Kaksi kirjaa, toinen erinomainen ja toinenkin aika mielenkiintoinen. Molemmat tämän vuoden tuotantoa.
John Williamsin Stoner ilmestyi Yhdysvalloissa 1965, kiiteltiin ja unohdettiin. Nyt se on kokenut ihmeellisen ylösnousemuksen, kehuttu ja palkittu postuumisti.
Sain kirjan ystävältä, jonka mielestä se on ”juuri sinun kirja”. Se luoti sattui kohdallen. Olipa mainio lukuelämys, jo senkin ihmeen vuoksi, että yliopistomaailmasta voi kirjoittaa näin vetävästi ja vangitsevasti! Jopa seminaarin kuvaus voi lähestyä psykologista trilleriä, ja se on jo aikamoinen temppu.
Miehen intohimoinen suhde kirjallisuuteen, kirjoittamiseen ja naiseen – siinä minunkin mielestäni elämän tärkeimmät asiat. Niistä Stoner kertoo karusti, karheasti ja samalla liikuttavasti. Kirjallisuuden opettaminen voi olla näinkin intensiivinen aihe.
Kun luin nuorena Tshehovin novellin ”Kirjallisuuden lehtori” (Valitut 2, suom. Konkka) se oli syvästi leipääntyneen ja väsähtäneen opettajan muotokuva. Silti juuri se innosti minua opiskelemaan kirjallisuutta! Päätin että minusta tulee ainakin innostuneempi opettaja. Mitä jos olisinkin silloin lukenut Stonerin, miten se olisikaan potkaissut. No romaanihan ilmestyi vasta pari vuotta sen jälkeen, kun olin aloittanut opinnot.
Amerikkalainen yliopistomaailma on ihan toisenlainen kuin meillä, vaikka tässä eletään 1900-luvun alkupuoliskoa. Opetus on henkilökohtaisempaa, keskustelu kiihkeämpää, suhde lukemiseen ja oppimiseen intohimoisempaa. Ainakin mitä itse muistan uneliailta alkupuolen yliopistovuosiltani, juuri mitään kontaktia ei opettajiin ollut. Stonerissa tunteet myrskyävät, mutta pinnan alla. Päähenkilö on itsekurin mestari. Myös pitkävihaisuuden kuvaus on vaikuttava. Pirullisen hieno ja taitava teos, kiitos siitä, ystäväni!
Onhan se myös avioliittoromaani ja rakkausromaani. Siitä voin liukua vaivatta Heikki Haavikon kirjaan Paavo Haavikko, isäni. Sen parasta antia ovat väläykset Paavo Haavikon avioliitoista, joista myöhempi saa kyllä aika kylmän kohtelun. Heikin kuvaus lapsuudestaan ja isän yksinhuoltajuudesta on koskettavaa, minulle vähän tuttuakin. Isän ja pojan suhde on karu kuin Stonerin suhde tyttäreensä, tunteita ei paljon ilmaista, mutta ne ovat vahvasti tuntuvilla. Se näitä erilaisia kirjoittajia yhdistää.
Haavikon kirjan loppu on aika hurjaa ja perinpohjaista kirjelmäsotaa Mauno Saarta ja Pirkko Turpeinen-Saarta vastaan. Kalavelkoja maksellaan tosin eleettömästi, dokumentteja pöytään latoan, mutta hyytävän syyttävään ja puolustautuvaan sävyyn. Kuinka saattoikin akateemikon viimeisinä vuosina ja kuukausina vallita tällainen taistelu hänen terveydenhoidostaan ja lähinnä henkisestä perinnöstään! Lääkärinä Turpeinen-Saari näyttäytyy kirjelmiensä valossa melko merkillisenä touhuajana, varmaan hän toimi hyvässä tarkoituksessa mutta…
Minä pidin aikanani Saaren kirjaa elävänä ja antoisana muotokuvana tästä salamyhkäisestä Paavo Haavikosta, mutta nyt on vähän revisioitava käsitystä. Kuka lopulta on oikeassa, kuka oikea perijä? Ollaan kuin Shakespearen näytelmässä kuolevan kuninkaan kammiossa. Henkien taistelu on verisempää kuin ruumiiden.
Kiehauttava ja kylmäävä kirja, tyynesti ja vihaisesti kirjoitettu. Melkoinen käräjäpukari on Heikki Haavikko, siinäkin isänsä kaltainen, taipumaton ja leppymätön. Kummankin maailmaa hallitsee kirjoja enemmän raha, metsät ja turvesuot. Runoilijana Haavikko oli ruhtinas, ihmisenä yllättävän saita materialistinen kiukuttelija, asekä Saaren että poikansa todistusten valossa.
Sitä kokoavaa elämäkertaa Haavikosta siis todella kaivataan, ja sehän on tiettävästi tekeillä.
11.8.2015