Kävimme vanhempieni haudalla, laskimme havuja ja kynttilän. Tunsin tyyntä kiitollisuutta kaikesta, mitä he tekivät eteeni. En tietenkään osannut osoittaa sitä kylliksi heidän eläessään. Ovatko he voineet seurata myöhempiä vaiheitani? Näitä mietiskellen lenkkeiltiin Viikin värikkään syksyisiä polkuja.

Messuilta tarttui mukaan kahden euron pöydältä Hannu Raittilan ja Juhani Syrjän keskustelukirja Mitä voi sanoa? (Kirjapaja 2007). Kirjailijat keskustelevat kuolemasta. Paljosta muustakin he kirjoittavat toisilleen. Itse kuolemasta heillä on lopulta aika vähän sanottavaa: kuolema on tyhjyyttä, olemattomuutta, hiljaisuutta. Sillä on merkitystä vain elämän kontrastina, pakollisena päätepisteenä. Sen jälkeen ei mitään.

Kumpikaan ei usko kuolemanjälkeisen elämään. Ikuisuutta, iankaikkisuutta jompikumpi piti suorastaan loukkaavana ja äitelänä ideana. Näin ollen kuolemassa ei olekaan erityistä mielenkiintoa, reaktioissa sitä kohtaan sentään jotakin. Kristinuskon Jumalaa toverukset pitävät rennosti pilkkanaan, tai oikeammin eräänlaisena ottelukaverina, jota moukaroivat herjauksin ja syytöksin. Jumala puolestaan heidän mukaansa pilkkaa, nöyryyttää ja halveksii ihmisiä, myös Poikaansa, jonka hylkäsi tunnottomasti. Olisivat valmiit haastamaan Jumalan Haagin ihmisoikeustuomioistuimeen. (Siis Jumalalla ja Raamatulla on sittenkin heille suri merkitys, minkä myöntävätkin.)

Herättäväähän tämmöistä on lueskella pyhäinpäivän harmajana aamuna. Voi myös onnitella suvaitsevaista Kirjapajaa, pohjaltaan kirkollista kustantamoa, että se on julkaissut näinkin roimasti kristinuskon perusteita vastaan hyökkäävän dialogin. Muutama vuosikymmen sitten kirja olisi herättänyt huomiota ja nostanut keskustelua mahdollisesta jumalanpilkasta. Nyt kukaan ei enää perusta sellaisesta. Nyt loukkaannutaan ihan muista asioista.

Kirja on osaltaan vanhentunut, vaikka puhuukin ikuisista asioista. Miten kirjoittajat nyt suhtautuisivat muihin uskontoihin, muslimien maahantuloon, moskeijan rakentamiseen Helsinkiin, ylipäänsä uskontojen nousevaan voimaan? Varsin johdonmukaisesti ja raivokkaasti he tuomitsevat kaiken uskontoon liittyvän vaikuttamisen ja  vallankäytön. Juhani Syrjä saa aiheesta suorastaan sapekkaita maalaismiehen kiukunpuuskia. Onhan ainakin kantaaottavaa kirjallisuutta.

Dialogi terästyisi, jos siinä olisi vastavoimia ja erimielisyyttä. Nyt hyvät toverit veisaavat jokseenkin samaa virttä vähän vaihtelevin muodoin. Täytyisi tutustua kristityn ja ateistin otteluun, vaikkapa piispa Pihkalan ja Valtaojan, jollainen on julkaistukin myöhemmin. Kun maailman enemmistö (mukaan lukien ex-vaimoni) kuitenkin lujasti uskoo, että kuoleman jälkeen siirrymme ”hyvään paikkaan”,  odottamaan melko epämääräistä ylösnousemusta ja toiset jälleensyntymistä, on kontrasti varsin jyrkkä näihin kotoisiin kirjaviisaisiin. Kumpi on parempi pohja, varma ”tieto” tulevasta paratiisista vaiko jyrkkä ja ehdoton kielto? Me epätietoiset ”agnostikot” sitten horjumme näiden vakaumusten välimailla.

Radio ykkösen keskustelussa nyt puolen päivän aikaan jatkettiin samasta aiheesta. Kirjailijoiden pohdinnat nousivat arvossa verrattuna radion melko yleisiin sosiaalipsykologisiin ja tapahistoriallisiin kuoleman tarkasteluihin. Se miten meillä ja muualla ”surraan” ei sittenkään ole kovin todistusvoimaista eikä kiinnostavaa.  Onko meillä todella kielletty suremasta vainajia näkyvästi sotavuosista alkaen? Ehkä vain yleisesti häpeilemme liian näkyviä tunteen ilmauksia, jotkut taas niitä korostavat. Lopuksi kuultiin sentään valaisevaa vertailua itäisiin uskontokuntiin.

Parhaat kuoleman aavistelut, konkreettisuudessaan viileän kirkkaat, tapaan Simone de Beauvoiren muistelmien kolmannessa osassa. Juuri päättyvän sodan aikaan siinä ollaan vielä silmätysten kuoleman todellisuuden kanssa. Kirjoittaja myöntää kokeneensa kauhua kuoleman edessä, kunnes se on muuttunut miltei ystävälliseksi turvaksi kaikkea kärsimystä vastaan. Monien ystävien kuolemat ovat antaneet hänelle ”esimakua kuoleman hahmottomasta yöstä”. Kun kuolema on todella vallinnut ympäristössä, ajatus siitä ei etsi turhia teoreettisia piruetteja.

Ei hänkään, vasemmistolainen kirjailija, päästä sisäänsä ajatustakaan kuoleman jälkeisestä elämästä. Kovin sadunomaiselta ajatus paratiisista (saati helvetistä) tuntuu minustakin. Mutta ehkä näiden tiukkojen ateistien jälkeen olisi syytä tutustua paremmin jonkun viisaan todellisen kristityn (miksei musliminkin) kuolemaa koskeviin ajatuksiin, kun ihan elettyjä kokemuksia ei ole tarjolla.

1.11.2015