Nyt odotan, kuka julkisuudessa ensin keksii mojovan pilkan Juha Sipilän hienosta ratkaisusta ottaa pakolaisia kotiinsa. Eihän tämmöistä elettä oikein voida sallia. Saattaa olla, että mälvääminen on jo keskustelupalstoilla täydessä vauhdissa.
Eivät vain maahanmuuttokriittiset, vaan myös oikeassaolijat varmaan harmistuvat. Eihän yksityisten pidä asiaan puuttua, yhteiskunnan nämä täytyy hoitaa!
Asenne tuli selvästi esiin Pressiklubissa, missä ajatuskoe omasta uhrauksesta aivan nauratti Silvia Modigia ja sai Jari Tervon väistellen vitsailemaan. Hän ei ottaisi sukulaisiakaan luokseen asumaan. Suvaitsemisen ja humaanin solidaarisuuden puolella ollaan, mutta eihän yksilön tarvitse sentään hädän eteen mitään tehdä!
Tervo jatkoi linjaansa Uutisvuodossa kaskuilemalla, että Suomi ottaa neljä pakolaista, joista kaksi – Roman Schatz ja Neil Hardwick – ovat jo maassa. Tällainen satiiri ei enää osu lähellekään maalia (30 000 pakolaista tulossa), vaan kääntyy puhujan vitsinväännön pohjanoteeraukseksi. Käänsin kanavan koripallon puolelle.
Euroopan vakava kriisi voisi tietysti olla muhevaa kasvupohjaa hirtehiselle huumorille, mutta karmaisevien uutiskuvien jälkeen hyväosaisten naureskelu ei hevin huvita.
Samalla käsitteet sekoittuvat iloisesti. Ruotsi kuulemma auttoi Suomea ottamalla 1960-luvulla suuren joukon maastapoistujia hoiviinsa. Muuttajat lähtivät silloin rauhallisesta, tosin työttömyyden ja maaltapaon vaivaamasta maasta etsimään parempia oloja. He eivät menneet vastaanottokeskuksiin hoidettaviksi, vaan suoraan tehtaisiin töihin. Ruotsi auttoi Suomea auttamalla omaa työvoimapulaansa.
Sotalapsikysymyksessä taas Ruotsissa toimittiin enimmältä yksityisten ja silloinkin osaksi itsekkäiden järjestelyjen pohjalta, minkä seurauksia on nyttemmin käsitelty traagisten traumojen tuottajina lapsille.
Monikulttuurisuuden sinällään monimutkaisesta käsitteestä ilmestyi tänään sunnuntaina Aamulehdessä kerrassaan selventävä kirjoitus. Pertti Timonen muistuttaa kolumnissaan, että ”tämänhetkisen pakolaistulvan taustalla on useassa tapauksessa lähtömaiden monikulttuurisuus kaikkine siihen liittyvine aseellisine konflikteineen”. Hän toteaa, että tutkimusten mukaan maihin, joissa on vahvoja uskonnollisia, etnisiä, kielellisiä tai muita fraktioita, on vaikea juurruttaa demokratiaa. ”Se on mahdotonta voimakkaasti toisistaan eroaville kulttuuriryhmittymille.”
Timonen rohkenee kysyä, miten monikulttuurisuus on viime aikoina rikastuttanut suomalaista kulttuuria. Tätähän pidetään ikään kuin itsestään selvyytenä, usein historiallisiin esimerkkeihin viitaten. Timonen viittaa kunniamurhiin, naisten alistettuun asemaan perheissä, tyttöjen ympärileikkauksiin, lapsiavioliittoihin ja homouden kriminalisointiin. ”Tuskinpa monikaan kantasuomalainen haluaa rikastuttaa kulttuuriaan näillä aineksilla.”
Tässä ei puhu mikään ”kiilusilmäinen persu”,vaan ansioitunut dosentti ja pitkän linjan politiikan tutkija, puoluekannaltaan kriittinen demari. Myös päätoimittaja Jouko Jokinen ja Kari Salminen selventävät artikkeleissaan näitä helposti sekoittuvia käsitteitä.
Tällaisten arvioiden jälkeen käsitteet kuten monikulttuurisuus, maahanmuuttokriittisyys ja rasismi liikahtavat pykälän verran täsmällisempään asentoon, ja keskustelustakin voi tulla hivenen analyyttisempää, jopa hyödyllisempää kuin vain summittainen huutelu vastarinnan ja myötäsukailun poteroista.
Itse kannatan ja odotan kiinnostuneena pakolaisia Hämeenkyröön, mihin jo valmistellaan tuloasemia. Täällä jos missä uudet kulttuuriset tuulet virkistäkööt vähän jämähtänyttä kansanluonnettamme.
6.9.2015