Vanhassakirkossa meidät otettiin ystävällisesti vastaan ja päästiin etupenkkiin seuraamaan Vox Urbanan perinteistä Adventtikonserttia. Ohjelmisto oli vaativa, painokas ja vaihteleva, aina Buxtehuden kantaatista leikitteleviin sovituksiin Kulkusista ja Valkeasta joulusta. Hyvin kaupungin työntekijöistä koostuva kuoro oli laulunsa harjoitellut, jopa Adamin Oi jouluyö tulkittiin heleänä duettona Dagmar Öunapin ja kuoron johtajan Leena Julinin toimesta.
Istahdimme Artsin ja Maken kanssa kritiikkipalaveriin William K:n looshiin, minne kuorossa laulanut Saarakin ehti kuulemaan kommenttejamme. Varsinkin alkuosan vakavia lauluja ja niiden tulkintoja arvostimme. Lisää miesääniä kuoro kaipaisi. Pian miehiä virtasikin keskuuteemme.
Arvaamatta illasta kehittyi kohottava juhlatapaus, kun frakkiasuiset Viipurin Laulu-Veikot saapuivat omasta konsertistaan Johanneken kirkosta jatkoille ravintolaan. Kuulimme spontaaneja puheita, serenadin ja useita mainioita laulunumeroita – pari niistä esitti kvartetti Four Fats, elopaino kuulemma puolitoista tonnia, missä lienee mieskuorolle ominaista liioittelua.
Kuorolaulu on epäilemättä jalostava ja rentouttava harrastus, johon en ole koskaan yrittänytkään yltää huolimatta isäni taannoisista yllytyksistä. Nyt se on myöhäistä. Marja voisi ehtiäkin, mutta hän saa syyttää liian liikkuvaa elämäämme; harjoituksiin pitää näet osallistua. Joten tyydymme jatkossakin istumaan ja iloitsemaan katsomon puolella kuten nyt. Saimme joka tapauksessa täyden hyvityksen edellisen illan tyrmäyksestä Agricola-kirkossa.
Saan viimein luetuksi edes yhden Finlandia-ehdokkaan alusta loppuun, nimittäin Kari Hotakaisen Henkireiän. Siinäkin kuorolaulu on keskeisessä osassa aika hauskalla tavalla. Kertojan asenne harrastukseen on kahtalainen, innokas ja huvittunut. Romaania on vähätelty, taisi Antti Majander listata sen tekijänsä kymmenenneksi parhaaksi. Mutta minusta Hotakaista on aina kiva lukea, lause vetää ja sisältää usein tönäiseviä paradokseja ja kekseliäitä kielellisiä kieppejä. Sitä paitsi rikosteemaa on kirjassa käsitelty epäsovinnaisella tavalla, mikä virkistää dekkaribuumin velloessa (jota en tosin tunne juuri lainkaan enää).
Nyt on vielä kaikenlaista, laulut kaikuvat ja viulut kilpailevat, mutta joulun lähetessä voi siunaantua aikaa taas lukemiseen. Kirjapinot tuijottavat syyttävästi.
Viikonloppu alkoi ihan mukavasti. Kävin perjantaina Taidehallissa katsomassa Nuorten näyttelyn avausta, tapasin tuttuja, opetusministeri avasi. Suuria fotorealistisia kuvia enimmäkseen, myös sininen soputeltta, jonka uumenista pakolainen tilitti virtuaalisesti elämäänsä. Kantaaottavaa taidetta.
Lauantaiaamuna lenkkeilin Ruoholahteen ja seurasin häikäisevien viulistien taiturointia Sibelius-kisan välierässä. Voiko ihminen ylipäänsä soittaa noin hyvin. En osaa erottaa hienoimpia vivahteita, en arvioida onko soitto kapeata vai kireää vaiko peräti hengetöntä. Tyydyn yleiseen ihasteluun. Kiinalaisen Xiao Wangin soitossa oli mielestäni syvempää elämännäkemystä (jos huippuviulistilla ylipäänsä elämää ehtii ollakaan) kuin nuoren japanilaisen Minami Yoshidan kiihkeämmissä ja syöksähtelevän nopeissa tulkinnoissa. Mihin ehditään kun päästään finaaleihin. Aion mennä myös Musiikkitaloon.
Olin huomannut, että Katri tulee joulukonsertoimaan ihan tähän viereen, omaan kirkkoomme Mikael Agricolaan. Ostin liput hyvissä ajoin. Niinpä illan suussa hankkiuduimme puoli kuudelta kirkkoon, toiveena noutaa hyvä hippunen joulutunnelmaa adventin alkuun.
Mitä sitten tapahtui, tuntuu vieläkin uskomattomalta. Ennen ovea eteemme harppasi pitkä salskea edeskäypä ja asettui seisten estämään menoamme. ”Sinä et muuten mene sinne”, hän ilmoitti minulle. Kun Marja tyrmistyneenä ihmetteli menettelyä, hän käski tämän pysyä hiljaa: ”Älä sinä puutu tähän.” Sisään ei päästy, ovimiehetkin oli käskytetty estämään, vaikka meillä oli maksetut liput kädessä ja olimme taatusti selvin päin ja aivan asiallisia seurakunnan veroa maksavia jäseniä. Mitään häiriköintiä emme aikoneet harjoittaa, vain istuutua kiltisti kuulijain joukkoon.
Tunnistin estäjän kuvista Tommi Liimataiseksi. Emme ole koskaan tavanneet emmekä puhuneet sanaakaan toisillemme. Syytä menettelyyn emme kuulleet, vain sen että se oli ”henkilökohtainen”. Emme ryhtyneet enempään suukopuun kirkon eteisessä. Syvästi ihmeissämme palasimme kotiin, joka ei onneksi ole kaukana. Joulutunnelma putosi jääasteille.
