Kolme juttua, kaikilla oma perustelunsa, jopa yhteinen teemakin.
Teatteri Vantaassa meni vanhan kaverin Pultsi (Matti-Juhani) Karilan kirjoittama monologi Paperineilikka, esittäjänä Anne Nielsen, molemmat entisiä alaisiani MTV-teatterista. Iltapäivällä ensi-ilta, sitähän oli ajeltava katsomaan.
En ole ennen tässä teatterissa käynyt – vai oliko Sillanpään Elokuu joskus juuri täällä? Ainakin rakennus oli toinen. Tässä on kodikas pieni tila, huoneteatterin tapainen. Monologi kertoi muistisairaudesta ja vanhenemisesta. Yleistyvä aihe teatterissa ja kirjallisuudessa, suuret ikäluokat lähestyvät vaaravyöhykettä.
Pultsi käytti savon murretta, ja Anne entisenä kuopiolaisena solahti siihen luontevasti. Erinomaisesti hän eläytyi huomattavasti vanhemman naisen höperehtivään rooliin, lämpimästi ja rakastettavasti. Aviomies Pentti kimmelsi edelleen naisen muistojen keskisalkona. Ihmeitä uutuuksia ei esitelty, koskettavia elämänsärmiä kyllä. Tapasin myös Pultsin vaimon Kirstin ja tyttären Minnan sekä Merja Turusen ja Annen hauskan puheliaan serkun.
Illalla toinen koetus: Marjan syntymäpäivälahjaksi hankkimat liput oopperaan, Donizettin Don Pasqualeen. Sen piti oleman klassinen ja hauska, mutta pikemmin se pöllöine juonineen luisui vanhan kunnon hölmöilyn puolelle. Sinänsä kiva katsella hyvin perinteistä oopperameininkiä, ikään kuin istuisi jossain Sisilian vanhassa oopperatalossa. Ohjaaja Tuomas Parkkinen (tuttu Ilmajoelta ja Taipaleenjoesta) oli ujutellut mukaan joitain hauskuutuksia, nekin aika lapsellisia ja siis tyyliin sopivia.
Esityksessä oli se erikoisuus, että päätähti Roberto de Candia oli sairastunut ja tyytyi näyttelemään mykkänä Don P:n roolin, jota lauloi Hannu Forsberg orkesterimontusta. Ihmeen hyvin klaffasi, mitä auttoi se, että Forsberg on laulanut samaa roolia aiemmissa esityksissä pari vuotta sitten. Jäihän tehosta jotain pois, vaikka jossain duetossa suorastaan unohti, että Don ei laula itse, vain elehtii. Lisäksi esitys tulkittiin viittomakielellä. Kaunista laulua kuultiin ja hyvinkin mukaansa tempaavaa ilmavasti soljuvaa musiikkia, kuoro tuli komeasti ääneen toisella puoliajalla.
Libreton teemana on varoitus vanhalle seitsenkymppiselle herralle menemästä enää naimisiin tai hullusti käy. Olikohan oopperan valinnassa täsmäironiaa rouvani taholta?
Vielä keskityttiin tallenteelta katsomaan Downton Abbeyn viimeisen jakson avausta. Pitipä hyvin kutinsa, ei mitään vesityksen oiretta. Sarjan salaisuutena on paitsi huolellinen ajan ja miljöön kuvaus, myös ihmisten syvätarkka, lämmin, asemissaan rakastettava tulkinta. Nyt kävi vielä hyvin monellekin. Tihentynyt huippukohtaus oli hovimestari Carsonin ja Mrs Hughesin äärihienovarainen aviollinen esiselvittely. Siinä arvostettiin varttuneita, muotoon sitoutuneita ihmisiä heidän herkimmällä alueellaan.
