Saimme sitten kutsun kahteenkin konserttiin, tavallaan ”lohtuna” Katrin joulukonsertin kohtelusta.
Kävimme Kallion kirkossa kuulemassa Suomen Laulua, ja komeasti soikin yhteen, niin naisten korkeat kuin miesten matalammat. Ohjelmisto vahvasti ja kauttaaltaan jouluhenkinen, vakavan puoleinen: suomalaisten säveltäjien koko eturivi ja runoilijoitakin monipuolinen valikoima. Myrskyinen sää vähän verotti kuulijoita, mutta kannatti ponnia paikalle.
Ystävämme Lilja Kainulainen puolestaan kutsui Musiikkitaloon kuulemaan Tulisia Tenoreita ja Suloisia Sopraanoja lauantai-iltana. Lilja oli pitkään Katrin manageri, mutta sai lähtöpassit, kun löytyi tämä uusi sankari. Pari astetta viihteellisempi konsertti kuin tuo Kallion jykevä lataus, mutta kyllä näitäkin kevyesi kuunteli, niin Pentti Hietasta, Tero Harjuniemeä, Diandraa kuin Johanna Förstiä. Dianra oli todella suloinen ja lauloi kauniisti. Vaikutuksen tekivät miehet korkealla duetollaan Adamin joululaulusta. Johanna Försti oli nelikon amerikkalaistyyppinen humoristi ja juontaja.
Nyt on istuttu konserteissa, eikä yhtään enää vaivaa, että Katrin konsertti jäi väliin – taitavat jäädä seuraavatkin.
Perjantaipäivän istuin Itäkeskuksen Iriksessä ja luin kirjaani Nuoruuden neljäs näytös äänikirjaksi näkövammaisille. Se on yllättävän vaativaa hommaa, helposti tulee takeltumia, vaikka tekstin pitäisi olla hyvinkin tuttua. Sitä paitsi huomaa lukiessaan kaikenlaisia hölmöyksiä tekstissä, niin ainakin jälkeenpäin tuntuu. Spontaania omakehua (tai sellaiseksi tulkittavaa itseironiaa) olisi saanut olla vähemmän. Mutta on siellä oivalluksiakin, kaikenlaista kritiikkiä ja jo vanhentuvaa ajankuvaa, siis dokumentaarista aineistoa. Arvostan niitä, jotka oikein työkseen tai harrastuksekseen kirjoja ääneen lukevat.
Tätä kirjoitettaessa liput on nostettu sateeseen lekottamaan, Tähtitorninmäellä se varsinainen, joka näkyy hyvin Venäjän lähetystön ikkunoihin. Kävin lenkillä vilkaisemassa. Tuo kuva yllä antaa liian valoisan kuvan päivän säästä, joka on märkä, viimainen ja syvän harmaja. Mutta mielialahan on yhtäkaikki valoisa.
Tuntematon sotilas katsottuna ties monenneko kerran, tämä Edvin Laineen ohjaama, ainoa oikea. Ensimmäinen on yleensä paras, uudet versiot varioivat ja ohenevat. Tässä on sodan tuntu vielä lähellä. Näyttelijäin ikä ei haittaa mitään, sitä paitsi nuoret miehet näyttivät silloin vanhemmilta, varsinkin sodan kovettamina. Katson tämän aina uudelleen.
Jääkärien historiasta nokkelasti tehty dokumentti, tämän päivän nuoret miehet lukevat silloisia päiväkirjoja. Vaikutelma vahva, pojat muuttuvat vähin keinoin jääkäreiksi, vuosisata katoaa. Jääkärien karu fanaattisuus on sukua – ei kai terroristeille? Olivat sentään järjestynyt joukko, kuriakin oppivat. Mitään sabotaashia ei harjoitettu, lukuunottamatta luvatonta muonanhankintaa ja jotain omavaltaisuuksia. Kovia naamoja.
Itsenäisyyden historiallinen tunnelma alkaa tiivistyä. Jääkärit pääsivät Suomeen hurjien vaiheiden jälkeen: erinomainen dokumentti, sana ja kuva tasapainossa. Ytimekkäitä asiantuntijoita, tunnen kaikki.
Onko ruvettava jo vetämään frakkia varusteineen esiin. Marja on kampaajalla kaunistumassa, millaisena mahtaa palata? Nyt vähin erin juhlavireeseen, eikä tunnu vaikealtakaan. Taksi linnaan tilattu, lähtöön pari tuntia, sade jatkuu, pimeys saartelee, mutta ei mielen maisemaa. HYVÄÄ ITSENÄISYYTTÄ!
6.12.2015