Tieteilijät tiukoilla

Fysiikan Nobel

Fysiikan nobelistit, japanilainen Takaaki Kajilan ja kanadalainen Arthur B. McDonald tuntevat neutronien näkymättömän viuhinan. 

Miksei Suomi saa tieteen Nobeleita, kysyi kerran Kimmo Pietiläinen radion keskusteluohjelmassa. Puolitoista palkintoa on plakkarissa, mutta A. I. Virtasesta ja Ragnar Granitista on kulunut aikaa. Pietiläisellä oli selityskin, kaiketi se liittyi yliopistojen rahoitukseen ja sen kohdentamiseen sekä tiedekirjallisuuden asemaan, en muista tarkalleen. Mutta huoli oli jo silloin ilmassa. Mikä on Suomen tieteen taso?

Nyt tähän saatiin vähän lisävalaistusta, kun joukko professoreita keskusteli Sanomatalon Mediatorilla siitä, millä eväin tieteen Nobelit tänä vuonna napattiin. Kävi selväksi, että kansainvälinen huippututkimus on jo huiman kallista. Toiseksi, kohta ei voi enää sanoa, että joku maa tai sen edustaja saa Nobelin, kun tutkijat muodostavat monikansallisia ryhmiä, kokeita ja ideoita synnytetään eri maissa ja maanosissakin ja sitten vedetään yhteen.

Tänä vuonna matotutkimus eteni lääketieteessä (hyödyttää eritoten eläinlääkäreitä), neutronien (noitten näkymättömien hiukkasten) tutkimus fysiikassa, dna-häiriöiden korjaaminen kemiassa ja – niin, taloustieteen painopisteet jäivät minulle vähän hämäriksi. Voiko talouden tutkimista sanoa edes tieteeksi, niin erimielistä, ristiriitaista  ja umpimähkäisen tuntuista lausuntoa tulee ulos talousviisailta. Ehkä se on rinnastettavissa meteorologiaan, joka sentään lienee eksaktimpi tutkimuksen ala. Tiesittekö muuten, että maailmankaikkeudesta voimme havaita vain noin 5%. En minäkään.

Millä aloilla Suomi voisi pienillä resursseillaan olla vahvoilla? Minna Nyströmin mukaan genetiikassa ollaan lähimpänä uusia oivalluksia. Neutronit ovat tuoneet jo monta Nobelia, tuskin Suomen fyysikoilla on siihen paljon lisättävää, niin ainakin päättelin Juha Äystön puheista. Entäs lääketieteessä? Seppo Meri vaikutti optimistiselta, mutta nyt ei muista hänen ehdottamiaan vahvuuksia. Syöpätutkimuksiin ne kai liittyivät, tähän ikuisuusaiheeseen.

Ylipäätään Nobelit myönnetään kauan sitten tehdyistä keksinnöistä, ja tutkimus on aina luonteeltaan hyvin pitkäjänteistä. Seppo Meri sanoi, että jos hän lähtee tekemään tutkimusta univaikeuksista, pitäisi varata noin 30 vuoden periodi ennen kuin kunnon tuloksia alkaa tulla. Viiden vuoden päästä luultavasti rahoitus jo katkaistaisiin.

Samaan aikaan, kun näistä keskustellaan, opetusministeriö leikkaa rajusti yliopistojen resursseja. Parantaako hevoskuuri tieteen tasoa? Ehkä näinkin hallituksessa ajatellaan: pannaan ne oikein ahtaalle ja katsotaan, ponnistavatko hädissään entistä raivokkaammin uusiin yllättäviin tuloksiin. Joskus tällainen piiska voi toimiakin, mutta nyt vallitsee yleinen epäily ja tyrmistys ministeri Grahn-Laasosen railakkaan paimenkirjeen jälkeen.

Eikö ole kuitenkin hyvä, että opetusministeri osoittaa näinkin suurta mielenkiintoa akateemista tutkimusta kohtaan. En muista ministerien ennen kirjoitelleen, rahapäätöksiä vain ovat läimäytelleet pöytään ja vaatineet uudistuksia.  Jälkiviisaissa Helena Ranta kummasteli kirjeen kielikuvia, mutta eivätkö ne ole sentään elävämpiä kuin puhki kuluneet fraasit, joita yleensä ministeriöistä kuullaan. Nuori ministeri pisti pään pölkylle ja kuulee kunniansa, rohkea teko sekin.

Kun kärkihankkeet ovat ajan henki, Sanomatorin Nobel-keskustelussa tuli esiin eräitä selviä kärkimahdollisuuksia, joilla Suomenkin tieteen tekijät voivat nousta himoittuun palkintoon. Mutta olisiko sitten reilua, että suuri rahapussi paiskattaisiinkin todennäköisille voittajille ja muut jäisivät kärsimään. Kuinka kävisi onnettomille humanisteille, näille pahnanpohjimmaisille? Kannattaako tiedettä ylipäänsä kilpailuttaa?

On aina houkutus muistaa vanhoja hyviä aikoja, jolloin akateeminen vapaus vielä rehotti. Opiskelin itse pitkään ja tehottomasti, mutta siitä oli se hyöty, että lukeneisuutta ja kokemusta kirjoittamisesta kertyi. Kun nyt kypsällä iällä innostuin tosissani kirjoja tekemään, tunnen nuorena hankitun laajan pohjan hyödyttävän. Jos olisin pikavauhtia valmistunut, olisiko ollut malttia kerätä tietopohjaa myöhemmin? Olisinko vain rynnännyt eteenpäin uusiin työhaasteisiin, kuten tänä päivänä on vähän pakko näillä nuoremmilla. Ei käy heitä kateeksi näinä ankarina aikoina.