Jos Anne Nielsen ilmensi jo haurastuneen rakkauden kuvajaisia ja Don Pasqualen kustannuksella avoimesti ilvehdittiin, tämä kahden Downton Abbeyn palkollisen suhde virittyi totena ja liikuttavana mielemme iholle. Toisin kuin törmäilevä italiaano, Carson näytti kuinka gentleman sulattaa naisensa epäröinnin sydämensä ymmärryksellä.
Upea maanantaipäivä: siis silakkamarkkinoille reippaillen Kaivopuiston ympäri. Nautittiin lohisoppaa ja muikkuja vanhan purjealuksen kannella. Kansaa vilisti ilahduttavasti kojujen vaiheilla. Raikas tuuli puhalsi mereltä. Muutama silakkapönttö, pari nahkiaista ja saaristoleipä kotiintuomisina.
Ranskan tunnilla; sain helposti kiinni viimeviikkoisen poissaolon. Tahti toistaiseksi verkkaista, otetaan hiljalleen vauhtia, kaipa se siitä kiihtyy.
Roba on edelleen tiivis, arjen uskottava, henkilösuhteiltaan solmussa. Yksikin onnistuminen työssä teki hyvää, mutta loppu sitten karmaisi, odotettavissa kyllä. Vanha teema näissä on tuo alaisten kärkkäämpi tutkimusote verrattuna byrokraattiseen johtoon, joka yrittää estää ja haitata alaisten toimintaa. Tiina Lymin naisjohtaja kuvattu äärimmäisen epäsympaattiseksi, mitähän siitä sanotaan. Kari Hietalahti luo Arto Mäkelästä vakuuttavan hahmon. Timo Varpion kirjoittama sarja kuvaa miehiä, puolustaa miesten maailmaa, miesten käytänteitä. Kerrankin näin.
Helena Ruuska onnistuu hyvin Eeva Joenpellon hirmuhahmon kuvauksessa. Hän nostaa 1974-75 tekemästäni kirjailijahaastattelusta esiin seikkoja, jotka olen autuaasti unohtunut. Muistan vain Eevan suorapuheisen, reilun olemuksen. Minulla ei ollut mitään vaikeuksia hänen kanssaan, kuten näköjään monella. Oli monia omituisia myrskyjä vesilaseissa. Lopulta kirjailija menetti melkein kaikki ystävänsä.
Huvittavasti heti alussa Johannes vain –romaanin kauppias vertautuu Eevan isään Emil Joenpeltoon. Takavuosina näin ei saanut kirjallisuutta tutkia (kun biografia oli pannassa), nyt totuuden voi jo luontevasti kirjoittaa. Ruuskalla on toki kriittinen järki koko ajan päässä.
Kirjoja on messuilta kertynyt vaativa pino; sitä on ahmien alennettava.
Anna Kortelainen vauhdissa, toinen kuuntelulla. Kuva Outi Mäkisen.
Kaksi päivää, kolme kirjaa, kolme haastattelua, lounaita ja illallisia, muu joutoaikaa ja kuljeskelua.
Edelleen Turussa on kodikasta ja jollakin tavoin ulkomaalaista. Sain majan ylellisestä Marina Palacesta, joka miltei vetää vertoja sille Sheratonille, jossa Kroatiassa makailimme. No jaa, saunaosastot puuttuvat, samoin allas ja Adrianmeri, mutta Aurajoki siinä ikkunan alla tyvenesti virtailee.
Sillanpään elämäkerrasta minua haastatteli nuori suloinen Sara Suvitie (mikä nimi!), joka on vastikään tehnyt gradunsa saman kirjailijan ironiasta nuoruudenteoksissa. Mahdollisimman hyvä lähtökohta haastattelulle, josta tulikin vaivaton ja asiantunteva. Fioren katsomo oli täynnä, seisojiakin riitti. Kun Suvitie kysyi, kuinka moni on lukenut Sillanpäätä, lähes kaikki viittasivat. Signeerasin muutaman opuksen.
