Olin lumoutunut Christel Leen soitosta, myös tästä viimeisestä, Sibeliuksen loistokkaasta konsertosta. Sitten lannistuin hetkeksi, kun Teeman tarkka asiantuntija tyrmäsi Leen soiton ja löysi kosolti virheitä. Olenko siis näin ymmärtämätön? Tämä nuori viulisti ei myöskään hyväksynyt Emmanuel Tjeknavorianin räiskyvää soitantaa, liikaa temppuilua oli siinä edelleen. Putosivatko siis molemmat suosikkimme kärkikolmikosta?
Onneksi niin ei käynyt. Tuomaristo teki oikean ratkaisun ja nosti parhaat kärkeen. Näihin lujasti uskoimme ilman sen parempaa asiantuntemusta. Finaalista tuli oikein hyvä mieli. Seuraavaan kisaan on viisi vuotta! Tämä alkoi jo mennä veriin. Ehkä tähän väliin saadaan jotakin muuta klassista viihdettä.
Päivälehden uusittu museo avattiin keskiviikkona. Johtaja Saila Linnahalme on joukkoineen tehnyt ison työn. Teknistynyt digi-ilme voi ensin säikäyttää, mutta ehkä museo onkin nyt entistä havainnollisempi. Vanhaa painotekniikkaa esitellään ainakin hyvin konkreettisesti. Aina Ludviginkadulle on ollut helppo poiketa. Kuulin että myös yläkerta eli arkisto on uudistettu. Toivottavasti se palvelee tutkijoita edelleen yhtä vaivattomasti kuin ennen.
Yliopiston pienessä juhlasalissa oli torstaiaamuna Kaarina Reenkolan väitös sukulaisensa Heikki Renvallin toiminnasta aatteiden ja ilmiöiden välittäjänä 1900-luvun alun Euroopassa. Tutkimus pysyy rajatussa aiheessaan ja sivuaa vain ohimennen Renvallin vähän skandaalinkäryistä avioliittoa Aino Acktén kanssa. Uskottavan akateemisen tutkimuksen on ilmeisen hyödyllistä pysytellä erossa populaareista elämäkerrallisista seikoista. Tätä uskomusta esiintyy edelleen. Renvallin verkosto näyttäytyy muutenkin virikkeellisenä ja aatteellisesti monipuolisena.
Vastaväittäjä, dosentti Anne Ollila käsitteli tutkimusta vaimean maltillisesti. Miten onkin väitöstilaisuuksista karissut entinen draama ja sähköisyys. Nyt puhellaan sovinnollisesti ja liian hiljaisella äänellä keskeisistä metodisista kysymyksistä. Varsinaista yksityiskohtiin käyvää tarkastusta ei enää tehdä. Hyvässä väitöksessä pitäisi olla jännitettä, niin että yleisö alkaa jo pelätä kuinka tässä käy. Sitten loppulausunto pelastaa väittelijän katharsiksen tavoin. Mitään tällaista ei enää esiinny. Kustos oli Laura Kolbe.
Matti Klinge totesi, että naiset ovat muuttaneet väitökset tieteelliseksi jutteluksi. Pauli Saukkonenkin oli jälkikeskustelussa tyytymätön tähän kehitykseen. Maria-Liisa Nevalan kanssa totesimme harrastavamme samoja asioita: tämä oli jo kolmas yhteinen tilaisuus lyhyen ajan sisään. Väittelijän kanssa puolestaan kuuluimme aikoinamme Tarmo Kunnaksen johtamaan polkupyöräretkueeseen Ranskan rannikolla. Tarmo oli nytkin paikalla, samoin retkueen jäsen Osmo Pekonen sekä tietysti väittelijän aviopuoliso Pekka, joukkueen luotettavin suunnistaja.
Itse kirjaan ”Jotain tahdon maan puolesta tehdä” sopii hiljalleen perehtyä itsenäisyyden juhlageimien lähestyessä. Samalla Sibeliuksen ja kumppanien, myös I. K. Inhan juhlavuosi kallistuu loppuunsa. Näitä vietetään meillä yhä voimallisemmin, Inhan tosin vaatimattomammin. Kävi kuten aavistin: aiemmin luvattua viikon kirjan radiokeskustelua romaanistani Intoilija ei sitäkään tule. Sen sijaan Seppo Puttonen tekee oman ohjelmansa Inhasta. Mikäs siinä, mutta keskustelu olisi ollut sopiva areena oikoa hänen outoja plagiaattikäsityksiään. Niihin on näin ollen palattava kirjallisessa muodossa. Pienen lajityyppisen esseen aihe?
Ilkka Remeksen kirja Jäätyvä helvetti on melko hyytävä dystopia Venäjän aloittamasta kyberhybridisodasta ja sen seuraamuksista. Kovasti tehty taustatyötä ja tutkittu tekniikkaa ja politiikan kulisseja, mutta kerronnan lyhytiskuinen mekaanisuus ja kapeat henkilökuvat puuduttavat jossain määrin. Silti kirjaa lukee tukka aavistuksen pystyssä. Mitä kaikkea voisikaan tapahtua! Siinä hallintarekisterit ym. ovat pikkuseikkoja. Niin kauan kuin voimme rauhassa haukkua hallitusta asiat ovat todella hyvin.
4.12.2015