Voiko näin ylipäänsä menetellä, kyselimme toisiltamme ja muutamalta ystävältä. Kaipa voi, jos sille päälle heittäytyy. Koskaan ei ole ennen vastaavaa tapahtunut. Kirkkoa tai seurakuntaa ei voi syyttää, ei kai laulajaakaan (joka tuskin tiesi tästä), vastuu oli yksinomaan konsertin järjestäjän. Kannattaako kirkkoa näin ollen antaa näin itsevaltiaille managereille?
No nyt on Hoosiannaa adventin aamuna kuultu Kallion kirkosta ja vähän toinnuttu tyrmistyksestä. Illalla menemme noutamaan tunnelmaa Vanhastakirkosta, missä sekakuoro Vox urbana antaa konsertin ”Kuule sävel riemuinen”. Ystävämme Saara siellä laulaa muiden mukana. Sinne on vapaa pääsy, eikä varmasti kukaan tule pysäyttämään ovelle.
29.11.2015
PS Nettiin on jo ilmestynyt Ilta-Sanomiin tulossa oleva juttu, jossa Liimatainen väittää minun esiintyneen aggressiivisesti meuhkaten ja muita häiriten! Olen verraten kokenut konserteissa, teattereissa ym. kävijä enkä ole vielä koskaan meuhkannut niissä tai muutenkaan häiriköinyt. Kun sisään kirkon eteiseen astuessani kysyin tavanomaiseen tapaan onko jaossa konsertin ohjelmaa, en voi pitää sitä erityisen hyökkäävänä meuhkaamisena.
Palkitut ja palkitsijat vas. Heikki Hector Harma, Laura Lindstedt, Arto Nyberg, Tapio Tamminen, Nadja Sumanen ja Anu Laitila.
Olihan komeaa Kansalllisteatterissa ja hyvin ohjattu Finlandia- tilaisuus. Tämä kannattaa aina antaa ammattilaisille. Jukka Rantanen ja kuusihenkinen näyttelijäryhmä tekivät juhlan, ja kirjailijatkin kunnostautuivat siinä sivussa. Heidän tekstinsä saivat uutta ilmettä hyvinä luentaesityksinä. Tekniikkakin pelasi.
Palkinnot osuivat luultavasti kohdilleen. En osaa varmuudella sanoa, kun en ole kunnolla lukenut yhtäkään. Laura Linstedtin Oneironiaolen sentään aloitellut ja lukenut sieltä täältä, mutta lopullista käsitystä ei ole ehtinyt muodostua. Se käsitys ainakin on, että kirja ei päästä ihan helpolla, sitä ei voi noin vain lukaista. Lievästi sanoen ristiriitaisia kommentteja siitä on jo kuulunut: toiset ovat lumoutuneita, jotkut aivan tyrmistyneitä. Lupaavaa sinänsä.
Laura mainitsi puheessaan kauniisti meidät muutkin ehdokkaat, jotka hänen mukaansa olemme muodostaneet yhteisen joukkueen näinä jännityksen viikkoina. Lauraa onnittelin lämpimästi. Joitain en ole tavannut kertaakaan, Pertti Lassilakin pysyi visusti piilossa. Jostain syystä ”hävinneet ” ehdokkaat eivät yleensä tule palkintotilaisuuteen, nytkin paikalla oli lisäkseni vain Selja Ahava. Minusta on täysi syy yhtyä voittajan iloon.
Jakajat ja voittajat esiintyivät edukseen ja puhuivat hyvin. Juniorien voittaja, Nadja Sumasen Rambo, herätti suorastaan lukuhaluja, vaikka veikkasinkin lonkalta Tuula Kallioniemen Pakoa.Tieto-voittaja on toistaiseksi tuntematon tuttavuus. Totta puhuen vierastin Lauran poliittista julistusta tässä tilaisuudessa, vaikka kuulin sen nostattaneen kiihkeää kannatusta. Onko isompaa ja helpompaa kohdetta kuin haukkua hallitusta? Missä hyvänsä maassa, minä hyvänsä aikana – aina osuu.
Kilistelimme aikamme ylälämpiössä ja tapailimme nipun tuttuja. Tyttäreni Aino ja Almakin siellä pyörähtelivät. Kustantajani Timo Julkunen ja tiedottaja Tuuli Leppänen huolehtivat empaattisesti, kuinka olen kestänyt viime aikojen kähinän. Ei tässä hätää, ilomielin otetaan kaikki ylimääräinen mainostus vastaan. Hauska prosessi tämä oli kokea kerran näin sisältä päin.
Sananjalka vauhdissa, vas. Vesa Sirén (Juha Wikström) ja Jean Sibelius (Erkki Hakkarainen). Välissä huolestunut Aino (Hanna Jokela).
Illalla rientelimme vielä Villa Kiveen, missä Mika Waltari -seura ilakoi pikkujouluaan. Eräiden sattumien ja Ruoholahden liikenneruuhkan vuoksi emme nähneet teatteriryhmä Sananjalan esitystä Mestarin duurit ja mollit alusta saakka, mitä harmittelimme. Tästä ryhmästä on mainioita muistumia. Ehkä tämä on vielä jossain nähtävissä, koska lopun kohtauksissa oli rentoa ja samalla kunníoittavaa huumoria Sibeliusta ja hänen lähipiiriään kohtaan.
Muutenkin oli kotoisaa. Päivi Istala luki tradition mukaisen Mikan joulukertomuksen, Anssi veti samoin Sinuhe-aiheisen tietokilpailun, Olli Nurminen pakinoi Armas J. Pullasta, kirjoja arvottiin, laulettiin ja lahjoja jaeltiin, joulupukkikin kävi. Puhdasmielinen iltapuhde moninaisine jouluherkkuineen.