Enhän ole enää asiantuntija enkä seuraa paljonkaan akateemista maailmaa saati kovia tieteitä, mutta tunsinpa vähän sivistyneeni minäkin näitä keskusteluja kuunnellessani.

30.10.2015

Naisia ja kirjailijoita

de BeauviorPatrick Campbell

Luin jännittävän kirjan Pariisin miehityksestä 1939-1944. Kirjoittaja on Simone de Beauvoir (vas.), hänen muistelmiensa kolmas osa. Siinä pääsee osalliseksi miehityksen arjesta, saksalaiskomennosta aivan silmän tasalla. Samalla tulee tietoja ajan niukasta kirjallisuudesta ja teatterielämästä pimennetyssä, nälkää näkevässä Pariisissa. Aika vaikeaa siellä oli keinotella ihan vain viikosta toiseen.

Muistelijan sankareita ovat Jean-Paul Sartre ja Albert Camus, joiden ensi tapaamisesta saadaan autenttinen kuvaus, samoin suhteen kehityksestä. Kaukana ovat vielä myöhemmät erimielisyydet ja välirikot. de Beauvoir kuvaa eloisasti taiteilijapiirien suhteita, nimeää jalot vastarintamiehet ja pettyy pettureihin. Yllättävän monet kirjailijat kannattivat saksalaismiehittäjiä.

Vähän tulee ihmetellyksi, että varsinkin Sartre saa liikkua vapaasti karattuaan saksalaisten vankileiriltä. Hän käy vastarintaliikkeen kokouksissa ja istuu Floressa ystävien kanssa eikä häntä pidätetä uudelleen. Hän myös kirjoittaa näytelmiä ja artikkeleita, ottaa kantaa ja väittelee. Monia muita pidätetään ja teloitetaan. Oliko hänellä samalla salaisia kontakteja saksalaisiin vai pidettiinkö häntä vain vaarattomana intellektuellina? Pitäisi tarkistella elämäkerrasta, mutta kirja on maalla.

de Beauvoir kirjoittaa tiiviisti, älykkäästi, jotensakin sensuellisti. Hän on ilmeikäs ajan ja ihmisten kuvaaja. Oman hohtonsa muistelmille antaa hänen esikoisteoksensa Kutsuvieras syntyvaiheet, ilmestyminen ja hyvä vastaanotto keskellä sotaa ja miehitystä. Tekijää ei suuremmin näy harmittaneen sekään, että molemmat suuret kirjapalkinnot menivät sivu suun. Läpimurto oli ilmankin huomattava. Sitaatti: ”… olisin kadehtinut tuota vakavailmeistä, kirjailijantaivaltaan aloittavaa nuorta naista hirvittävästi, jos hänellä olisi ollut toinen nimi kuin minulla, mutta se olinkin minä!”

Kuvaus Pariisin vapautuksesta ja sodan päättymisestä on jännittävä, vauhdikas, jälleen ilmeisen autenttinen. ”Voiton” juhliminen kaduilla, de Gaullen johtaman marssin seuraaminen ja muu olivat vielä vaarantäyteisiä, ammuskelua kuuluu, luodit lentävät. Sartrekin joutuu suojautumaan parvekkeelta, mistä seuraa Champs Elysées’n marssia, ja de Beauvoir pakenee luotisateessa sivukujille. Näitä ei näy missään dokumenttifilmeissä. ”Voitto” lainausmerkkeihin siksi, että ranskalaisilla oli liittoutuneiden (amerikkalaisten) aktioon niin vähäinen osuus. Sekin tulee avoimesti esiin muistelmien tarkassa selonteossa.

Hauskoja ovat kirjailijaparin yhteiset polkupyöräretket Ranskan maaseudulla miehityksen ankeutta paossa. Idyllejäkin kohdataan, elämä pyörii kaikesta huolimatta. Helpotus on suuri, kun Pariisia ei tuhottukaan, kuten Hitlerin käsky edellytti; taustoista ei muistelija voinut vielä silloin olla tietoinen, mutta ei hän palaa niihin myöskään 1960, jolloin kirja ilmestyi. Tuskin hän on paljon toimittanut sodan aikaisia, vapaasti läikehtiviä muistiinpanojaan.

x x x

Naisen suhteesta kirjailijaan oli kyse myös Jerome Kiltyn näytelmässä Rakas valehtelija, joka kertoo Georg Bernard Shaw’n ja kuulun näyttelijättären, mrs Patrick Campbellin pitkästä, monipolvisesta rakkaussuhteesta. Älykäs, elegantti, hieman viitteellinen kirjeenvaihtoon perustuva tarina, jonka Eeva-Liisa Haimelin ja Timo Närhinsalo esittivät Hannu Huuskan ohjauksessa pienessä intiimissä Valtimonteatterissa Aleksis Kiven kadulla.

Roolit sopivat esittäjilleen hyvin. Eeva-Liisa sai ilmehtiä ja deklamoida ylevän naisellisen tyyliin upeissa puvuissa, jotka oli saatu yksityisenä lahjoituksena. Pygmalion-näytteet Elizana ovat historiaa sinänsä! Närhinsalo tavoitti hyvin Shaw’n purevan tyylin kuin myös miehisen pehmeyden ja epävarmuuden. Hioutuessaan lisää esitys kelpaa mille hyvänsä areenalle ja on helppo siirtää.

Katsomossa oli paljon tuttuja, ja me onnitelimme kaikki Eeva-Liisaa, joka toissapäivänä oli saanut ensimmäisen lapsenlapsen. Parikin daamia heitti minulle ”tuntuiko tutulta” ja ”mitäs Hämeenkyrön Shaw” – mitähän he sillä tarkoittivat? No en ryhtynyt kiistelemään, lämmin suhteeni näyttelijättäreen on jo niin vanhaa perua. Innoittavaa oli muutenkin: pitäisi taas ryhtyä kirjoittamaan näytelmiä.

