Panu Rajala

Hyviä poliisihahmoja Mari Perankoski ja Taneli Mäkelä, taustalla ongelmallinen Tiina Lymi.

Ei voi mitään, mainio sarja Roba alkaa menettää iskukykyään. Aloitus oli hyvä, meno sen jälkeen epätasaista. Nyt näkyy väsähdys ja ideoiden ehtyminen. Sarja toistaa ja polkee itseään.

Parasta siinä on ollut työyhteisön karhean suoraviivainen kuvaus. Mitä enemmän mennään poliisien yksityiselämän puolelle, sitä tavanomaisempaa kotikatsomoa syntyy. Nyt jo kiroillaan ja rähjätään kuin missä hyvänsä sarjatuotteessa.

Tulkitsen sarjan suomalaisen miehen karskin tunnekylmyyden kuvauksena. Poliisit ovat etupäässä kyvyttömiä ilmaisemaan yksityisiä mietteitään. Keskushenkilö Arto Mäkelä, Kari Hietalahden rehti hahmo, on vain liian harvaviivaisesti motivoitu. Hänen omakohtaisia vaikeuksiaan ei perustella käsikirjoituksessa kovin hyvin. Riittää että on karu ja tuppisuu ja kova realisti. Pehmeämpi puoli pulpahtaa esiin prostituoidun luona, mikä sekin katkeaa ratsiaan. Liian monet väärät epäilyt ja syytökset ympäröivät yrmyä miestä. On ilmeinen tarkoitus kertoa, että ne miehillä johtuvat juuri ilmaisuvaikeuksista. Ei mikään ihan uusi oivallus.

Aku Hirviniemi tekee Sjöbergistä hauskan vastakohdan, naiivin pulputtajan. Riku Nieminen esittää uskottavasti jatkuvaa ahdistusta. Ei uskoisi, että sama mies pelleilee jossakin Putouksessa. Naiset jäävät vähemmälle, tuskansa on heilläkin. Leena Pöysti huolehtii naisen vaitonaisesta ahdistuksesta. Mutta miksi Tiina Lymin poliisipäälliköstä on tehty niin perin epäsympaattinen riivinrauta, jota ei tekisi mieli lähestyä missään oloissa?

Katsoin vertauskohtana Elokuva-arkistossa (tulee käytetyksi vanhaa kunnon nimeä) ranskalaisen poliisielokuvan, Xavier Beauvois’n ohjaaman Le petit lieutenant (Nuori luutnantti) vuodelta 2005. Siinäkin ovat keskiössä mies, aloitteleva poliisi, ja häntä suojeleva naispuolinen poliisipäällikkö. Miten erilainen kuin suomalainen kollegansa: Nathalie Baye näyttelee vähin ilmein yhtä suurta ahdistusta, pidättyvästi ja vaikuttavasti. Hänen ongelmiaan ovat alkoholi ja yksinäisyys, myös ikääntyminen, mutta hän ei anna niiden vaikuttaa työhönsä. Hänen kiintymyksensä nuoreen luutnanttiin ja tämän kohtaloon on koskettavasti tulkittu. Näyttelijä saikin osasta César-palkinnon (Ranskan Jussin).

Pariisin poliisilaitoksella on muuten huomattavasti railakkaampi meno kuin Helsingin Roballa, miesten machoilu ja testosteroni pursuavat, kapakassa riehutaan ja tapellaan. Ronskia sanallista ilmaisuvoimaa riittää. Virantoimituksessa ollaan varsin huolettomia, sääntöjä rikotaan surutta. Ketään ei syytettäisi niin pienistä asioista kuin Roballa tapahtuu. Muuan karkea sääntörikkomus koituukin sitten liian reippaan päähenkilön kohtaloksi. Lillukanvarteen toisaalta kuulustelussa takerrutaan: joiko sääntöä rikkonut poliisi paussin aikana kahvia vai olutta? Elokuvassa on klassinen tragedian kaari.

Saman ohjaajan töitä oli alkuvuodesta meillä telkkarissa nähty Jumalista ja ihmisistä (Des hommes et des deiux), josta kirjoitin (22.1.) vaikuttuneesti näille sivuille. Se oli se hieno algerialainen luostarikuvaus. Kannattaa muistaa nimi Xavier Beauvois.

Ehkä Roba on kestänyt vain liian kauan. Toinen tuotanto ei enää jaksa pitää yllä entistä totisen koomista jännitettä. Yksi jakso on vielä jäljellä. Tulisiko siinä puhdistava loppunousu?

2.11.2015

Kävimme vanhempieni haudalla, laskimme havuja ja kynttilän. Tunsin tyyntä kiitollisuutta kaikesta, mitä he tekivät eteeni. En tietenkään osannut osoittaa sitä kylliksi heidän eläessään. Ovatko he voineet seurata myöhempiä vaiheitani? Näitä mietiskellen lenkkeiltiin Viikin värikkään syksyisiä polkuja.

Messuilta tarttui mukaan kahden euron pöydältä Hannu Raittilan ja Juhani Syrjän keskustelukirja Mitä voi sanoa? (Kirjapaja 2007). Kirjailijat keskustelevat kuolemasta. Paljosta muustakin he kirjoittavat toisilleen. Itse kuolemasta heillä on lopulta aika vähän sanottavaa: kuolema on tyhjyyttä, olemattomuutta, hiljaisuutta. Sillä on merkitystä vain elämän kontrastina, pakollisena päätepisteenä. Sen jälkeen ei mitään.