Kotiin kun päästiin, oli syytä syvään huokaista. Taas yksi huippukirjallinen juhlapäivä vuoden monien tapahtumien jatkoksi. Koskahan tämä juhlaputki hellittää sen verran, että pääsen rauhassa laskeutumaan työpöytäni äärelle…
Piret Saluri on saanut Aino Kallas -palkinnon, vierellä Viro-säätiön edustajat Markku Oksanen ja Jorma Lempinen.
Saapuminen Tallinnaan, vastassa Suomen lähetystön kohteliaat edustajat, lehdistöneuvos Hannele Valkeeniemi seurueineen. Siitä lähti huomattava merkkitapaus syksyn harmaudessa.
Suurlähettiläs Kirsti Narinen esitteli komeaa edustustoamme Toompealla, sen historiallista tarinaa ja restaurointia. Olen ollut täällä kerran ennen. Asetuimme lounaalle, vieraina Erkki Tuomioja, Viro-säätiön edustajat (kuvassa), kirjallisuudentutkija Toomas Haug, kustantaja Toomas Väljataga, Suomen instituutin johtaja Anu Laitila ja päätähti Piret Saluri, joiden viimemainittujen väliin sain kunnian istuutua.
Nautimme paahdettua ankanfilettä ja paistettua kuhafilettä sekä suurlähettilään lempijälkkäriä, paistettua leipäjuustoa ja lakkahilloa. Pääkokkia Mihail Muhinia on onniteltava: jo tämän takia kannatti tulla Tallinnaan. Henkeviä esittelypuheita pidettiin.
Pääasiana kuitenkin itse seminaari, johon kerääntyi täysi huoneellinen Piretin ystäviä ja muita kiinnostuneita. Julkistettavana oli Piretin kolmas Paavolais-käännös; Külalisena Kolmandas Reich’is ja Sünge Monoloog saavat täydennykseksi nyt matkakirjan Minek ja loits (Lähtö ja loitsu). Komea sarja! Aiemmin Piret on urakoinut viroksi pinon Waltaria (Suuresta Illusionista Ihmiskunnan vihollisiin) ja paljon muuta.
Tästä uusimmasta käännöksestä ja Paavolaisesta yleensä puhuimme sitten vuorollamme, Tuomioja, Haug, minä, Väljataga ja Ville Laamanenkin Paavolais-seurasta esitti tervehdyksensä. Lopulta Viro-säätiö luovutti arvostetun Aino Kallas -palkinnon Piret Salurille ansiokkaine perusteluineen. Palkinto on aina aiemminkin myönnetty virolaiselle, joka on erityisesti ansioitunut Suomen suhteiden edistäjänä. Kukkia ja kuplivaa iloa. Piret lupasi onneksi jatkaa kääntämistä niin kauan kuin henki hänessä pihisee.
Erkki Tuomioja muisteli vapautuneesti vanaemansa Hella Wuolijoen yhteyksiä Olavi Paavolaiseen; niitähän oli paljon, mutta mitään viitettä suhteen eroottiseen laatuun hän ei ollut valitettavasti vieläkään keksinyt. Kahden Toomasin vironkielisistä puheista en kaikkea ymmärtänyt, varmaan asiallisia. Väljataga ansaitsi kunnioituksemme, kun hän näinä kireinä aikoina kustantaa korkeatasoista ja vähempilevikkistä kirjallisuutta.
Nautittiin jälkimaljoja, pientä purtavaa ja keskusteltiin vilkkaanlaisesti. Heikki Rausmaan kanssa muistelimme Viron itsenäistymisen dramaattisia aikoja Suomen ja Tuglas-seuran näkökulmasta, mitä hänen väitöskirjansa käsittelee. Ville Laamanen jatkaa oman väitöskirjansa teemoja vähän uusille urille tulevassa tutkimuksessaan, niin käsitin. Suomen ja Venäjän kulttuurisuhteissa olisi vielä tutkittavaa, varsinkin Neuvostoliiton ajoilta, mutta sulkeutuneet arkistot haittaavat työtä.
Kotimatka heilahti laivan salongissa Jarmo Virmavirran kanssa; sain monipuolista tietoa Suomen ja Viron suhteista ja kummankin maan poliittisesta tilanteesta. Loistomatka kaiken kaikkiaan.
Yöllä oli vielä katsottava Downton Abbeyn uusin jakso tallenteelta: mykistävän hienosti tehty, pitää edelleen tasonsa ellei suorastaan kohota sitä entisestään. Tyttärien mutkikkaat rakkaussuhteet etualalla, mutta Carson on edelleen vankka suosikkini, ja Mr Barrow saa kalpeille kulmilleen jo marttyyrin sädekehää. Miten hauskoja sivujuonteita – Mrs Patmoren aamiaisruokala! Finaalia odotettava jouluun.
Parhaita Henri Cartier-Bressonin kuvia ovat mielestäni historialliset tilannekuvat – Neuvostoliitosta, Kiinasta, Pariisista. Hän on ihmeellisesti osunut paikalle, kun jotakin kouraisevaa tapahtuu. Hänen kameransa on tallentanut järkyttäviä näkymiä, joskus myös leppoisia, jopa humoristisia, vaikkapa Seinen rannoilta 1930-luvulla.