28.10.2015

 

 

Messujen päätös

P1140103

Kirjamessut päättyivät osaltani parhaalla mahdollisella tavalla. Anna Kortelainen haastatteli erinomaisen elävästi ja hauskasti – Sillanpäästä! Kuten Reidar Palmgren naurahteli käytävällä: – Ai sä puhut vaihteeksi Sillanpäästä… Eikä yhtään turhaan puhuttukaan. Yleisöä riitti tähänkin istuntoon Sibelius-areenan täydeltä, ja taidettiin kehittää Annan kanssa tähän saakka paras dialogi. Ilmankos signeerasin toistakymmentä kappaletta.

Sillanpää sopi finaaliin sikälikin, että se taisi olla viimeinen ja painavin punnus Tietokirjailijapalkintooni. Siitä on tullut kivoja onnitteluja Tampereen-Hämeenkyrön suunnalta, ilmeisesti Aamulehti on maininnut asiasta. Hesari on tapansa mukaan hiljaa tämmöisistä pikkuseikoista, jonkun espanjalaisen kirjailijan palkinnon peruuntuminen Dominikaanisessa tasavallassa on tietysti meille tärkeämpi uutinen.

Pääasia että messut saatiin päätökseen, ja normaali elämänrytmi palautuu. Siellä oli aina näitä kokouksiakin, viimeksi sunnuntaina Vanhan kirjallisuuden päiviä jo suuntailtiin tulevaan kesään. Koulusta tullaan puhumaan paljon, kun Suomen kansakoulu täyttää 150 vuotta – saman verran kuin Sibelius ja I. K. Inha. Jenni Kirves on kirjoittanut kirjan Aino Sibeliuksesta, sepä huomionarvoista, kuuntelinkin vähän aikaa hänen keskusteluaan Martti Turtolan kanssa. Kaksi sotahistorioitsijaa sävelten saatossa.

Pentti Linkola näkyi olevan hyvissä voimin, tietysti pessimistinen kuten aina. Hän lienee jo aikaa sitten luopunut ”unelmistaan paremmasta maailmasta”. Vanha herättävä kirja (1971) julkaistiin silti uudelleen. Anto Leikola kertoi siinä lavan reunalla, että kävi Pentin kanssa linturetkillä jo 40-luvulla. Siihen muistoon tuskin kukaan toinen yltää.

Kirjahankintojakin kertyi, vaikka niitä olisi ihan riittämiin ennestään. Ne kahden euron pöydät kyllä yllättivät laadukkuudellaan, joitain uutuuksiakin löytyi, mutta divarit jäivät nyt vähemmälle. Kaikkea ei sittenkään jaksa. Jospa näiden  jälkeen tulisi rauhallista lukuaikaa.

Tosin Boris Akunin kuului Jukka Petäjälle sanovan, ettei lue enää kaunokirjallisuutta ryhdyttyään itse kirjailijaksi, sen sijaan tietopuolista kyllä. Saman tunnistavat monet kaunokirjailijat. Sillanpää luki vain parhaiden kaverien kirjoja 30-luvulla, Nortamon ja Pälsin tapaisten. Minullakin kallistuu yhä enemmän tietokirjoihin, mutta joitain syksyn helmiä pitäisi proosan puoleltakin ehtiä.

Illat pimenevät ja pitenevät talviaikaan. Lukulamppu valaiskoon.

25.10.2015

Toinen ja kolmas päivä

P1140093

Kukitetut, historioitsija Kai Häggman ja eräs elämäkerturi.

Perjantaina ei ollutkaan erityisiä tehtäviä messuilla. Kävin kuuntelemassa jonkun istunnon, kiertelin katsomassa tiskejä ja juhlistin osaltani Sinuhen 70-vuotispäiviä, minkä kunniaksi Waltari-seura julkisti aiheesta aikanaan ilmestyneen sarjakuvan.  Hyvä niinkin, ehkä kustantajakin keksii jonkun idean klassikon vaiheilta, vaikka tuskin se mitään lisähuomiota tarvitseekaan.

Illalla oli perinteinen vastaanotto Ruotsin lähetystössä Kauppatorin varrella. Jotkut tulivat sinne suoraan Viron lähetystöstä (Paavo Väyrynen vaatii käyttämään muotoa Eesti), joten vastaanottoja riittää. Vaivatonta seurustelua, maukkaita ruokia ja viinejä. Tutustuin Jaana Nikulaan, kääntäjien ja tulkkien kärkihahmoon, jolla on ollut rittämiin vaivaa venäläisten kirjailijoiden luotsaamisessa.  Seuraavana iltana olikin Venäjän lähetystön vuoro, mutta sitä ennen tapahtui kaikenlaista.

Ensin lauantaiaamuna kokoonnuimme kuulemaan kirja-alan uusia kuulumisia Tietokirjailijoiden aluetapaamisessa. Tavattomasti puuhataan kirjan ja lukemisen edistämiseksi, se ainakin tuli selväksi niin Filin, Kirjailijaliiton kuin Lukukeskuksen toimesta. Kirjan vuosi 2015 kuuluu jo olleen täynnä tapahtumia. Puheenvuoroissa kehotttiin lopettamaan surkuttelu kirjan kuolemasta ja huomaamaan monia myönteisiä merkkejä.

