Hyviä poliisihahmoja Mari Perankoski ja Taneli Mäkelä, taustalla ongelmallinen Tiina Lymi.

Ei voi mitään, mainio sarja Roba alkaa menettää iskukykyään. Aloitus oli hyvä, meno sen jälkeen epätasaista. Nyt näkyy väsähdys ja ideoiden ehtyminen. Sarja toistaa ja polkee itseään.

Parasta siinä on ollut työyhteisön karhean suoraviivainen kuvaus. Mitä enemmän mennään poliisien yksityiselämän puolelle, sitä tavanomaisempaa kotikatsomoa syntyy. Nyt jo kiroillaan ja rähjätään kuin missä hyvänsä sarjatuotteessa.

Tulkitsen sarjan suomalaisen miehen karskin tunnekylmyyden kuvauksena. Poliisit ovat etupäässä kyvyttömiä ilmaisemaan yksityisiä mietteitään. Keskushenkilö Arto Mäkelä, Kari Hietalahden rehti hahmo, on vain liian harvaviivaisesti motivoitu. Hänen omakohtaisia vaikeuksiaan ei perustella käsikirjoituksessa kovin hyvin. Riittää että on karu ja tuppisuu ja kova realisti. Pehmeämpi puoli pulpahtaa esiin prostituoidun luona, mikä sekin katkeaa ratsiaan. Liian monet väärät epäilyt ja syytökset ympäröivät yrmyä miestä. On ilmeinen tarkoitus kertoa, että ne miehillä johtuvat juuri ilmaisuvaikeuksista. Ei mikään ihan uusi oivallus.

Aku Hirviniemi tekee Sjöbergistä hauskan vastakohdan, naiivin pulputtajan. Riku Nieminen esittää uskottavasti jatkuvaa ahdistusta. Ei uskoisi, että sama mies pelleilee jossakin Putouksessa. Naiset jäävät vähemmälle, tuskansa on heilläkin. Leena Pöysti huolehtii naisen vaitonaisesta ahdistuksesta. Mutta miksi Tiina Lymin poliisipäälliköstä on tehty niin perin epäsympaattinen riivinrauta, jota ei tekisi mieli lähestyä missään oloissa?

Katsoin vertauskohtana Elokuva-arkistossa (tulee käytetyksi vanhaa kunnon nimeä) ranskalaisen poliisielokuvan, Xavier Beauvois’n ohjaaman Le petit lieutenant (Nuori luutnantti) vuodelta 2005. Siinäkin ovat keskiössä mies, aloitteleva poliisi, ja häntä suojeleva naispuolinen poliisipäällikkö. Miten erilainen kuin suomalainen kollegansa: Nathalie Baye näyttelee vähin ilmein yhtä suurta ahdistusta, pidättyvästi ja vaikuttavasti. Hänen ongelmiaan ovat alkoholi ja yksinäisyys, myös ikääntyminen, mutta hän ei anna niiden vaikuttaa työhönsä. Hänen kiintymyksensä nuoreen luutnanttiin ja tämän kohtaloon on koskettavasti tulkittu. Näyttelijä saikin osasta César-palkinnon (Ranskan Jussin).

Pariisin poliisilaitoksella on muuten huomattavasti railakkaampi meno kuin Helsingin Roballa, miesten machoilu ja testosteroni pursuavat, kapakassa riehutaan ja tapellaan. Ronskia sanallista ilmaisuvoimaa riittää. Virantoimituksessa ollaan varsin huolettomia, sääntöjä rikotaan surutta. Ketään ei syytettäisi niin pienistä asioista kuin Roballa tapahtuu. Muuan karkea sääntörikkomus koituukin sitten liian reippaan päähenkilön kohtaloksi. Lillukanvarteen toisaalta kuulustelussa takerrutaan: joiko sääntöä rikkonut poliisi paussin aikana kahvia vai olutta? Elokuvassa on klassinen tragedian kaari.

Saman ohjaajan töitä oli alkuvuodesta meillä telkkarissa nähty Jumalista ja ihmisistä (Des hommes et des deiux), josta kirjoitin (22.1.) vaikuttuneesti näille sivuille. Se oli se hieno algerialainen luostarikuvaus. Kannattaa muistaa nimi Xavier Beauvois.

Ehkä Roba on kestänyt vain liian kauan. Toinen tuotanto ei enää jaksa pitää yllä entistä totisen koomista jännitettä. Yksi jakso on vielä jäljellä. Tulisiko siinä puhdistava loppunousu?

2.11.2015