Kumpikaan ei usko kuolemanjälkeisen elämään. Ikuisuutta, iankaikkisuutta jompikumpi piti suorastaan loukkaavana ja äitelänä ideana. Näin ollen kuolemassa ei olekaan erityistä mielenkiintoa, reaktioissa sitä kohtaan sentään jotakin. Kristinuskon Jumalaa toverukset pitävät rennosti pilkkanaan, tai oikeammin eräänlaisena ottelukaverina, jota moukaroivat herjauksin ja syytöksin. Jumala puolestaan heidän mukaansa pilkkaa, nöyryyttää ja halveksii ihmisiä, myös Poikaansa, jonka hylkäsi tunnottomasti. Olisivat valmiit haastamaan Jumalan Haagin ihmisoikeustuomioistuimeen. (Siis Jumalalla ja Raamatulla on sittenkin heille suri merkitys, minkä myöntävätkin.)

Herättäväähän tämmöistä on lueskella pyhäinpäivän harmajana aamuna. Voi myös onnitella suvaitsevaista Kirjapajaa, pohjaltaan kirkollista kustantamoa, että se on julkaissut näinkin roimasti kristinuskon perusteita vastaan hyökkäävän dialogin. Muutama vuosikymmen sitten kirja olisi herättänyt huomiota ja nostanut keskustelua mahdollisesta jumalanpilkasta. Nyt kukaan ei enää perusta sellaisesta. Nyt loukkaannutaan ihan muista asioista.

Kirja on osaltaan vanhentunut, vaikka puhuukin ikuisista asioista. Miten kirjoittajat nyt suhtautuisivat muihin uskontoihin, muslimien maahantuloon, moskeijan rakentamiseen Helsinkiin, ylipäänsä uskontojen nousevaan voimaan? Varsin johdonmukaisesti ja raivokkaasti he tuomitsevat kaiken uskontoon liittyvän vaikuttamisen ja  vallankäytön. Juhani Syrjä saa aiheesta suorastaan sapekkaita maalaismiehen kiukunpuuskia. Onhan ainakin kantaaottavaa kirjallisuutta.

Dialogi terästyisi, jos siinä olisi vastavoimia ja erimielisyyttä. Nyt hyvät toverit veisaavat jokseenkin samaa virttä vähän vaihtelevin muodoin. Täytyisi tutustua kristityn ja ateistin otteluun, vaikkapa piispa Pihkalan ja Valtaojan, jollainen on julkaistukin myöhemmin. Kun maailman enemmistö (mukaan lukien ex-vaimoni) kuitenkin lujasti uskoo, että kuoleman jälkeen siirrymme ”hyvään paikkaan”,  odottamaan melko epämääräistä ylösnousemusta ja toiset jälleensyntymistä, on kontrasti varsin jyrkkä näihin kotoisiin kirjaviisaisiin. Kumpi on parempi pohja, varma ”tieto” tulevasta paratiisista vaiko jyrkkä ja ehdoton kielto? Me epätietoiset ”agnostikot” sitten horjumme näiden vakaumusten välimailla.

Radio ykkösen keskustelussa nyt puolen päivän aikaan jatkettiin samasta aiheesta. Kirjailijoiden pohdinnat nousivat arvossa verrattuna radion melko yleisiin sosiaalipsykologisiin ja tapahistoriallisiin kuoleman tarkasteluihin. Se miten meillä ja muualla ”surraan” ei sittenkään ole kovin todistusvoimaista eikä kiinnostavaa.  Onko meillä todella kielletty suremasta vainajia näkyvästi sotavuosista alkaen? Ehkä vain yleisesti häpeilemme liian näkyviä tunteen ilmauksia, jotkut taas niitä korostavat. Lopuksi kuultiin sentään valaisevaa vertailua itäisiin uskontokuntiin.

Parhaat kuoleman aavistelut, konkreettisuudessaan viileän kirkkaat, tapaan Simone de Beauvoiren muistelmien kolmannessa osassa. Juuri päättyvän sodan aikaan siinä ollaan vielä silmätysten kuoleman todellisuuden kanssa. Kirjoittaja myöntää kokeneensa kauhua kuoleman edessä, kunnes se on muuttunut miltei ystävälliseksi turvaksi kaikkea kärsimystä vastaan. Monien ystävien kuolemat ovat antaneet hänelle ”esimakua kuoleman hahmottomasta yöstä”. Kun kuolema on todella vallinnut ympäristössä, ajatus siitä ei etsi turhia teoreettisia piruetteja.

Ei hänkään, vasemmistolainen kirjailija, päästä sisäänsä ajatustakaan kuoleman jälkeisestä elämästä. Kovin sadunomaiselta ajatus paratiisista (saati helvetistä) tuntuu minustakin. Mutta ehkä näiden tiukkojen ateistien jälkeen olisi syytä tutustua paremmin jonkun viisaan todellisen kristityn (miksei musliminkin) kuolemaa koskeviin ajatuksiin, kun ihan elettyjä kokemuksia ei ole tarjolla.

1.11.2015