Tämän jälkeen oli siirryttävä Eino Leinon lavalle, missä jaettiin Tietokirjapalkinnot. Järjestön tarmokas toiminnanjohtaja J-P Pietiäinen soitti kuukausi sitten ja kertoi iloisen uutisen: olen palkittujen joukossa. Meitä oli komea rivi: Kai Häggman, Tellervo Krogerus, Riitta Nikula ja minä. Juha Vakkuri puuttui joukosta, poika oli jo pinkaissut Beniniin valmistelemaan Villa Karon juhlia. Into-kustantamo sai palkinnon tietokirjallisuuden edistämisestä. Puheenjohtaja Markku Löytönen luki komeat perustelut (erityisesti elämäkerrat huomioitiin; ”primus inter pares”!) ja varapuheenjohtaja Helena Ruuska jakeli runsain mitoin kukkia, niitä tuli sitten lisää kustantajilta. Saalis näkyy kuvassa.

Lounastettiin sen ilon päälle, ja loppu olikin vapaata. Kuulin presidentti Niinistön maininneen Paavolais-kirjani keskustelussaan Jörn Donnerin kanssa, kuulin myös Helena Ruuskan sivunneen tekemiäni haastatteluja aikanaan Eeva Joenpellosta.  Joni Strandberg tarjosi vielä kuohuviiniä Terra Novassa tallinsa palkituille, Kaille ja minulle. Näin oli juhlapäivä kunnialla viety läpi ja mikä ilahduttavinta: tilille oli tupsahtanut summa rahaa, joka loppusyksyn pelastaakin.

Illalla sitten sinne Venäjän Federaation lähetystöön. Tämä oli kohdallani (ja lähes kaikkien kutsuttujen kirjailijoiden kohdalla) ensimmäinen kerta, jolloin sain astua tähän Tehtaankadun synkänpuoleiseen, kiehtovaan, historiallisten tapahtumien täyttämään rakennukseen. Usein olen ohi kulkeissani miettinyt, pääsenkö tuonne koskaan. Kutsukortit tarkastettiin heti portilla hyvin huolellisesti. Sitten leveään juhlavaan portaikkoon, missä Ahti Karjalainen aikoinaan kännissä kompuroi ja romahdutti presidenttihaaveensa. Joku vääräleuka ehdotti, että sen kunniaksi voisi kiinnittää laatan portaikon seinään.

Väkeä tuli kovasti, paljon tuntematonta nuorta venäläistä älymystöä ja virkailijajoukkoa tai ties keitä. Yhdelle maineikkaalle venäläiselle kirjailijalle tulin esitellyksi Markku Kivisen toimesta, mutta hänenkin nimensä haihtui jo päästä. Oli paljon muuta puheltavaa, zakuskaa pitkä pöytä täynnä – mutta yllätys yllätys: juotavaa oli perin niukasti ja sekin loppui kesken! Onkohan Putin (joka valvoi meitä tiukasti seinältä) kääntänyt kelloa jo kohti Gorbatshovin aikaa?

Lasse Lehtinen oli ainoa, joka tunnusti käyneensä talossa kerran – 32 vuotta sitten, nuorena kansanedustajana. Me muut ällistelimme salia, jossa Paasikivi ja Zdhanov ovat kilistelleet maljoja 70 vuotta sitten – ja miten monet maljat sen jälkeen onkaan kohoteltu ystävyyden, yhteistyön ja avunannon kunniaksi. Raija Orasen oli helppoa näihin eläytyä, uusimman romaaninsa tapahtumiin.

Mutta kun pöytään nosteltiin enää pahvisia mehutölkkejä, väki alkoi vilkkaasti vähentyä. Suurlähettiläs Rumyantsev näytti jo kaipaavan nukkumaan, joten painelimme pienellä joukolla Kappeliin jatkamaan – ja sieltäkin astuskelin vielä Vanhalle K 50 discoon, missä tapasin rakkaan vaimoni iloisesti permannon tungoksessa bailaamassa sykkivän musiikin tahdissa. Otin oluen ja yhdyin hetkeksi tanssiin. Näin kevytmielisen riemullisesti päättyi suuri palkintopäiväni.

24.10.2015

 

 

 

Messujen ensimmäinen päivä

P1140071

Ella Kannisen kynsissä Mika Waltari -lavalla.

Otettiin lämmittelyerä jo keskiviikkoiltana Kosmoksessa. Vesakin ehti 70:n kääntöpaalulle; sen kunniaksi istuttiin pitkä kirjallinen ilta vanhassa kantapaikassa, Pekka Tarkka ja Jussi Salokannel mukana muistelemassa ja nykyisiä arvioimassa.

Nyt-liite näkyy etsivän uusia taiteilijakapakoita, joita ei tahdo löytyä. Ei Kosmos kovin hiljaiselta kuitenkaan näyttänyt, taideväkeäkin oli paikalla iso naapuripöydällinen Galleria Dueton näyttelyavajaisista. Huomattava ero menneeseen oli siinä, että ravintola alkoi tyhjetä kymmenen jälkeen, kun ennen silloin vasta tultiinkin nauttimaan kanavoileipää ja katsomaan keitä tuttuja paikalla. Me ainoina istuimme urhean illan tappiin saakka.

Käsiteltiin tämän ajan kirjallisuus ja varsinkin kriitikot sekä suunniteltiin tulevia: kukin sai kohteen, josta kirjoittakoon. Perästä kuulunee. Kun käytiin kierros, onko joku lukenut jotain merkittävää (kotimaista) tältä syksyltä, tuli aika hiljaista. Emme enää seuraa niin tiiviisti kuin nuorina. Täytyy lähteä etsimään niitä huippukirjoja, koska kriitikoista on yhä vähemmän apuviittaa.

Messuilla hyökyi vastaan kirjojen meri. Pakahduttava määrä kiintoisia opuksia, varsinkin tietopuolisia, historiaa ja politiikkaa, kaikkea mistä ei ole kuullutkaan. Suuri murhe, että niin vähän ehtii lukea, kun vauhti on hidastunut. Kiihdyttävää kulkea ja selailla, anyway.