Ateneumissa voi kierrellä vaikka kuinka kauan, ellei satu kertymään katsojain ruuhkaa. Harvoin näkee näin laajan ja komean valokuvakokoelman. Mustavalkoinen on taiteen aatelia. Tässä jäävät, myönnettäköön, I.K. Inhankin kuvat hienoisesti varjoon, se oli hänen kohtalonsa. Hänen kohteensa oli toinen, luonto ja vanhat kylät, kaupunkinäkymät, kansanihmisten muotokuvat. Oli yhteisiäkin aiheita. Cartier-Bressonilla on hienoja taiteilijain ja kirjailijain muotokuvia. Olisipa Inhakin uskaltautunut enemmän aikansa vaikuttajien kamareihin. Mikä sarja olisi saatu Sibeliuksesta, Halosesta, Ahosta jne.
Istuimme lounaalla Atskin kahvilassa Marjan ja sisarensa Sirkun kanssa, ja äkkäsin siinä myös meidän valokuvataiteemme grand old ladyn Claire Ahon, joka urheasti pyörätuolissa tuli tutkimaan ranskalaisen mestarin kuvia. Näitä on käytävä ihailemassa vielä toiseen kertaan.
Edellisiltana istuttiin seitsemän tuntia Tarkoilla nauttien Hannan ja Pekan yhteisvalmistamaa kuhaa ja käyden vilkasta kirjallista keskustelua. Finlandia-ehdokkaita sivuttiin, vaan ei varsin syvällisesti. Suosikkeja ei paljasteta. Marja on pannut merkille lapsikuvausten runsauden, hän meistä taisi olla parhaiten perillä eri ehdokkaista. Tällä viikolla sieltä alkaa jotakin kuulua, palkintojuhla torstaina.
Emme käyneet keskustelua plagioinnista, eiköhän se ole jo laantunutkin. Asia ponnahti uudesta kulmasta esiin, kun kertasin huomista Tallinnan matkaa varten Paavolaista. Hannu K. Riikosen tietorikkaassa teoksessa on kiintoisa havainto: Risti ja hakaristi sisältää inkojen historian osalta suoria sitaatteja lähdeteoksista ilman lainausmerkkejä tai muutakaan merkintää. Vielä ahkerampi lainaaja lähteitä merkitsemättä oli Riikosen mukaan huipputuottelias T. Vaaskivi esim. Vaistojen kapinassa ja Huomispäivn varjossa. Tämä pantiin kyllä merkille jo teosten ilmestymisaikaan 30-luvulla (mm. Yrjö Kivimies), mutta ei siitä sen suurempaa haloota nostettu. Essee on sentään lähempänä tietokirjaa kuin romaani, tuo kaikkiruokainen.
Aihetta voisi tutkia enemmänkin. Laura Lindstedt näkyy merkinneen sitaatit huolellisesti romaaninsa loppuun, mitä tapaa Markku Envall jälkikäteen suositteli minullekin. Siinä olisi vain ollut se pulma. että olen paikoin lyhennellyt ja oikonut Inhan tekstiä sen verran, että lainausmerkinnöistä olisi tullut aikamoisen poukkoileva ryteikkö, niinpä luovuin. Kerronnan yhtenäisyys ennen kaikkea. Inha puhukoon Inhan äänellä ja enimmäkseen sittenkin kirjan tekijän sepittämillä sivuilla.
Verba volant, scripta manet. Puhetta riittää, kirjoitettu pysyy. Teksti on vapaasti tutkittavissa.
Valitan, en saa Osmo Pekosen päiväkirjan kantta tämän isommaksi, jotta nähtäisiin komeat marsalkat kunnolla: Curt von Stedingk (Osmo) ja C. G. E. Mannerheim (Timo Närhinsalo).
Miten kalenteri täyttyykään, joka päivälle on monta merkintää. Niitä sitten kiltisti seuraillaan.
Maanantaina jaettiin palkintoja teatteriväelle Kansallisen Pienellä. Olin puhujana tässä Ida Aalbergin juhlassa viisi tai kuusi vuotta sitten; nyt tahdoin kuulla, mitä sanottavaa Mikko-Olavi Seppälällä oli. Hän oli taannoin freelancerina kustannustoimittajani Waltari-kirjassa, nyt hän on jo teatteritieteen dosenttina yliopistossa ja opettaa teatterihistoriaa.
Jäntevän ja näkemyksellisen puheen Mikko-Olavi pitikin, alkaen 20-luvun Helsingin kulttuurisesta ilmapiiristä (josta valmistelee kirjaa) ja päätyen ison puolen Nummisuutarien analyysiin, apunaan oppilaittensa tulkinnat. Kiinnostavan ristiriitainen kuva hahmottui esityksestä, jolla on puhujan mukaan yhteyksiä 20-luvun riehakkaaseen elämäntunnelmaan. Taisin saada sytykkeen mennä sittenkin katsomaan kyseistä juttua, johon olen vähän epäillen suhtautunut.
Juteltiin ajankohtaisista Kirstin ja Tuulan kanssa ja tavattiin vasta Ranskasta kotiutunut Maria-Liisa Nevala, jolla myös kirjallinen työ tekeillä. Todettiin taas että vanha laitoksemme pärjää hyvin Finlandia-ehdokkaissa. Juhlan ohjelmassa ihastuin erityisesti Kristiina Haltun esittämiin lauluihin, varsinkin siihen Anna-Liisa Härkösen sanoihin sävellettyyn.
Tiistaina pyyhin menot yli ja keskityin vaihteeksi töihin. Mutta keskiviikkona painelin jo Irikseen Näkövammaisten komeaan taloon lukemaan äänikirjaa, tätä Nuoruuden neljättä näytöstä, jonka lupasin itse posottaa digille. Ensimmäinen kokemus laatuaan. Ei se ihan helppoa ole, vaikka teksti on tuttua, takeltumia tuppaa tulemaan. Päästiin kuitenkin hyvään alkuun.