Isolle Agricola-lavallekin tuli paljon yleisöä, kun Anna Kortelaisen kanssa yhteisvoimin selvittelimme kirjojamme Anna-Riikka Carlsonin johdatellessa. Anna on eloisa ja hauska, kertoili kirjastaan Huonon matkailijan päiväkirja, jonka pääosin luinkin, varsinkin ne kohdat, joissa kerrotaan Annan isoisän Reino Peltosen kontakteista Tulenkantajiin ja matkoista Pariisiin. Erään työläislähtöisen kirjailijaksi haikailevan vähän surunvoittoinen tarina, joka päätyy sodan jälkeen katoamiseen Tukholmaan ja ilmeisesti pooliittisiin salatehtäviin, joita Anna ei tarkemmin selvennä. Samasta aiheesta Anna on aikaisemmin kirjoittanut fiktiivisen romaanin, tässä on mukana paljon Peltosen jälkeensä jättämiä käsikirjoituskatkelmia.
Minä selvitin tätä Inhaa, josta kertova romaanini Intoilija ehtikin juuri ilmestyä: sain lämpimäiskappaleen Södikalla torstaina, kun Helena Ruuskan erinomaista Eeva Joenpelto -elämäkertaa julkistettiin. Senkin ehdin kiintoisimmilta osiltaan lukea, räväkästi ja suorasukaisesti on siinä kerrottu Eevan menestystarina syvine traagisine varjoineen. Tästä olisi paljonkin sanottavaa, mutta aiheeseen on palattava, kunhan kirja on kunnolla luettu. Lupaavalta tuntuu!
Intoilijaani olen ehtinyt vähän selata, formaatiltaan mukava ja käteen sopiva romaani, eikä kerrontakaan nyt hullummalta vaikuta. Messuille sitä ehti vain muutama kappale eikä niistäkään Kansallisessa kirjakaupassa suorastaan kilpailtu.
Perjantai-iltana oli selvitettävä kaupungin vastaanotto sekä pitkä illallinen Smör-nimisessä gourmetravintolassa Auran rannalla. Henrikki Timgren kutsui minut kanssaseurustelijaksi viihdyttämään ruotsalaisia kirjailijavieraita, Kristina Ohlsonia ja Herman Lindqvistia puolisoineen, myös toisen dekkaristin Stefan Ahnheimin piti tulla, mutta hän jäi Arlandan kentälle kukkumaan. Kone myöhässä.
Vaihtuvien ruokalajien ja viinilasillisten myötä keskustelu sulautui yhä vilkkaammaksi, ja saimme kuulla varsinkin Hermanin pohdintoja kuningashuoneen kohtalosta: liian monien tavallisten naimakauppojen myötä instituutio menettää merkityksensä 15 vuodessa, hän ennusti. Eikä hän ollut tyytyväinen myöskään oppilaansa Victorian nimenvalintaan pikkuoprinsessalle: Estelle sopii yökerhon kuningattarelle ja tavalliselle lapselle, mutta mitään historiallista kuninkaallista jatkuvuutta se ei ilmennä.
Hermanin puolalaissyntyinen rouva osoittautui iloisen kriittiseksi suhteessaan uuteen kotimaahansa Ruotsiin; molemmilla tuntui olevan lämmin kontakti Suomeen. Pakolaiskysymystäkään ei voitu välttää, aika huolestuneilta Lindqvistit vaikuttivat, huolenaan varsinkin aidon Ruotsin säilyminen tässä paineessa. Ruotsi demokraattien kohtelu oli heistä typerää, ei voi suhtautua kansan viidenneksen kannattamaan puolueeseen kuin tyhjään ilmaan.
Lauantaina oli vuorossa kirjani Nuoruuden neljäs näytös, josta kyseli Turun Sanomien kulttuuritoimituksen esimies Tuomo Karhu. Ihan letkeää jutustelua Kuistilla. Karhulta kuulin messujen iloisimman uutisen: meidän Alma ja hänen nukketeatteriryhmänsä on saanut Kritiikin punnukset. Jo toinen palkinto heille tänä vuonna! Karhu todisti, että nämä nukettajat ovat ainoa uutta luova ja rajoja rikkova teatteri-ilmiö nykyisessä Turussa. Onneksi olkoon!