Minulla oli kaksi haastattelua, ensin näistä päiväkirjoista, Nuoruuden neljännestä näytöksestä, ja sitten Inhan seikkailuista eli Intoilijasta. Minervan Pekka Saarainen teki hyviä kysymyksiä menevän vuoden merkinnöistäni, Ella Kanninen taas oli viehkeä ja rutinoitu haastattelija, kun Inhaan siirryimme. Vaivattomia istuntoja, joita sentään jokseenkin täysi katsomo Mika Waltari -areenalla seuraili.

Hauska pieni episodi. Herttainen rouva tuli vastaan hallin käytävällä ja kapsahti kiittämään kirjoistani, erityisesti mainitsi nämä kirjat entisistä vaimoista, joita on myös kovin morkattu. Lausahti että: ”Jos minusta olisi kirjoitettu sellainen kirja kuin te teitte Katri Helenasta, olisin ikionnellinen.” – No tulin tätä Saaraisen haastattelussa siteeranneeksi, kun puhe kääntyi (kas kummaa) naisiin – ja nyt sain viestin, että mainittu rouva olikin suomastani huomiosta ihan mielissään.

Tällaiset kohtaamiset ovat kirjamessujen piristeitä. Lukijat ja ystävät tarttuvat hihaan ja tulevat puheille. Mikä olisikaan vaivattomampi kohtauspaikka, vain Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivät vetävät vertoja. Väkeä oli jo aika vilkkaasti, vaikka vasta alkua viriteltiin.

Myyntiä ei kovin paljon ole, joitain signeerauksia kuitenkin. Eikä vielä ollut tilaa seurata muita istuntoja, vain Matti Salon ja Antti Alasen keskustelua istahdimme kuuntelemaan, aiheena poliittiset trillerit elokuvissa. Repliikkejä kuulin myös keskustelusta, joka koski ”suvaitsevaiston” mielipiteitä ja asenteita kovenevassa maailmassa. Mitä mieltä Suomessa sai olla? Aiheesta puhuivat siitä kirjoittneet Marko Hamilo, Joonas Konstig ja Timo Vihavainen Juhani Korolaisen johdolla. Olin kuulevinani, että arvokonservatismi on nousussa entisten radikaalien piirissä ja ns. suvaitsevaisen eliitin eturintama murtumassa näinä kovina aikoina. Suvaitsevaiset suvaitsevat aina parhaiten samanmielisiä ja teilaavat helposti erimieliset.

Joten eipä vielä paljon jäänyt reppuun, ei yhtäkään uutta jos ei vanhaakaan kirjaa, joten tuleviin päiviin uusin voimin.

22.10.2015

Kutsumusopettajia

John Williams    Stoner_6762       Kirsti M       Woody Allen 

Yllätys aamulla: Anu Uimonen kirjoittaa hyvän ja asiantuntevan arvion Intoilijasta Hesarissa. Olin jo aprikoinut, että romaani hukkuu kirjamessujen tulvaan. Näkyvä juttu on aina kirjoittajalle voitto, vielä parempi tällainen lukemaan houkutteleva esittely. Sitten vaan messuille jatkamaan esittelyjä.

Olen parin päivän sisään kohdannut kolme erilaista opettajaa, kaikki toimineet yliopistossa, yksi tehnyt elämäntyönsä suomalaisessa koulussa.

Ensin kertasin John Williamsin romaania Stoner, koska valitsin sen aiheekseni HelsinkiMission esitelmäsarjaan. Tarkoituksena oli puhua jostakin itselle erityisen merkityksellisestä kirjasta. Monella tapaa tämä oli vuoden lukuelämyksiä, kirja joka potkaisi hedelmällisesti.

Siinähän päähenkilö on todellinen kirjallisuuden kutsumustyöläinen, yliopiston opettaja henkeen ja vereen. Elämänsä haaksirikot hän ylittää hukuttautumalla työhönsä, tutkimiseen, opettamiseen ja innostamiseen. Kun puhuin aiheesta tuolla Albertinkadulla, huomasimme Olli Valtosen kanssa – yleisö yhtyi käsitykseen – että se on myös kirja yksinäisyydestä ja sen voittamisesta. Näin valinta sopi hyvin HelsinkiMission teemoihin ja toimikenttään. Yhteisellä asialla oltiin.

Sali oli täynnä valpasta kuulijakuntaa, joka aluksi onnitteli laulaen Tista Nilssonia ja Anna-Maija Kokkosta heidän lauantaisen vihkimyksensä johdosta. Huomasimme että olemme asuneet Tistan kanssa samassa rapussa Skattalla, Laivastokatu 12 A, vihreässä varhaisnuoruudessamme. Aitoja stadin kundja.

Lisää opettamisesta ja sen merkityksestä kirjoittaa muistelmissaan Pulpetin henki Kirsti Mäkinen, jonka kanssa istahdimme lasilliselle tilaisuuden jälkeen. 50-luvun Tampere avautuu kirjassa koululaisen silmin eloisasti, samoin yliopisto-opinnot minullekin tuttujen professorien (Kuusi, Kaukonen, Turunen etc) johdolla. Opettamisen eetos kulkee johtavana lankana halki kirjan. Monella opettamisen alueella Kirsti onkin heilunut, pisimpään 33 vuotta SYK:ssa äidinkielen lehtorina ja varsinkin kirjallisuuden sekä teatterin avartajana. Onko arvokkaampaa ammattia? Paitsi kirurgi ja postinjakaja.