Illalla jaettiin taas palkinto, nyt esikoiskirjailijalle Sanomatalossa. Saara Turunen tuntui virkeältä teatterilähtöiseltä kirjailijalta. Heikosti olen lukenut esikoisia, en yhtään ehdokkaista. Päätoimittaja Kaius Niemi piti linjakkaan puheen äskeisten tapausten pohjalta, pyörähdeltiin sitten alakerrassa buffet’n ja viinien äärellä. Kaj Kalin oli ihastunut – Sillanpään Elämään ja aurinkoon! Samaa romaania oli kerrannut myös Pekka Tarkka luettuaan nyt uudelleen Sillanpää-kirjani. Näin valistuneita lukijoita voi tavata kirjallisessa pippalossa.
Olihan siellä muuta joukkoa riittämiin. Aamulehden Jouko Jokisen ja Hesarin Jukka Petäjän kanssa tuuleteltiin ajankohtaisia kysymyksiä. Inha-kohua ei kukaan tuntunut ottavan vakavasti, voin olla levollisella mielellä. Laura Lindstedtia onnittelin, vaikea ja esoteerinen mutta jotensakin puoleensa vetävä romaani on Oneiron. Pekka neuvoi alkamaan lukemisen keskeltä, niin pääsee paremmin sisälle. Kaj sanoi olevansa aivan tämän kirjan lumoissa, tosin epätasaisesti.
Torstaina matkapäivä: junalla Tampereelle, siitä hilpaisu Hämeenkyröön hakemaan tiettyjä tavaroita ja tarkistamaan taloa, takaisin Tampereelle Viljan kyydissä. Metsossa pidimme vaihteeksi Sillanpään Seuran johtokunnan kokouksen, jossa lähinnä puitiin oopperan sopimusasioita. Joulukahvit ja Helsingin tilaisuus pantiin kohdalleen.
Sitten alkoi samassa talossa keskustelu julkaistuista päiväkirjoista, mukana Osmo Pekonen ja minä, johdattajana Osmon Enostone-kustantamon edustaja Liisa Niinikangas. Esittelimme päiväkirjojen historiaa meillä (Kallas, Saarikoski, Paavolainen) ja muualla (Pepys etc) ja puhuimme omista kirjoistamme, tietysti sivuten tämän tästä Matti Klingen maineikkaita päiväkirjoja. Vilkas ja sisältörikaskin keskustelu syntyi, yleisöä vähänlaisesti, runsaat parikymmentä kiinnostunutta. Oli kuulemma paljon muita tapahtumia samana iltana kaupungissa, niin aina.
Saimme lohduksi ja iloksi hyvän illallisen Franklyssä, joka oli typötyhjä muista asiakkaista. Eivät liiku Tampereella arki-iltaisin. Sain kustantajalta antoisan kirjan Tervapääskyn siivellä, sisältäen Thorsten Renvallin ja hänen huvilansa vaiheita. Kari Niinikangas esitteli Petsamon valloituksen ihmeellisiä seikkailuja 1918. Niitä paluumatkalla yöjunassa lueskelin minkä kovan päivän jälkeen jaksoin.
Perjantaina luin lisää omaa päiväkirjaani Iriksessä, puoleenväliin päästiin nauhoituksessa. Joskus teksti tuntuu vetävältä, toisinaan aivan joutavalta. Mutta niin vain Kirsti Kontio-Ollilakin sitä kehaisi, kun Tampereen asemasillalla tuokio tavattiin. Päivi Mäkinen matkaili koirineen ties minne. Matkalla tapaa kivoja daameja.
Illalla Musiikkitaloon kuulemaan Seppo Pohjolan pianokonserttoa, soittajana Paavali Jumppanen. Istuin aivan ylimmällä piippuhyllyllä, missä totta puhuen vähän huimasi kun katsoi alas orkesterilavalle. Mutta musiikki tempaisi mukaansa, Seppo oli tehnyt rämäkän alun rummuin ja kilkahtavin syöksyin, konsertto rauhoittui välillä tunnelmoimaan, kunnes taas hyökyi raivoisaan finaaliin. Yleisö palkitsi esityksen lämpimin aplodein, Seppo ja Paavali paukutettiin kolmasti kiittämään. RSO:n kapellimestarina oli Olari Elts.
Väliajalla Pertti Hallikainen kommentoi huvittuneesti plagiaatti-pöhinää ja kuvitteli, miltä maailmankirjallisuus näyttäisi, jos kaikki käyttäisivät lainauksissaan sitaattimerkkejä! Kun Pertti ihmetteli kuinka jaksan tuottaa näitä kirjoja jatkuvasti, ihmettelin sitä kotimatkalla vähän itsekin: varsinkin tällaisena viikkona sitä ei pysty tuottamaan mitään paitsi paitapyykkiä ja tällaisia hajanaisia päivähuomioita. Hyvä niinkin.
Valvoin lauantaita vasten yöllä ja olin jo uinahtaa, kun lehdet kravahtivat luukusta. Hesarin etusivu tiesi jo Pariisin verilöylystä, Hbl ei vielä. Oli unohdettava unet ja avattava kanavia maailmalta. Siinä menikin tunteja aina puoleenpäivään saakka.
Miten ne saavat heti uutisrullansa, kirjeenvaihtajansa ja kommentaattorinsa jalkeille naapurissakin Ruotsissa, muista puhumattakaan. Meillä ollaan kylmän rauhallisia. Radio lähetti lyhyitä uutisia, mutta tv ryhmittyi vasta yhdeksän maissa kunnon lähetyksiin. Ministereitä ja tutkijoita alkoi verkalleen tulla sohvalle. Silloin kaikki pääasiat oli jo moneen kertaan selvitetty Euroopan pääkanavilla.