Ohimennen kuulin otteita Teemu Keskisarjan jykevästä kerronnasta, aiheena Kirves eli Huittisten kaamea joukkomurha sotavuosina. Keskisarja saa minkä tahansa verta tihkuvan tarinan elämään. En silti lukisi siitä yhtään sen enempää kuin jo Tieto-lavalta kuulin.
Kahvijonossa sattui ilahduttava kohtaus. Minua tervehti sivusta reipas ääni, ja kirjailijahan siinä, nimittäin Sauli Niinistö. Hän oli kiinnostunut Olavi Paavolaisesta, oli juuri lukemassa kirjaani ja teki hyviä tarkentavia kysymyksiä silmällä pitäen tulevaan keskusteluaan Jörn Donnerin kanssa Helsingissä. Kiittelikin kirjani jäntevää kerrontaa. Innostava tunnustus. Missä muussa maassa presidentti kuljeskelee kirjamessuilla kuin kotonaan ilman näkyviä turvamiehiä (kaiketi joku olikin)?
Emmekä vieläkään päässeet aivan vähällä, vaan juuri aikeissamme poistua paikalta tulivat vastaan Marketta ja Matti Klinge; siitä samassa lähdettävä kahville ja puhelemaan viisaita yli tunnin. Juhlianikin muistelimme, lähinnä pariskunnan kesäretkeä Pekka Tarkan johdolla halki Pispalan Kyröön ja yöpymistä motellissa, Kyro Oy:n entisen johtajan ja Pekan ex-appiukon asunnossa. Sain Matilta omistuksen muistelmiensa kolmanteen uunituoreeseen osaan Anarkisti kravatti kaulassa, jossa eletään minullekin kovin tuttua 70-lukua. ETY-kokouksesta puhuttiin ja Karjalaisen syrjäyttämisestä.
Matti perustelee esipuheessa hieman yllättävää nimitystään anarkistiksi: hän on historioitsijana myyttien murtaja liberaalien ja vasemmistoradikaalien välimaastossa, vaikka tapakulttuurin puolustajana muodontiukka konservatiivi. Tästä jännitteestä hän pitää nautiskellen kiinni. Kravatti on eurooppalainen symboli, vaikka nykyisin jäämässä pois korkeiltakin herroilta.
Vaihdoin välillä majaa Puolalanpuistoon, missä rennommin aterioitiin ja saunottiin. Kun pääsin sunnuntaina kotiin Helsinkiin, luin Klingeä satakunta sivua. Kiintoisaa asuntohistoriaa tästä meidän kulmilta, Eiran ja Rööperin rajalta. Viranhakua, pienempiä ja suurempia tehtäviä yliopisto- ja julkaisurintamalla. Erittäin kuvaava selvitys ulkopoliittisesta keskustelusta (Komissarovin kirjan pohjalta) Säätytalossa, minne Kekkonen tuli yllättäen kontrolloimaan mitä puhutaan. Puheenjohtajana Klinge vartioi urheasti idänsuhteittemme koskemattomuutta ja piti huolen, ettei kukaan toisinajattelija päässyt huutelemaan ja särkemään julkisivuamme. Oivallista, jo huvittavaa ajankuvaa. Jukka Tarkan kaltaiset suomettumisen historioitsijat kuulevat kunniansa.
Messujen sosiaalinen pommitus on niin vilkasta, että pyhäpäivän lueskeleva lepo oli tarpeen. Kyllähän lavoille ääntä mahtuu, mutta eikö kirjamessujen tehtävä olekin houkutella kävijöitä itse kirjojen äärelle, lukemaan. Näin teinkin.