Toinen miespuolinen yliopiston opettaja tulee vastaan Woody Allenin viimeisimmässä elokuvassa Irrational Man. Siinä tapaamme leipääntyneen ja elämäänsä pettyneen, masentuneen, alkoholisoituneen ja impotentin filosofian opettajan, jota naisopiskelijat silti pommittavat ihailullaan ja toiveillaan. Mutta mies löytääkin uuden tarkoituksen elämälleen. Sitä varten hänen on suunniteltava täydellinen murha. Ja sen toteuttaminen  tuottaakin hänelle suuren vapauttavan tyydytyksen. Filosofiakin alkaa puhutella häntä entistä syvemmin.  Maailma vapautuu yhdestä pahasta ihmisestä. Kuinkas sitten käykään, on jo toinen juttu, eikä juonta sovi paljastaa.

Kelpo opettajia kaikki, tavallaan. Kuoleman kuvaajina Williams ja Allen ovat vastakkaisia, heidän kuvaamiensa opettajien katsomukset myös kaukana toisistaan: Stoner harmaan harras kutsumustyöläinen hamaan loppuun saakka, Allenin sankari Abe Lucas kyyninen rationalisti, joka ei enää hallitse elämäänsä.  Kummallakin on hetkensä uusien rakastettujen parissa, Stonerilla huomattavasti syvemmät ja kirkkaammat. Mutta kummassakaan ei lekuta Kirsti Mäkisen pedagogiset rajat rikkova ilonliekki, jonka onnistuminen ja oppilaiden antautuva läheisyys aina uudestaan näemmä sytyttivät.

21.10.2015

 

 

Kävelyretkiä

P1140055P1140057

Kulosaari väriloistossaan, Lauttasaaren vesitornikin vielä hahmollaan.

Helsinki on loistava ulkoilukaupunki. Houkuttelevia kävelyretkien kohteita on lukemattomia, ihan tässä keskustan tuntumassakin.

Ensin tuli kierreltyä pitkästä aikaa Korkeasaaressa, kun oli näitä lapsia meillä syyslomaansa viettämässä. Ihmeesti on saari muuttunut. Varhaisimmat muistikuvat tulevat 50-luvulta, jolloin Skattalta tämän tästä hiihdettiin Korkikseen. Railokin oli välissä, mutta ei haitannut. Saaressa oli parhaat mäet ja mestat, sivusilmin vilkaistiin jääkarhuja ja ilveksiä.

Nyt Korkeasaari on huolellisesti laitettu, opastettu ja ohjeistettu Zoo, ei enää jälkiä takavuosien huolettomasta meiningistä. Rakennuksia on lisätty tavattomasti, kahvilaa toisensa vieressä. Mikäs siellä kuljeskellessa, mutta apaattiset eläimet kyllä kouristavat. Tuonkin komean tiikerin pitäisi olla Amurin aroilla eikä häkkinsä katoksella vetelästi lojumassa.

Mustikkamaa on mainio paikka, harvoin käyty sielläkään, ei edes kesäteatterissa. Hieno uimaranta ja vapaa kasvimaa kaikille. Ei helsinkiläinen mitään kesämökkiä tarvitsisi. Kulosaaressa kiertelimme lauantaina, Hopeasalmentiellä ihmeteltiin upeita taloja ja lähetystöjä. Casino näytti toimivan. Koskahan sielläkin piipahtaisi, viime käynnistä aikaa kai 35 vuotta.

Rankin lenkki tehtiin sunnuntaina Punavuoresta Lauttasaaren ympäri. Ehkä vähän yliarvioimme kuntomme ja matkan pituuden. Löytyihän yksi muistorikas paikka, Eeva Joenpellon entinen asunto Koivusaarentieltä. Siellähän niitä haastatteluja tehtiin, joita Helena Ruuska nyt on kirjassaan hyödyntänyt. Voi mitä kaikkea muistankaan. Eeva oli rempseä kertoja ja antelias emäntä, siitäkin kulunut jo 40 vuotta. Joskus voisin niitä käyntejä muistella.

Vesitorni on vielä hahmollaan, vaikka jo reunasta murrettu. Miksi ihmeessä sekin pitää purkaa? Lauttasaari-seura kärsi tappion. Olisiko ollut suuri vaiva pitää yllä vanhaa maamerkkiä. Kaipa kaupungin päättäjät tietävät paremmin.

Pääsimme kotiin vajaan neljän tunnin lenkiltä jalat hellinä. Marja valmisti spelttihaukea syksyn viimeisestä kalansaaliista, joka Kyröstä tänne riemusaatossa tuotiin. Taivaallista oli, kelpasi levätä rasitusten päälle. Katsellaan seuraavia kohteita.

18.10.2015

Iloa talouden harmauteen

alastomat kundit

Luvut ovat vietteleviä ja pettäviä. Kun Valtiovarainministeriö ja Suomen Pankki esittävät lukuja kestävyysvajeesta, joukko ekonomisteja ja kolumnisteja ilmoittaa ne vääriksi. Missä luuraavat oikeat luvut? Kenellä on hallussaan viisauden avain?

Talousarviot ovat epäluotettavampia kuin sääennustukset. Hesarin kolumnisti piti eilen VM:n arviota epäuskottavana sen perusteella, että se päätyy pyöreään 10 miljardin vajeesen! On kai tuokin joku indisio, paremman puutteessa. Kirjoittaja pidättyi esittämästä mitään parempia tai uskottavampia lukuja.

Jokainen hallituksen esitys on osoitettu pikimmiten vääräksi ja vahingolliseksi. On sinänsä joltinenkin taidonnäyte, että hallitus pystyy tuottamaan jatkuvasti vain huonosti harkittuja ja turmiollisia ratkaisuja maan talousvajeeseen. Lottoajakin onnistuu yleensä kerran tai pari oikeaan numeroon. Odotamme jännityksellä lisää virhearvioita.  Kun EU:n talouskomissio esittää omat arvionsa, silloin vasta onkin naurussa pitelemistä.