Hätäilemätön kansanluonne voi olla myös etu. Täällä ei hötkyillä eikä ihan pienistä polkaista ohjelmakarttaa uusiksi. Tässä tapauksessa joustettiin kun kerittiin. Olihan sitten hyvää aikaa lausuilla erilaisia järkytyksen ilmauksia pitkin päivää ja viikonloppua.
Kun tällaista tapahtuu jo toisen kerran vuoden sisään meillekin tutussa ja rakkaassa Pariisissa, kommentointihalut katoavat vähäksi aikaa. Ei ole mitään lisättävää, asiat puhuvat puolestaan. Seurauksia voi vain arvailla. Humaanit kristityt vetoavat rauhan ja armon ja ymmärryksen puolesta samaan aikaan, kun Ranska kiihdyttää pommituksia ja havittelee EU:lta turvatakuita. Toiset tahtoisivat puuttua kriisien alkusyihin (mikä ei ihan hetkessä onnistu), toiset julistavat sodan syttyneen ja iskevät kaksin verroin takaisin. Isis aiotaan nujertaa, mutta käykö se ilman amerikkalaisten haukanlujaa lisäpanosta?
Liian isoja asioita, jätettäköön ne asianomaisille päättäjille. Omat pienet asiat kutistuvat entistä pikkuruisemmiksi. Niin kuin nyt se, onko väärin että jossakin kirjassa käytetään minä-kertojan autenttisia tekstejä hänen vanhoista matkakirjoistaan.
Jukka Petäjä jo räsäytti asian sen verran paikalleen sunnuntain Hesarissa (15.11.), ettei siihen jäänyt juuri lisättävää. Mutta kun Puttonen näkyy tänään jatkavan sinnikästä vainoaan kirjaani kohtaan Hesarin yleisöpalstalla (!), niin todettakoon vielä kerran: pyrin kirjassani juuri siihen, mistä minua syytetään. Halusin nimenomaan romaanin minä-kertojan ja Inhan omien tekstien sulautuvan niin yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, etteivät saumat erotu. Näkyy vaativa ahkeraa mittailua ällästikulla ennen kuin toimittajallekaan selviää mistä mikin teksti on peräisin. Tavoite siis saavutettu.
Toisaalta jos todella haluaa, niin asia ratkeaa helposti. Ei kai kukaan lukija kuvittele, että olen itse keksinyt ja sepittänyt Inhan matkat Lapissa, Vienassa tai Kreikassa! Tai että olisin niitä jotenkin muotoillut paremmiksi tai omikseni. Tai peräti ottanut omiin nimiini! Jos kirjani johdattaa lukemaan Inhan omia tekstejä laajemmin niin aina parempi.
Luulisi maailmankirjallisuuden jo näinä intertekstuaalisuuden aikoina opettaneen, kuinka vapaasti kirjailijat lähteitään ja lainauksiaan käyttävät. Puhumattakaan teatterista tai oopperasta! Milläs sitaattimerkeillä Kansallisen Nummisuutareissa osoitetaan, missä alkaa Kiven teksti, koska taas sovittajien omat oivallukset? Oopperalibretossani Taipaleenjoki käytin Jylhän runoja, kirjesitaatteja ja itse tekemiäni rivejä ihan sopusoinnussa ilman että kukaan puttonen huomasi protestoida.
Kultakuumeessa käytiin melko löysät ja ponnettomat keskustelut aiheesta jo kahteen kertaan. Sanna Nyqvist esitti sentään valistuneita ja vähän laajempaa lukeneisuutta osoittavia huomioita. Nadja Novak kutsui minut Viikon kirjan radiokeskusteluun aiheesta, mutta peruutti sen samana (!) päivänä ja siirsi ”myöhempään”. Tuskin sitä myöhempää tulee. Lähempi tarkastelu voisi kertoa yhtä ja toista, kirjaahan ei ole kunnolla edes käsitelty ohjelmissa. Ylen kirjallisuustoimitus on päättänyt ainakin yhden kirjan pudottaa Finlandia-listalta.
Virkistäviähän tällaiset pienet matsit ovat, mutta kutistuvat olemattomiin maailman suurempien tapausten rinnalla. Kirjallisuuden moraalista ei sentään riipu ihmishenki eikä maanosamme turvallisuus.
Olen kieltämättä tottunut kirjojeni herättämään kohinaan, useimmiten epäkirjalliseen. No nyt tuli räntää tupaan itse kirjasta, suorastaan kirjallisista keinoista.
Pari vuotta sitten herrat Nyberg ja Harkimo kuulustelivat minua televisiossa kuin siviilirikollista. Kun sain kutsun TV1:n Aamun kirjaan, kuvittelin puhuttavan toisessa äänilajissa. Niin tapahtuikin enimmän osan ohjelmasta. Kunnes Puttonen teki paljastuksen: kirjassani Intoilijaon sivukaupalla suoraa Inhan tekstiä.
Niin totta vie onkin. Halusin romaanilla kunnioittaa Inhan elämää ja myös hänen omaa tekstiään. Niinpä upotin omaan kerrontaani hänen matkakuvauksiaan. Ne ovat lajissaan ylittämättömiä, todistajan omia autenttisia elämyksiä. Miksi niitä pitäisi ruveta ”parantelemaan”?
Kun matkat ovat Inhan keskeisintä elämäntyötä, ei niitä sovi kiertääkään. No pitäisikö suorat lainaukset jotenkin ilmentää? Siten että romaanin minä-kertoja I. K. Inha ilmoittaisi, että nyt siteeraan vanhaa teostani. Erinomainen tyylikeino vai mitä. Tärkein on kokonaisuus, kerronnan yhdenmukaisuus.