Eiran rannassa on kiva aamulenkkeillä. Kovin laitetulta se vain alkaa tuntua. Birgitta jo sulki ovensa, mutta kolme kahvilaa jatkaa, uutena Sedu Koskisen paikka. Ja väliin pusataan täyttä häkää saunakeskittymää, nimenään mielikuvituksellisesti Löyly. Uimarantakin toimii, vielä siinä käydään. Varsinainen Helsinki-riviera syntymässä.
Ursulaan istahdin iltapäivällä, tapasin Eevis Kolsin, Inhasta juttelimme. Hyvin tarkeni juoda kahvit ulkona. Siitä reippailin Korkeavuorenkadulle, katselin divareita ja tilasin kirjastosta pari opusta. Entisen Jugoslavian tapahtumat alkoivat kiinnostaa.
Edelleen flaneerasin kauppatorille ja poikkesin sisälle Kaupungintaloon. Sehän kannatti, siellä alkoi dramatisoitu juhlakonsertti neljän säveltäjän Sibeliuksen, Nielsenin, Nystedtin ja Sviridovin kunniaksi. Suomen Laulu täyttää 115 vuotta, sen vaiheista oli näyttely yläaulassa. Juhlaan monta aihetta. Esko Kallio johti konsertin.
Hauska juttu: tapasin luokkatoverini Jyrki Malmion, laulumiehiä, ja hän esittäytyi arvokkaasti Griogori Sviridoviksi, Sosialistisen työn sankariksi ja Andropovin suosikiksi. Jykillä oli siis rooli konsertin dramatisoiduissa osissa, kolmella muulla säveltäjällä oli heilläkin edusmiehensä. Ihan näppäriä kevennyksiä nämä pienet speksit laulujen lomassa.
Pormestari Jussi Pajunen avasi tilaisuuden. Samalla tutustuin pitkästä aikaa (ellen peräti ensi kertaa) Kaupungintalon upeaan empire-juhlasaliin. Miksi siellä ei ole tullut käydyksi, vaikka olen sijoittanut tänne entiseen Seurahuoneeseen yhden kohtauksen romaanissani Senaatin ratsumies. Eikö ole ennen ollut kutsuvia tilaisuuksia? No nyt sain ihailla salia kyllikseni.
Hienosti soi kuoro, jopa Sviridovin vähän vaikeammissa soinnutuksissa ja Nielsenin moteteissa. Sibeliukselta tuttujen ohella pari vähemmän kuultua kuten Sortunut ääni Kantelettaresta ja Knapen Män från slätten och hafvet. Akustiikka yllättävän hyvä, sali melkein täys kaupunkilaisia. Konsertti tarjottiin meille juhlaryypyin ilmaiseksi!
Kenkäni kääntyivät kotimatkalla itsestään Kappeliin, missä kohtasinkin Pirjo ja Kai Westmanin, taannoiset isäntäni Krunikan Paavolais-sessiossa. Muisteltiin hyviä keskusteluja, haukuttiin teatteriohjaajien vimmaa repiä klassikkonäytelmistä itsensä näköisiä väännelmiä. Tekisivät samalla vaivalla omia näytelmiä. Pirjon, entisen Näytelmäkirjailijaliiton toiminnanjohtajan, kanssa olimme samaa mieltä siitä, että kirjailijan tekstiä on syytä paitsi kunnioittaa myös käyttää semmoisenaan. Ei se siitä pahene eikä särkemällä ainakaan parane. Katsojina oivallamme aikatasojen nivelet ja yhteydet ilman että niitä meille tarjottimella tyrkytetään.
No siirsinhän itsekin Sillanpään esikoisromaanin henkilöt kesällä nykyaikaan, mutta silloin kirjoitin heistä kokonaan uuden näytelmän, eri tarinan ja itsenäisen juonen. Ero on pieni mutta olennainen.
Lämmin, aurinkoinen syyskesän päivä. Saavu syksy leppeästi, tuule tuuli pehmeästi.