Ei lentopallokaan sujunut ihan aurinkoisesti, vaan Italia takoi kolme erää kirkkaasti saapasmaahan. Fanien pelihurmio etsii jotakin korvausta kotimaan alakuloon, ja tulihan sieltä sentään yksi voitto. Urheilussa ainakin toimitaan objektiivisten numeroiden pohjalta, toisin kuin talouspolitiikassa.

Kovat ajat vaativat irrottelua ja ilonpitoa. Harvinaista riemua tarjoavat nuoret teatteritaustaiset uroot esittämällä amerikkalaisen musiikkirevyyn Naked Boys Singing omana sovituksenaan Glorian areenalla tuossa Pikku-Roballa. Salskeilta kavereilta vaatii kyllä luontoa ja rohkeutta laulaa toista tuntia alasti lavalla, mutta tulos on jotenkin raikas ja vitalismissaan viaton. Mitään tunkkaisuutta ei ole havaittavissa, vain luontevaa ujostelemattomuutta ja pientä seksuaalista provokaatiota. Terhakka pornotähti Tervakoskelta oli repäisevän parodinen  esitys. Kun hallitus vielä jatkaa leikkauksia, yhtä paljaita ollaan kohta kaikki. Katsomossa joukottain nuoria ystävällismielisesti hihkuvia naisia.

Taas historian kierros täyttyy. Samalla näyttämöllä nähtiin yli 40 vuotta sitten maailmanlaajuisesti kohistu musical Oh Calcutta!  Alastomina tähtinä silloin mm. Ville-Veikko Salminen, Titta Jokinen ja Vesa Pallasvesa. Katsomossa nähtiin ällistelemässä muutaman lähetystönkin arvokasta henkilökuntaa. Silloin kihisyttävä sensaatio, tänään hilpeätä huvittelua pilke silmässä, toinen parhaassa.

13.10.2015

 

Korkeakirjallisia daameja

Svetlana                                                                       Eeva J

Ensin Nobel-päivä ja sitten A. Kiven. Kumpaakin syytä juhlistaa.

Svetlana Aleksijevitshin teoksia en tunne, mutta varmasti rohkea nainen. Monelta kannalta sopiva palkittava, niin kirjallisesti, poliittisesti kuin sukupuolisesti.

Matti Kuusela rinnasti oivaltavasti Aamulehdessä Valko-Venäjän voittajadaamit, viimetalvisen ampumahiihtäjän ja tämän Nobel-kirjailijan. Edellinen omisti voittonsa presidentti Lukashenkalle, jälkimmäinen kritikoi presidenttiä voimakkaasti. Se ei estänyt presidenttiä (joka valitaan viidennen kerran virkaansa) onnittelemasta myös maansa kirjailijaa.

Päivään osui sekin yllätys, että arvokas Parnasso julkaisi laajan ja positiivisen arvion meidän ainoan Nobel-kirjailijamme uudistetusta elämäkerrasta. Virpi Alanen kirjoittaa asiallisesti ja sympaattisesti eikä unohda kritiikkiäkään. Voisi kyllä paremmin olla jonkun kielentutkijan tehtävä paneutua Sillanpään kieleen, josta löytyy, kuten Alanen on huomannut, ”nykylukijaa hykerryttäviä herkkupaloja”.

Olikin hyvä ajatus julkaista Sillanpää uutena laitoksena. Teosta ovat näkyvästi käsitelleet niin Hesari, Aamulehti, Turun Sanomat kuin nyt Parnasso – kaikki kunnon lehdet paitsi Hämeenkyrön Sanomat. Suhdetta elämäkertaan yleensä ja kohteeseeni erityisesti on aika syventänyt ja kypsyttänyt.

Kiven päivän sankarittaria Hesarissa olivat Kirsti Mäkinen ja tyttärensä Kati Solastie. Hieno juttu kerrassaan, olihan ABC-kirja kova pala aikanaan veljeksille, mutta nyt siitä on tehty huomattavasti kutsuvampi laitos. Lukemiseen houkuttelu on niin äidin kuin tyttären teemana heidän tämänsyksyisissä kirjoissaan. Kirstin pulpettikirja on Marjan tyttärellä (äidinkielen opettaja hänkin) lainassa; tartun siihen heti kun se kotiin palaa.

Nyt sunnuntaina entinen yliopiston työtoverini Maria-Liisa Nevala arvioi laajasti Helena Ruuskan Joenpelto-elämäkertaa Hesarissa. Enää vähäisinä kaikuina toistuvat takavuosien epäilyt elämäkerrallisen menetelmän luotettavuudesta. Voisiko kirjailija harhauttaa tutkijansa kirjailijahaastattelussa? Kun itse tein laajan haastattelun aikoinaan 1974-75 Joenpellosta, ei epäily useinkaan noussut mieleeni. Tosin arvelin hänen jättävän välillä jotain kertomatta, ei kuitenkaan mitään olennaisen tärkeää. Nyt huomaan Helena Ruuskan rinnakkaistietoineenkin useimmiten nojaavan Joenpellon silloiseen kertomaan.

Toinen asia on, missä määrin kirjailijan elämänkokemuksista voi vetää yhteyksiä hänen teoksiinsa. Vanha kiistakysymys! Ruuska rinnastelee tämän tästä Joenpellon elämää ja teoksia, mielestäni useimmiten  perustellusti. Olisi tyhmää jättää mitä ilmeisimmät yhteydet osoittamatta. Näin kirjasta tulee havainnollinen ja luettava, välillä suorastaan jännittävä. Kaikkea se Eeva keksii, kovia menetyksiä kestää, kauheita taisteluja käy, kärsii ja yksinäistyy. Kertyy oikein kouluesimerkkejä siitä, kuinka oman elämän kolhut jalostuvat kertovaksi taiteeksi.