Romaanilla on kymmenkunta muutakin kertojaa, toiset keksittyjä, toiset omalla kirje- tai päiväkirjaäänellään. Mitä tavallisin kerronnan keino kautta maailmankirjallisuuden.
No tästä ei sen enempää. Aina sitä vanhakin konna yllättyy, mistä kohu milloinkin nousee. En ole seurannut some-keskustelua aiheesta, joten jatkakaa rauhassa. Parhaiten kommentoivat aina ne, jotka eivät ole kirjaa edes pidelleet kädessä saati lukeneet.
Me sen sijaan juhlimme Inhaa meillä bortshkeitolla miltei koko elossa olevan Nyström-kantaisen suvun voimin. Kaksitoista henkeä oli saapuvilla, lähinnä tätä Norhan eli Into Konradin Onni-veljen haaraa. Jaoin kaikille kirjat, riemukasta oli, shampanjaa kohoteltiin.
Sitten painelimme Valokuvataiteen museoon, jossa pidettiin lämminhenkinen tilaisuus päivälleen 150 vuotta täyttävän sankarin kunniaksi. Sain kertoa kirjastani, Inhasta väitellyt Kati Lintonen valaisi omaa taiteilijakuvaansa ja museon eläköitynyt tutkija Jukka Kukkonen päivitti seikkaperäisesti varsinaisen Inha-tutkimuksen nykyvaihetta. Paljon on vieläkin tehtävää, kuviakin kadoksissa. Viisaita puheita, ei mitään ylimääräistä kuohua tai kohinaa, tupa täpösen täynnä kiinnostuneita.
Aloitekin kuultiin: yliopistoon pitäisi hetimiten perustaa Valokuvataiteen professuuri! Miten vain lienee taloudellisten resurssien laita?
Leikattiin Inhan juhlakakkua, tutkailtiin kirjoja ja puheltiin valokuvista ja Inhan merkityksestä. Sitten marssittiin reippaasti sateessa Hietaniemen hautausmaalle laskemaan kynttilöitä, kukkia ja seppeleitä Into Konrad Inhan haudalle.
Hieno tilaisuus. Koko kohina ehti unohtua, ja hyvä niin. Inha elää kuvissaan ja kirjoissaan, toivottavasti myös minun kirjassani.
Arkkitehti Matti Huusari esittelee hienoa Chiewitz-näyttelyään.
Finlandia-hulinaa ei seurannut mikään rauhoittava suvanto, päinvastoin.
Ajoimme Hämeenkyröön, missä oli esiintyminen kirjakahvilassa. Ajoitus varsin osuva, vierailusta oli tosin sovittu jo elokuussa. Sain todistaa kaikista kolmesta tänä vuonna ilmestyneestä kirjasta, mikä on oma ennätys. Väkeä oli taas tuttu puolisatainen aktivistijoukko, vaikka tiedotus on niukkaa. Arvaavat muutenkin, että Rajala on taas tulossa.
Pidettiin päälle pikainen Sillanpään Seuran johtokunnan kokous, oopperaa tietysti taottiin, Vilja raportoi tilanteesta, ja joulukahvejakin suunniteltiin. Tapaamisiin 12.12. klo 15 Koskilinnassa.
Saunottiin Marjan kanssa pitkästä aikaa Viehätyksessä, tehtiin aamulla viimeisiä talvivalmisteluja ja ponkaistiin taas maantielle, nyt Ikaalisiin. Minni ja Matti Huusari tarjosivat hirvipaistia Tuomarintalossaan, minkä jälkeen Matti esitteli kokoamaansa näyttelyä arkkitehti G. T. P. Chiewitzin töistä ja elämästä Omalla Tuvalla. Chien syntymästä tulee kuluneeksi 200 vuotta, hänen suunnittelemiaan rakennuksia ja asemakaavoja on monessa kaupungissa (mm. Ikaalisissa, on myös Ritarihuone Helsingissä ja koko kaava Loviisassa). Matti ei saanut mitään virallista tahoa tekemään näyttelyä (kellään ei ole rahaa!), joten hän kääri hihansa ja teki näyttelyn itse omilla varoillaan. Hienon tekikin! Toivottavasti näyttely maata kiertäessään tuo uhratut varat takaisin ja palkitsee vaivansa.
Ehdimme vielä samana pimeän sateisena sunnuntaina Turkuun, missä Alman nukketeatteriryhmä esitti Tehdas Teatterissa remakan sovituksensa Shakespearen Romeosta ja Juliasta – ei siis vähä mitään. En voi sanoa suorastaan pitäväni tällaisesta tyylilajista, missä kuuluisa runollis-traaginen draama hukuttautuu rujoon, maailmanlopun kaltaiseen melskeeseen. Mutta varsin suurisuuntaisesta ja kunnianhimoisesta yrityksestä oli kysymys. Esitys on saanut Turussa suuren huomion ja yleisömenestyksen, ja ryhmä on jo kahdesti palkittu tänä vuonna. Joten selvästä läpimurrosta on kysymys. Onnea siitä ohjaajalle ja kaikille yli kymmenelle nukettajalle ja sovittajalle. Yksi ylimääräinen esitys on kuulemma tänään keskiviikkona.
Yövyttiin Pulkkisilla, ja seuraavana päivänä siirsin majani naapuriin Park Hotellin viihtyisiin suojiin. Tarjosin Almalle lounaan Thai-ravintolassa. ja puhelimme sovinnollisesti taiteen olemuksesta niitä sekä näitä. Kova likka on tekemään ja yrittämään tämä keskimmäinen sisupussini. Meitä huvitti, että olemme perheestä kolmen hengen voimalla mukana Finlandia riennoissa: Alma valitsemassa junior-ehdokkaita, Aino toimittamallaan tietokirjalla (eläinten elämästä) ja minä ehdokkaana.
