sitten olikaan.
Kun vielä sain tukevat talvirenkaat allemme ja joulukortteja aikaan vinon pinon, olikin aika körötellä taas Helsinkiin uusiin ihmeellisiin seikkailuihin.
13.12.2015