Muistan hänet ennen muuta suorana ja reiluna ihmisenä, ainakin minua, silloista yliopiston amanuenssia, kohtaan. Juonia hänellä aina oli, niitä hän rakasti. En tarttunut hänen viettelevään ehdotukseensa, että olisimme solmineet eräänlaisen liiton: kertoisimme aina toisillemme kuulemamme kirjallisen elämän juorut. Elämääni tuli liiaksi muuta sisältöä. Ei hän kaiketi kaunaa kantanut väistelystäni, hän vain tyylikkäästi loittoni. Huomaan nyt Ruuskan elämäkerrasta, että seuraajani kotimaisen kirjallisuuden amanuenssina, Irja Rane, otti sitten hoitaakseen kirjailijan tarvitseman liittolaissuhteen.

Pitkästä aikaa viikonloppua maalla, säteileviä syyspäiviä. Töitä olisi enemmän kuin  ehdimme toimitella. Onhan sentään nurmet leikattu lehtineen, veneet vedetty maihin, loput perunat korjattu ja omenat kerätty, puita talven varalle hakattu ja Marja istuttanut sipuleitaan. Joten kai tämä Viehätys tässä taas talvehtii, kun Ylivakerin Tauno ja Auttilan Risto tätä pitävät tarkasti silmällä.

11.10.2015

Caveant consules

Helsingin yliopisto

 

Kun katsoin tiistaina aamulla Kati Järven ja Kari Uusikylän keskustelua yliopiston tehtävistä, iski lievää syvempi haikeus. Siinä kohtasivat vanha humanistinen aika ja uusi teknologinen dynaamisuus mahdollisimman selvästi. Uusikylän viisautta arvostava humanistinen ihanne on mennyttä maailmaa, Kati Järven teknoälyä ihannoiva innovatiivisuus sitä mitä nyt ja tulevaisuudessa eletään. Oma yliopistoni eleli vielä leppoisan humanismin hengessä, johon ei ole paluuta. Enhän tuossa Järven virtaviivaisessa yrittäjyysmallissa enää viihtyisi, en päivääkään. mutta sen on tulevaisuus.  

Perinteisen yliopistomaailman kuvauksena Matti Klingen muistelmat on ylittämätön. Siinä soljuvat akateemiset traditiot rinnan myyttejä murtavan tutkimustyön kanssa ilmeisen hedelmällisessä vuorovaikutuksessa. Taistelunsa oli myös 70-luvulla, mutta tyystin erilaiset kuin ne, joista Järvi ja Uusikylä keskustelivat. Silloin perinteistä yliopistoa uhkasi radikalisoituva ylioppilaskunta, jota vastaan Kanslerisäätiö etsi vastavoimia. Klinge ei kuulunut kumpaankaan siipeen, vaan liikkui tapansa mukaan välimaastossa.

Silloin kovaa politiikkaa ja vallankumousromantiikkaa, nyt kovien ja pehmeiden arvojen yhteentörmäyksiä, yliopiston itsehallinnon, ministeriöiden ja yritysmaailman ristikkäisiä vastakkaisuuksia.  Aina yliopisto on silti elänyt ja jatkanut toimintaansa muuttuvin muodoin ja tavoittein. Nyt se alkaa olla rankasti laihdutettu teknis-taloudellinen ammattiinvalmistuslaitos kilpailukykyisine kurssivaatimuksineen. Yhteisenä huolena kaikilla kovat leikkaukset, joihin sopeudutaan entistä kovemmilla yritysmaailman opeilla.  

Puhelimme Juhan Vakkurin kanssa (me vanhat humanistit) parin lasillisen ajan Kappelissa kirjallisista suunnitelmistamme ja muusta. Juha kertoi konsulien juhlatapaamisesta, missä Klinge oli pitänyt hyvän puheen tämän laitoksen synnystä 1925.  Juha lähti puolestaan puhumaan Villa Karon ystävien toimeenpanemaan taidenäyttelyyn. Pahoittelin vielä, että meidän pitää jättää väliin Villa Karon lähestyvät 20-vuotisjuhlat Beninissä; mukavaahan olisi verestää stipendimuistoja siellä, mutta on tullut kaikenlaisia esteitä.

Ja illalla tuli vanha perhetuttu Juhani Kontro meille esittelemään taannoisista juhlistani tallentamiaan dvd-kiekkoja; muistorikas ilta siitä kehkeytyi. Juhani kertoi opiskeluajoistaan Sveitsissä 60-luvulla: ei nyt hankalampaa reittiä olisi voinut valita kuin lukea siellä spartalaisen luostarimaisissa asunto-oloissa saksan kielellä fysiikkaa ja matematiikkaa ja muuta ennen kuin varsinaisiin lääketieteen opintoihin päästiin. Minä olisin heti nääntynyt. Kuinka helppoa olikaan meillä humanisteilla.

Zürichin yliopisto oli armottoman tehokas tuotantolaitos jo silloin, täällä vastaavaan kovasti pyritään ja osin varmaan on päästykin. Hyvin Juhani prässistä selvisi, vaikka meinasi jäätyä säästäväisen isäntäväen vinttiasuntoon: joinain päivinä siellä oli peräti viisi lämpöastetta. Lue siinä tentteihin! Konsuli hänet sitten pelasti parempiin oloihin, joten kelpasi arvoisien konsulien juhliakin 90-vuotista taivaltaan maanmiesten auttajina. Konsulinkyydillä näitä joskus palautellaan kotimaahan, siinäkin laitos osoittaa tarpeellisuutensa.

7.10.2015