Vielä Turussa tietokirjatapahtumaan pääkirjastoon. Sitä ennen Pekka Ruola soitti ja kutsua paukautti samana päivänä elämäkertakirjojen lukupiiriin, koska heillä juuri tiistaina sattui olemaan aiheena Sillanpää-kirjani. Sain ilmaantua paikalle yllätysvieraana, ja käytiinkin hyvä keskustelu. Kaikki olivat tarkoin lukeneet paksun opukseni ja heittivät siitä punnittuja käsityksiä.
Joel Kuortti esitteli kirjastossa näyttelyä 100:sta merkittävimmästä tietokirjasta kautta aikojen. Siellä minunkin Unio Mysticallani on kunnia olla mukana, vaikka ei Tieto-Finlandian ehdokkaaksi aikanaan kelvannutkaan. Sitten puhelimme Lassi Saressalon kanssa tunnin verran tuotannostani Studiossa melko runsaan yleisön kuunnellessa hiirenhiljaa nukahtamatta monologejani. Lassi teki monipuolisia kysymyksiä, joihin tulin rönsyillen vastanneeksi – ja huomasin itsekin heiluneeni yllättävän monella alalla ja areenalla.
Päivä päättyi mukavaan iltapalaan maineikkaassa ravintola Koulussa, tuttu ainakin Reijo Mäen romaanista. Tapasin pitkästä aikaa Tapio Niemen, jonka kanssa teimme kovan musiikkinäytelmän (Kuubalainen serenadi) nuorena kuolleesta myöhäistulenkantajasta Unto Koskelasta pari vuotta siten Rauman Kaupunginteatteriin. Mukavaa ja henkevää seuraa olivat tietokirjailijadaamit pöydässämme.
Niin rattoisaa kuin Park Hotellissa onkin, kiidin aika kovaa vauhtia keskiviikkoaamuna kotia kohti. Huomenna kohta uudet seikkailut: I. K. Inha täyttäisi 150 vuotta. Heti aamusta telkkariin ja sitä mukaa vaihtuviin tilaisuuksiin, jotka huipentuvat illalla Valokuvataiteen museossa ja Hietaniemen hautausmaalla.
PS Tämän kaiken iloittelun keskellä tehtiin kuulemma suuri historiallinen sote-ratkaisu, josta en tiedä enkä ymmärrä vielä paljon mitään. Ja Panun päivääkin tässä on vietetty mennen tullen, kiitos kaikille lukemattomille onnittelijoille!
Lukutaitoinen ja ennakkoluuloton raati, vas. Iris Schwank, Sakari Laiho (Kirjasäätiön asiamies), Ilkka Pernu ja Katri Tuominen.
Tämänkertainen Finlandia-ehdokkaiden joukko rikastuttaa kirjallisuutemme kuvaa, näin on jo ehditty arvioida. Varmojen suosikkien sijasta raati tempaisi melko yllätyksellisen listan, jota on aiheellisesti ällistelty mutta myös kiitelty. Kärki laajenee ja monipuolistuu, hyvä niin.
Siinä samassa minäkin sain livahtaa ehdokkaaksi 21 vuoden ”kuivan kauden” jälkeen. Viimeksi olin Sillanpään kolmannella osalla tietoehdokkaana 1994. Näinpä tämä kaunokirjallinen sijoitus tuntuu erityisen hyvältä. Hyvän tuttavani I. K. Inhan kanssa pyöräilemme koettelemaan onneamme.
Mainiota on sekin, että veli Inha saa huomiota täyttäessään 150 vuotta kuten myös koulutoverinsa Janne Sibelius ja muutamat muut kultakauden merkkimiehet. Ei jätetä Inhaa ainaiseksi varjomieheksi, ensi viikolla häneen arvatenkin kohdistuu muutakin kuin kirjallista huomiota.
Hauskaa oli seisoskella Ekbergin salongissa kollegojen rinnalla ja vastailla kaiken maailman kysymyksiin. Kari Hotakainen totesikin heti aluksi, että tämähän on vanhan Kotimaisen kirjallisuuden laitoksen lista: Pertti Lassila ja minä opetimme assistentteina, Kari istui siellä praktikumeissa. Markku Pääskynenkin tunnusti opiskelleensa kirjallisuutta Helsingissä. Pertti on Inarin kanssa Italiassa eikä päässyt mukaan juhlimaan.
Virallisen seremonian jälkeen jatkoimme kustantajan suosiollisella isännyydellä peräti Savoyssa ja vielä illan suussa Akateemisessa, missä raatilaiset meitä haastattelivat. Olihan juhlaa kerrakseen. Kun tietokirjailijapalkinnosta ei ole kulunut kuin pari viikkoa, on totisesti saanut seisoskella kukat sylissä ja paistatella kyllikseen. Mutta ihminen kestää iloa ja onnitteluja yllättävän paljon!
Matti Kuusela teki Aamulehteen haastattelun edellisenä päivänä, tänään se on julki paperilehdessäkin; siinä on parhaiten kuvattuna tunnelmani.
Ei muuta kuin jatkamaan: tänään matkaamme kirjapaketit mukana taas Kyröön ja sikäläiseen kirjakahvilaan vieraaksi. Saas nähdä keitä sinne ilmaantuu…
Päivä korkeimmillaan: meitä Bonnierin ehdokkaita juhlimassa Savoyssa. Vas. Vilja Perttola, Marja ja mä, hyvä toimittajani Mikko Rouhiainen, emäntämme kustannusjohtaja Outi Mäkinen, Hannu Harju, Saila Susiluoto, toinen ehdokas Markku Pääskynen, Petra Mansonen ja isäntä, toimitusjohtaja Timo Julkunen.
