Mahtava ukonilma jyrähteli Dubrovnikin vanhojen muurien yllä. Vettä putosi suoraan, tulva nousi torilla nilkkoihin, komeat salamat sälähtelivät lyijynharmaalla taivaalla. Me ruokailimme tyynesti laidoiltaan ryöppyävien markiisien alla satamassa, missä veneet keikkuivat kuohuvissa pyörteissä. Tavallaan tyyliin sopiva kokemus: Dubrovnik muistuttaa jo äänteellisesti ukkosen jyrähdystä. Pitkälle yöhön jatkunut rajuilma pääsi jopa BBC:n uutisiin.
Tuli sitten toisenlaisia siintelevän sinitaivaisia päiviä ja polttavaa aurinkoa. Dalmatian rannoille päädyimme Mika Waltarin jälkiä seuraten. Yksinäisen miehen juna heitti miehen Konstantinopolin jälkeen lomalle Ragusaan, kreivitär de Noailles’n säkeiden innoittamana. Ragusa on Dubrovnikin vanha, muurien ympäröimä kaupunki, eikä Waltarin aikaan 1929 paljon muuta paikalla ollutkaan. Häm käveli kaupungin halki kolmessa minuutissa.
Rehtorin palatsi ja Fransiskaaniluostari voitiin tutkia sadetta pitäen oppaamme Pekka Paukkosen tyynen tietäväisellä johdolla. Sää karsi sen verran turisteja, että pääsimme hyvin liikkumaan. Muureilla jäi kävelemättä, jotain jäi siis seuraavaan kertaan.
Huvittavaa kyllä sekoitin mielessäni Stari Mostin ja Drina-joen sillat, kun matkaa hieman huolettomasti ennalta mietiskelin. Meillä oli hyvä tilaisuus käyskellä edellisellä, pommitusten jälkeen uudelleen rakennetulla sillalla, mutta jälkimmäinen jäi näkemättä. Mostarin sillasta on tullut Bosnia-Herzegovinassa suosittu nähtävyys, mutta Nobel-kirjailija Ivo Andricin romaanissaan kuvaama Drina-joen silta on jäänyt omaan rauhaansa. Sinnekin on vielä ennettävä, sen verran vaikuttava on Andricin romaani, jossa silta on laajan historiallisen panoraaman draamallinen polttopiste.
Stari Mostin sillalta salskeat nuorukaiset hyppelivät alas Neretvajokeen keräten pieniä kolehteja tätä urotekoa seuraavilta katselijoilta. Vähän toisissa tunnelmissa eräät tuomitut, uhkapelissä hävinneet tai rakkaudessaan pettyneet syöksyivät menneinä aikoina turkkilaisvoimin rakennetulta sillalta Drina-jokeen. Rankka romaani pysyy mielessä pitkään.
Waltarin kuvaus (matkakirjan 11. luku) lomaviikostaan on kepeämmästä päästä, mutta oli siitäkin iloa, kun ajelimme Montenegron puolelle ja nousimme bussilla henkeämme pidättäen serpentiinitietä Kotorista (Cattarosta) pieneen Njegusin vuoristokylään. Samaa reittiä matkasi Mika henkilöautolla muutaman pariskunnan seurassa. Mitkä näkymät avautuvatkaan vuorilta Kotorin kylään ja Adrianmeren lahdelmaan!
Koko Kotorin alue on maailmanperintökohde samoin kuin Ragusa. Kulttuurineuvos Eero Niinikoski selvitti meille ansiokkaasti kohteet, niiden idean ja Unescon valintaperusteet. Nykyisin on jo 1031 kohdetta 163 valtion alueella. Suomessakin on seitsemän kohdetta, mutta moniko ne tietää? Kroatiassa meillä oli vielä yksi kohde edessä, kun lopuksi siirryimme Splitiin.
Jännittävin oli ajomatka jyrkkien putousten reunustamia serpentiinejä ylös vuorille. Ihailimme ällistyneinä avuliaan kuskimme Marion erehtymätöntä taitoa bussin etummaisten pyörien nuollessa kaarteissa aivan tien päällysteen ulkopuolista sorareunaa, josta muutaman kymmenen sentin päästä oli suora pudotus Adrianmereen. Waltarin seurueen autosta kumi puhkesi ja kulkuneuvo jäi heittelehtien nojaamaan matalaan puukaiteeseen. Siinäkin olisi hyvä tuotanto voinut jäädä kirjoittamatta.
Me selvisimme voitokkaasti monista vastaantulijoiden täpäristä ohituksista (muuan shokissa itkuun puhjennut naiskuljettaja herätti myötätuntomme!) ja pitkästä lounaasta ja saatoimme illalla rentoutua hotelli Sheratonin ylellisessä saunaosastossa ja uida altaissa, sillä pimeässä tuulinen merenranta ei enää houkutellut, vaikka vesi olikin lämmintä. Miksi saimme ikään kuin lahjaksi tämän upouuden loistohotellin sopuhintaan, se ei meille koskaan selvinnyt. Olimmeko jonkinlainen sisäänajon koeryhmä?
Sen vuoksi olikin hieman haikeata ajella toiseksi viimeisenä päivänä Splitiin ja majoittua ankeahkoon hotelliin, mutta muutamat nähtävyydet, Diocletianuksen palatsi, Rivan rantabulevardi ja Trogirin 1800 vuotta vanha kaupunki (maailmanperintökohde) korvasivat ruhtinaallisesti majapaikan pienet heikkoudet (tylyt ikkunanäkymät ja narisevat sängyt).
Viimeinen ilta huipentui kohdaltamme Diocletianuksen roomalaisten raunioiden suojiin, Luxor-kapakan Churchill-klubiin, missä pari kitaristia tunnelmoi romanttisesti ja täysi kuu hohti muurien lomasta suoraan pöytäämme. Muistin että unohtumattomista synttärijuhlistani oli kulunut tasan kuukausi.
Tällainen ääriviivoiltaan oli Mika Waltari-seuran tämänkertainen vaellus kirjailijan jalanjäljissä, jykevänä matkanjohtajana jälleen Ari Suutarla ja järjestävänä firmana MatkaVekka. Erinomaisen oppaamme kunniaksi ehdotimme hänelle omaa firmaa: MatkaPekka. Oma osuuteni rajoittui pariin luentoon Waltarista ja Andricista sekä rattoisaan seurusteluun matkatoverien kanssa. Marja otti tiuhaan kuvia, joista jokusen liitän tuonne ylös.
Elämysrikas ja tiivis matka, paljon ehdittiin. Yllättävä, kaunis ja historian kyllästämä maa on Kroatia, viimeaikaisista sodistaan ihmeen hyvin toipunut ja vauhdikkaasti vaurastunut. Norwegian (joka menomatkalla myöhästyi nelisen tuntia) hyvitti paluumatkalla ja kiidätti meidät alta aikataulun turvallisesti kotiin.
29.9.2015