Kukitetut, historioitsija Kai Häggman ja eräs elämäkerturi.
Perjantaina ei ollutkaan erityisiä tehtäviä messuilla. Kävin kuuntelemassa jonkun istunnon, kiertelin katsomassa tiskejä ja juhlistin osaltani Sinuhen 70-vuotispäiviä, minkä kunniaksi Waltari-seura julkisti aiheesta aikanaan ilmestyneen sarjakuvan. Hyvä niinkin, ehkä kustantajakin keksii jonkun idean klassikon vaiheilta, vaikka tuskin se mitään lisähuomiota tarvitseekaan.
Illalla oli perinteinen vastaanotto Ruotsin lähetystössä Kauppatorin varrella. Jotkut tulivat sinne suoraan Viron lähetystöstä (Paavo Väyrynen vaatii käyttämään muotoa Eesti), joten vastaanottoja riittää. Vaivatonta seurustelua, maukkaita ruokia ja viinejä. Tutustuin Jaana Nikulaan, kääntäjien ja tulkkien kärkihahmoon, jolla on ollut rittämiin vaivaa venäläisten kirjailijoiden luotsaamisessa. Seuraavana iltana olikin Venäjän lähetystön vuoro, mutta sitä ennen tapahtui kaikenlaista.
Ensin lauantaiaamuna kokoonnuimme kuulemaan kirja-alan uusia kuulumisia Tietokirjailijoiden aluetapaamisessa. Tavattomasti puuhataan kirjan ja lukemisen edistämiseksi, se ainakin tuli selväksi niin Filin, Kirjailijaliiton kuin Lukukeskuksen toimesta. Kirjan vuosi 2015 kuuluu jo olleen täynnä tapahtumia. Puheenvuoroissa kehotttiin lopettamaan surkuttelu kirjan kuolemasta ja huomaamaan monia myönteisiä merkkejä.
Tämän jälkeen oli siirryttävä Eino Leinon lavalle, missä jaettiin Tietokirjapalkinnot. Järjestön tarmokas toiminnanjohtaja J-P Pietiäinen soitti kuukausi sitten ja kertoi iloisen uutisen: olen palkittujen joukossa. Meitä oli komea rivi: Kai Häggman, Tellervo Krogerus, Riitta Nikula ja minä. Juha Vakkuri puuttui joukosta, poika oli jo pinkaissut Beniniin valmistelemaan Villa Karon juhlia. Into-kustantamo sai palkinnon tietokirjallisuuden edistämisestä. Puheenjohtaja Markku Löytönen luki komeat perustelut (erityisesti elämäkerrat huomioitiin; ”primus inter pares”!) ja varapuheenjohtaja Helena Ruuska jakeli runsain mitoin kukkia, niitä tuli sitten lisää kustantajilta. Saalis näkyy kuvassa.
Lounastettiin sen ilon päälle, ja loppu olikin vapaata. Kuulin presidentti Niinistön maininneen Paavolais-kirjani keskustelussaan Jörn Donnerin kanssa, kuulin myös Helena Ruuskan sivunneen tekemiäni haastatteluja aikanaan Eeva Joenpellosta. Joni Strandberg tarjosi vielä kuohuviiniä Terra Novassa tallinsa palkituille, Kaille ja minulle. Näin oli juhlapäivä kunnialla viety läpi ja mikä ilahduttavinta: tilille oli tupsahtanut summa rahaa, joka loppusyksyn pelastaakin.
Illalla sitten sinne Venäjän Federaation lähetystöön. Tämä oli kohdallani (ja lähes kaikkien kutsuttujen kirjailijoiden kohdalla) ensimmäinen kerta, jolloin sain astua tähän Tehtaankadun synkänpuoleiseen, kiehtovaan, historiallisten tapahtumien täyttämään rakennukseen. Usein olen ohi kulkeissani miettinyt, pääsenkö tuonne koskaan. Kutsukortit tarkastettiin heti portilla hyvin huolellisesti. Sitten leveään juhlavaan portaikkoon, missä Ahti Karjalainen aikoinaan kännissä kompuroi ja romahdutti presidenttihaaveensa. Joku vääräleuka ehdotti, että sen kunniaksi voisi kiinnittää laatan portaikon seinään.
Väkeä tuli kovasti, paljon tuntematonta nuorta venäläistä älymystöä ja virkailijajoukkoa tai ties keitä. Yhdelle maineikkaalle venäläiselle kirjailijalle tulin esitellyksi Markku Kivisen toimesta, mutta hänenkin nimensä haihtui jo päästä. Oli paljon muuta puheltavaa, zakuskaa pitkä pöytä täynnä – mutta yllätys yllätys: juotavaa oli perin niukasti ja sekin loppui kesken! Onkohan Putin (joka valvoi meitä tiukasti seinältä) kääntänyt kelloa jo kohti Gorbatshovin aikaa?
Lasse Lehtinen oli ainoa, joka tunnusti käyneensä talossa kerran – 32 vuotta sitten, nuorena kansanedustajana. Me muut ällistelimme salia, jossa Paasikivi ja Zdhanov ovat kilistelleet maljoja 70 vuotta sitten – ja miten monet maljat sen jälkeen onkaan kohoteltu ystävyyden, yhteistyön ja avunannon kunniaksi. Raija Orasen oli helppoa näihin eläytyä, uusimman romaaninsa tapahtumiin.
Mutta kun pöytään nosteltiin enää pahvisia mehutölkkejä, väki alkoi vilkkaasti vähentyä. Suurlähettiläs Rumyantsev näytti jo kaipaavan nukkumaan, joten painelimme pienellä joukolla Kappeliin jatkamaan – ja sieltäkin astuskelin vielä Vanhalle K 50 discoon, missä tapasin rakkaan vaimoni iloisesti permannon tungoksessa bailaamassa sykkivän musiikin tahdissa. Otin oluen ja yhdyin hetkeksi tanssiin. Näin kevytmielisen riemullisesti päättyi suuri palkintopäiväni.
24.10.2015